Avautumista.

Soitin eilen ensimmäisen Osakan keikkani Hokagessa. Se on kyllä ihana paikka, vaikka sisällä röökaaminen ja huutaminen yhdessä ovat melkein varma resepti migreenille, mutta siitä huolimatta täydellinen, kun saa tuntea betonihuoneen resonanssin mölytessään. Ainut mikä etukäteen vähän harmitti oli se, etten saanut peltilevyä mukaan, se on kuitenkin ollut pääasiallinen rumpukone jo vaikka kuinka kauan. Täällä kaikkialla on kyllä ruosteista metallia, mutta se on yhä hyvin pitkälti käytössä ja toimii tehtävässään, enkä oikein tiedä mistä auttaisi lähteä romupihoja etsimään, mutta ehkä Sano voi auttaa siinä myöhemmin. Pitää kyllä tehdä matkalaukkuun mahtuva romulevy. Toisaalta olisin voinut kyllä ottaa pedaalilautanikin mukaan painon ja kaiken muun puolesta, mutta siinä on niin vituttavat renkaat ja hyvin äkkiä käteen hiertävä kahva. Eli parempi näin kai. Mölyämisen jälkeen alkoi taas jo puhe seuraavasta keikasta, kuten vähän ajattelinkin ja se on hyvä juttu se.

Nautin täällä soittamisesta ja keikkojen katselusta aivan järjettömän paljon. Poissa on kaikki huutaminen ja sössötys, känniörvellys ja sellainen humalainen älämölö. Ihmiset tulevat katsomaan keikkoja ja musiikki on ihmisille tärkeämpää, kuin ryyppääminen. Nyt kun tuo Suomen Stockholm syndrome alkaa hälvetä etäisyyttä saatua, niin tuntuu siltä että mitä helvettiä mä olen siellä tehnyt ja miten vitussa olen jaksanut soitella yhtään baarikeikkoja ihmisille, joita ei kiinnosta hevon helvettiä? Kaikkea sitä jaksaakin vaan että saa soittaa. Täällä kaikki on kerrasta tärkeysjärjestyksessä, eikä tarvitse kipuilla minkään kanssa. Jos se nimittäin tulee jollekin vielä muka yllätyksenä, niin minä en pidä humalaisten sekoilusta. Etenkään silloin kun ne ovat soittamassa kanssani samalla lavalla, mutta melkein yhtä vähän muutenkaan. Vihaan sitä paskaa. Suomessa ei taida olla yhtäkään musiikillista alakulttuuria jotain omaa, hyvin pientä kokeellisen musiikin viitekehystä (jonka olen luonut tietyistä yksilöistä ympärilleni lähinnä väkisin ja pakosta) lukuunottamatta, joissa ei väistämättä törmäisi siihen, että musiikki on vaan tekosyy dokata tai olla vitun sekaisin. Se on minulle aivan vitun ärsyttävää, koska musiikki on minulle lähimpänä pyhyyttä, taikuutta ja kauneutta mitä tässä maailmassa on. Siitä syystä vihaan erityisen paljon ihmisiä, jotka kusevat musiikin päälle. Niille on oma paikkansa helvetissä. Kaikkein raivostuttavinta on soittaa humalaisten kanssa, koska ne luulevat, että nyt menee vitun hyvin, samalla kun kuola poskella koittavat saada iskuista kiinni.

Noh, se siitä. Nautin tästä nyt ja pysyn täällä mahdollisimman kauan. Ei kiinnosta oikeastaan yhtään palata tammikuussa Suomeen. Jos saadaan vaihtoa pitkitettyä, voisi olla myös mahdollisuus soittaa Cut to fit-rundi täällä, mikä olisi hauskaa myös. Muutenkin tuntuu, että täällähän minun kuuluu olla, kun ginger ale on joka paikassa hanassa ja kombinista saa minttukaakaota kellon ympäri. On kuin joku olisi kurkistanut mielikuvitukseeni ja rakentanut maan sen mukaan.