Tänään alkoi kurssi japanilaisista psykoterapian muodoista, eli melko pitkälti meditaatiota, tai chita, sekä kaikkien tällaisten henkisten harjoitteiden kulttuurihistoriaa. Ajattelin, että voi olla että tämä kurssi jäänee itseltä pois mikäli sisältö olisi vain meditaatioon keskittyvää, kun zazenia tulee istuttua itsekseenkin ja ryhmämeditaatioiden ajatus tuntuu minusta monesti hieman vieraannuttavalta, mutta oli mielenkiintoista kokeilla muunlaistakin harjoitetta ja ehkä tuolla tulee käytyä lähinnä itsereflektion kantilta. Vaikka olikin melko simppeli ja pikkuinen tehtävä, niin meidän piti ajatella ensin väri josta pitää, sitten väri josta ei pidä, ja miksi. Totesin, että etenkin nyt tässä Shohaku psykoosissa lempivärini on musta, joka ei ole koskaan pelkkää mustaa, vaan sen vivahteilla voi värjätä kokonaisia maailmoja ilman mitään muuta, ja se on rauhoittavaa. Inhokiksini totesin vihreän, en tosin luonnon värinä vaan siksi että sen maalaaminen on niin saatanan vaikeaa. En koskaan ole onnistunut saamaan aikaiseksi mitään järjellistä vihreällä, olen sen vivahteille sokea siinä mielessä, mitä maalaukseen tulee. Seuraava M. Night Shamalayabalaba-twist oli se, että nämä se mitä emme pysty noissa väreissä sulattamaan on jokin sellainen piirre itsessämme, joka on ehkä vähemmän edullinen, ja jos nyt ajattelen sitä miten hankala ihmisapina olen varmasti monille läheisilleni, niin tottahan se sikäli on. Tuo oikeastaan oli se pieni tajuamisen hetki, jonka myötä päätin pysyä kurssilla, koska olen taas jonkinlaisessa murroksessa, jossa tarvitsen reflektiota ja ulkopuolisia läimäytyksiä herätäkseni.
Japanin kielen opiskelu on ollut myös mukavaa. Järjellisen kokoinen ryhmä joka ei hölise ylimääräistä ja hyvä opettaja kantavat jo pitkälle. Ensimmäiseen keikkaan on kaksi viikkoa. Tänään sain ostettua kitaran, joka maksoi vähemmän kuin mikään aiemmin ostamani (no, paitsi se ilmainen) ja on silti paremassa kunnossa kuin mikään aiemmin omistamani. Se on ehkä vähän liiankin hieno siihen nähden, että aion vain huudattaa siitä ulos hirveitä ääniä, mutta toisaalta äsken kun otin sen käteen, se alkoi lauleskella ihan omiaan, joten ehkäpä siitä saa jotain kiinnostavaa ulos. Pidän nämä päivitykseni lyhyinä, koska se on minulle paljon kiinnostavampaa. Olen maalaillut musteella ja yrittänyt opiskella ja käyttää japania koko ajan. Kai se tästä ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti