Viikko Osakaa takana. Mä en tahdo täältä ikinä pois. Tunnen olemiseni täällä niin rauhaisaksi kaikista ongelmista huolimatta (ei ne ongelmat tai kärsimys mihinkään vähene vaikka olisi missä, siksi en ole koskaan koittanut pakoilla mitään vaan kannan ongelmiani mukanani ja lasken niitä pois sitä mukaa kun se tuntuu luontevalta.) etten ole kokenut vastaavaa missään, vaikka sitä on Euroopassa aika paljon kaikkialla haahuiltu. Eikä ihmisten määräkään häiritse, ensimmäistä kertaa elämässäni. Miksi? Siksi että koko tämän valtion systeemi on rakennettu aika pitkälti samoilla periaatteilla, joille olen rakentanut oman elämäni: mahdollisimman vähän haittaa mahdollisimman harvoille. Ainut mistä en pidä on se, että aivan kaikki pitää pakata muoviin, mutta ainakaan ihmiset eivät roskaa täällä typeryyttään ja kylvä kaikkea sitä muovia puistoihin ja kaduille, vaan se löytää aivan järjettömän hyvällä prosentilla roskiin, vaikkei julkisia roskiksia ole juuri yhtään. Suoraan sanottuna Suomessa on aina vituttanut ja hävettänyt se, miten helvetin paljon siellä roskataan vaikka sössötetään jostain luontosuhteesta. Joka lenkillä saa kantaa kaksin käsin muiden paskoja roskapönttöihin, joita kuitenkin on noin kymmenen metrin välein.
Eiköhän se kulttuurishokki sieltä tule, viimeistään siinä vaiheessa kun pitää alkaa säästellä vettä kylpyammeeseen taifuunin varalle, mutta silti keskityn mieluummin sen kaltaisiin ongelmiin, kuin kuuntelemaan jotain suomalaisten sössötystä persujen tyhmyydestä tai jostain muusta täysin itsestäänselvästä ja yhdentekevästä asiasta.
Sain jo bookattua ensimmäisen keikankin, 19.9 Hokagessa, jossa käytiin katsomassa keikkoja. Arkikeikatkin ovat täällä melko kalliita, mutta silti niillä käy enemmän ihmisiä kuin ilmaisilla Torven keikoilla, että mikäpä siinä sitten. Ja mielellään sitä käy itsekin katsomassa, kun kaikki on uutta ja tuntematonta. Nyt olen sitten metsästänyt kitaraa ja rakennellut romusoitinta iltapuhteina, alkanee olla jousia vaille valmis. Lisäksi olen kahlannut levykauppoja, ravannut katuja vääriin suuntiin (koska pääni ei käsitä sitä, että sen sijaan että google mapsin sovellus näyttäisi oman menosuunnan, se näyttää mihin suuntaan puhelin katsoo, mikä tuntuu vähän typerältä) ja käveleksinyt ympäriinsä jalat rakoilla. Nautin joka ikisestä hetkestä, koska tuntuu, että kohta tämä otetaan minulta kuitenkin pois. Kärsimyksen määrä on vakio.
Tänään löysin myös shintolaisen temppelin, sekä kirjakaupan/kahvilan, jossa hetken mielijohteesta sanoin, että etsiskelen kirjaa puupiirrosprinteistä, mistä keskustelu luiskahti sumi-maalauksiin ja kohta kävelinkin ulos kaupasta Soga Shohakun Kioton näyttelykatalogin kanssa, joka on parisen sataa sivua melkein pelkästään järjettömän hyviä kuvia maailman parhaista mustemaalauksista. Niin hienoa kampetta että pää räjähtää. Nyt pitäisi kai mennä nukkumaan, vaikka tekisikin mieli piirtää. Huomisen hommia sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti