Viikko Osakaa takana.

Viikko Osakaa takana. Mä en tahdo täältä ikinä pois. Tunnen olemiseni täällä niin rauhaisaksi kaikista ongelmista huolimatta (ei ne ongelmat tai kärsimys mihinkään vähene vaikka olisi missä, siksi en ole koskaan koittanut pakoilla mitään vaan kannan ongelmiani mukanani ja lasken niitä pois sitä mukaa kun se tuntuu luontevalta.) etten ole kokenut vastaavaa missään, vaikka sitä on Euroopassa aika paljon kaikkialla haahuiltu. Eikä ihmisten määräkään häiritse, ensimmäistä kertaa elämässäni. Miksi? Siksi että koko tämän valtion systeemi on rakennettu aika pitkälti samoilla periaatteilla, joille olen rakentanut oman elämäni: mahdollisimman vähän haittaa mahdollisimman harvoille. Ainut mistä en pidä on se, että aivan kaikki pitää pakata muoviin, mutta ainakaan ihmiset eivät roskaa täällä typeryyttään ja kylvä kaikkea sitä muovia puistoihin ja kaduille, vaan se löytää aivan järjettömän hyvällä prosentilla roskiin, vaikkei julkisia roskiksia ole juuri yhtään. Suoraan sanottuna Suomessa on aina vituttanut ja hävettänyt se, miten helvetin paljon siellä roskataan vaikka sössötetään jostain luontosuhteesta. Joka lenkillä saa kantaa kaksin käsin muiden paskoja roskapönttöihin, joita kuitenkin on noin kymmenen metrin välein.

Eiköhän se kulttuurishokki sieltä tule, viimeistään siinä vaiheessa kun pitää alkaa säästellä vettä kylpyammeeseen taifuunin varalle, mutta silti keskityn mieluummin sen kaltaisiin ongelmiin, kuin kuuntelemaan jotain suomalaisten sössötystä persujen tyhmyydestä tai jostain muusta täysin itsestäänselvästä ja yhdentekevästä asiasta.

Sain jo bookattua ensimmäisen keikankin, 19.9 Hokagessa, jossa käytiin katsomassa keikkoja. Arkikeikatkin ovat täällä melko kalliita, mutta silti niillä käy enemmän ihmisiä kuin ilmaisilla Torven keikoilla, että mikäpä siinä sitten. Ja mielellään sitä käy itsekin katsomassa, kun kaikki on uutta ja tuntematonta. Nyt olen sitten metsästänyt kitaraa ja rakennellut romusoitinta iltapuhteina, alkanee olla jousia vaille valmis. Lisäksi olen kahlannut levykauppoja, ravannut katuja vääriin suuntiin (koska pääni ei käsitä sitä, että sen sijaan että google mapsin sovellus näyttäisi oman menosuunnan, se näyttää mihin suuntaan puhelin katsoo, mikä tuntuu vähän typerältä) ja käveleksinyt ympäriinsä jalat rakoilla. Nautin joka ikisestä hetkestä, koska tuntuu, että kohta tämä otetaan minulta kuitenkin pois. Kärsimyksen määrä on vakio.

Tänään löysin myös shintolaisen temppelin, sekä kirjakaupan/kahvilan, jossa hetken mielijohteesta sanoin, että etsiskelen kirjaa puupiirrosprinteistä, mistä keskustelu luiskahti sumi-maalauksiin ja kohta kävelinkin ulos kaupasta Soga Shohakun Kioton näyttelykatalogin kanssa, joka on parisen sataa sivua melkein pelkästään järjettömän hyviä kuvia maailman parhaista mustemaalauksista. Niin hienoa kampetta että pää räjähtää. Nyt pitäisi kai mennä nukkumaan, vaikka tekisikin mieli piirtää. Huomisen hommia sitten.

Elämää

Takana on kaksi päivää tasokokeita, jotka ovat olleet teurastusta. Vaikka olen luullut oppineeni jotain tässä muutaman kuukauden aikana, niin kun laitetaan eteen kynä ja paperi niin aika vähänhän sitä on lopulta kaaliin mennyt. Kuullun ymmärtäminen on hieman parempaa, mutta sanavarasto rajoittaa sitäkin. Sellaisen ohjeen annan kaikkiin kieliin, että ensimmäisenä kannattaa ottaa aina haltuun kaikki partikkelit ja se pikkusilppu, jota ihmiset puheessa käyttävät (japanin tapaukessa esim. kaikki "ni" "wa" "ga" "o"-perusjutut ja lisäksi sellainen foneettinen täyte, kuten"ano", "e to", "chyotto" ((viimeisimmän foneettinen kirjoittaminenkin on hankalaa)) ), koska se tekee kuuntelemisesta sujuvampaa ja mahdollistaa edes osittaisen ymmärryksen ja sävyn. Olen usein kuunnellut esimerkiksi veljeni puheessa suomen kielessäkin päälle jäävää "totatotatotatota"-junnausta ja monia muita foneettisia täytepalikoita miettien, millaista painajaista sen molotuksen tulkinta olisi ulkomaalaisille.  Kun ne saa automaatioksi, ne eivät enää katko ymmärrystä.

Noh, pohjalta aloitellaan ja ehkä sitä sitten oppii jotain, kun huolella tunkee sen päähänsä. Testejä on kuulema joka päivä ja läksyjä paljon. Sekin on hyvä, koska tulin tänne lähinnä opiskelemaan ja meluamaan. Käytiin äsken Hokagessa katsomassa keikkoja, ja mikä oli hienointa oli se, ettei desibelirajat tuntuneet kauheasti kiinnostavan, bändit saivat soittaa lujaa ja silloin se tuntui kehossakin paljon paremmalta ja alkoi heti tehdä mieli päästä soittamaan itsekin. Pitää vain lainailla vahvistinta joltain, ja kitarakin pitäisi käytettynä löytää. Pienempiä ongelmia. Paikalliset punkkarit vaikuttivat myös mukavilta. Molemminpuolinen kielitaidottomuuden häpeä yhdistää meitä kaikkia.

Muuten Japani tuntuu aivan täsmälleen siltä, mitä olen ajatellutkin sen olevan. Mukavia ihmisiä täynnä samanlaista häpeää omasta olosta, kuin Suomessakin, mutta sillä erotuksella että nämä osaavat pitää päänsä kiinni. Ja sitä vasten minua hävettää vielä enemmän se miten paljon ulkomaalaiset vaihtarit alkavat mölytä heti jos joku opettaja on 5 sekuntia sanomatta mitään. Se on melko turhauttavaa, mutta kai se on sitten väistämätöntä ja nyt pitää sitten oppia sietämään tätä tilannetta. Mutta huomaan, että tässä itsemurhayksiössäni lipsahdan helposti oikeaan mielentilaan, elän niin, että siitä on mahdollisimman vähän haittaa kenellekään, siivoan jälkeni saman tien, vien roskat sitä mukaa kun pussit täyttyy (ja täällä ne kyllä täyttyvät äkkiä, koska aivan kaikki pakataan muoviin, myös levään pakattu riisipallero oli pakattu niin, että levän ja riisin välissä oli muovi, mitä en oikein ymmärtänyt. Noin muuten taidan elellä onnessani kulttuurishokin ensimmäistä vaihetta täysillä, mutta mikäpä tässä on elellessä.

Perillä

Vuorokauden verran Osakassa takana ja huomaa, että aivot ovat rundeilta tottuneet sellaiseen hit'n'run ajatteluun, että kohta se jää tämäkin paikka taakse ja kävele nyt kaikkialla ja näe KAIKKI mitä voi ennen kuin se viedään sinulta pois. Asuntoni on askeettinen itsemurhayksiö, mutta se on täydellinen, koska se on junaradan varrella ja tästä on melko kätevä lähteä suhailemaan ympäriinsä. Juniin tosin meinaa nukahtaa saman tien, kun ne ovat mukavan viileitä, penkit ovat miellyttäviä ja tästä ydinkeskustaan on sellainen sopiva kuuden pysäkin matka. Aurinko laskee ajoissa ja nousee ajoissa, mikä tarkoittaa sitä että vuorokausirytminkin sai korjattua kerrasta niin, että nyt puoli kymmeneltä olen jo valmista kauraa niitettäväksi ja aamulla herään sitten viiden jälkeen. Kaikkein isoin koettelemus oli saada sellainen adapteri jolla saa tietokoneen virtajohdon seinään, mutta sekin onnistui ensimmäisen vuorokauden aikana. Jätteiden lajittelusta en oikein saanut selkoa tai ymmärtänyt miten se tapahtuu, mutta senkin kerkeää hikoilla kun tulee enemmän jätettä. Monella tapaa tämä tuntuu aikuisuuden level upilta, "ai että kun se oli niin helppoa, niin koitappa kielellä josta et ymmärrä mitään."

Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, mutta meinaan oikeasti nukahtaa pystyyn juuri nyt. Huomenna on ensimmäinen orientaatiopäivä. Saa nähdä mitä siitä tulee. Sittenhän tämä homma vasta alkaakin.

Ulos

Tunnen miten motivaationi tehdä mitään laskee päivä päivältä. Olen nyt sahannut ympäri Suomea enemmän tai vähemmän joka viikonloppu noin 15 vuotta, aktiivisemmin viimeiset viisi vuotta, eikä siitä ole oikein mitään näyttöä kenellekään. Kun laskin tuossa, että olen kahden viikon aikana laittanut 220 euroa matkahuoltoon, vrään ja postiin niin alkoi suoraan sanottuna vituttaa. Sen lisäksi, että julkinen liikenne on yksityisautoilua kalliimpaa (kilometrimääräisesti bensaa tähän kaikkeen olisi kulunut ehkä noin 60-80 euroa), se on myös aivan kohtuuttoman vitun hankalaa, kun joutuu lähtemään huomiselle keikalle jo tänään. Kuun alussa tuntui, että Japania varten on ollut hyvin rahaa, mutta joka kerta kun kääntää kylkeä tuntuu lähteväb taas 20 euroa tililtä. Etenkin kun toimeentulo on täysin 5 euron kasettien ja 10 euron kirjojen varassa, ja kun posti vielä keksii aina tavan ottaa kalliimman hinnan kuin ajatteli, niin vituttaahan se. Aika paljon.

Mikään ei johda mihinkään ja kaikki tekeminen on merkityksetöntä, koska kaikki tiet eteenpäin ovat sosiaalisista suhteista kiinni, eikä siitä miten hyvin teet sen mitä teet. Se, yhdistettynä siihen että parhaiten menestyvät aina ne, jotka larppaavat kaikkein kovimmin jotain nostalgiapläjäystä laittaa välillä hermot kireälle, mutta onneksi soittaminen itse on aina sen arvoista. Tai on lähes aina ollut. Kun soittaa paskan keikan, se vituttaa kyllä kauan, vielä enemmän koska lähes poikkeuksetta se on jokin muista soittajista johtuva ja yleensä juomatekninen asia. Mutta ne nyt ovat toivottavasti takana päin.

Myönnän suoraan vuotavani tätä ulos nyt vain siksi, että hetkellisesti vituttaa. Sitä varten tämä blogi on alunperin perustettukin ja sen pääasiallisena käyttötarkoituksena se on meinannut hautautua kaiken triviaalimman alle. Toivoisin vain, että saisin soittaa koko ajan, eikä tarvitsisi ajatella yhtään mitään muuta turhaa paskaa. Ja kaikki muu elämässä on enemmän tai vähemmän turhaa paskaa, paitsi soittaminen.

Osaka lähestyy

Kyllähän tässä nyt taas kumminkin kerkesi vettä virrata maailman merissä ennen kuin sitä sai itsensä taas kirjoittamaan, vaikka internet on täynnä todistetta olemassaolosta noin muuten. Keikat on kolmea lukuunottamatta soitettu ja on hämmentävää ajatella, että parin viikon päästä sitä on jo Osakassa. Osoite on selvillä ja postit siirretty, kaikki alkaa olla selvää. Etenkin se, että vaikka sitä luuleekin tajuavansa kielen rakenteista jotain, ei siitä luultavasti tajua mitään paikallisten aksentien ja, no, ihmisten todellisen puhekielen vuoksi.  Parhaani aion kuitenkin yrittää.

Viime viikonlopun Cut To Fit-keikoista jäi saatanan hyvä fiilis. Etenkin siksi, että sai soittaa niin hyvien bändien kanssa. Piti ylipuhua Death Basket meidän kanssa myös Torveen, koska se on niin järjettömän kova bändi, että tahdon näyttää sen sielläkin kaikille. Toki kaikki sitten kuitenkin jää mieluummin himaan kattomaan netflixiä, mikä on suorastaan raivostuttavaa sitä faktaa vasten, että sitten kummiskin tiedetään kertoa miten "skenessä" ja keikoilla oli kaikki paremmin aina ennen, silloin kun jaksoi itse käydä keikoilla. Helvetti että vihaan harvaa asiaa niin paljon kuin nostalgiaa ja sen pöhöttämiä ihmisiä. Minun elämässäni ei ainakaan koskaan ole mikään ollut paremmin kuin nyt, eikä tässä vieläkään ole aina kauheasti kehumista, mutta tuollaiset keikat kuin nuo viikonloppuiset antavat aina välillä jonkinlaista hetkellistä ja ohimenevää tyydytystä kyllä. 

Nyt pitäisi yrittää kuitenkin siivota elämänsä, kotinsa, työtilansa ja kaikki muu sellaiseen kuntoon, että sen voi jättää niin noin puoleksi vuodeksi. Ja koittaa miettiä mikä kaikki on sellaista, mitä ilman ei välttämättä pärjää puolta vuotta. Soittoromuista ja pedaaleista taidan ottaa mukaan vain välttämättömimmät, patterikäyttöiset asiat, koska sähkö on muutenkin arveluttava homma, 110 volttia ja erilainen pistorasia, turha luottaa, että kaikkialta löytyisi adaptereja kuitenkaan, mutta voisi olettaa, että pattereita kyllä löytyy. Epämääräistä huvitusta aiheuttaa myös se, miten pitkälle käteiseen perustuva yhteiskunta tuo on, kun täällä koitetaan kaikin voimin päästä käteisestä rahasta eroon. Tuntuu huvittavalta ajatukselta maksaa kaasulaskua tai nettilaskua käteisellä. Kuin veisi salkullisen rahaa jonnekin pankkihalliin jollekin kaasuyhtiön pahalle kätyrille. Mutta mikäli niin on oltava, niin on tehtävä.  Alan olla jo varovaisen innoissani, vaikka en uskokaan pääseväni Japaniin ennen kuin olen jo siellä. Lisäksi ahdistaa se, miten kaikki hokevat sen olevan täysin minun paikkani, minun kaltaisilleni ihmisille ja oudoille oikuille luotu. Mitä jos se ei olekaan? Se on kuitenkin päällisin puolin niin konservatiivinen ja rasistinenkin yhteiskunta, että mitä jos minulle ei olekaan mitään paikkaa siellä? Mitä jos en tutustu yhteenkään samanhenkiseen ihmiseen tai pääse soittamaan kertaakaan missään. Sekin on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto kuin se, että solahtaisin sinne kuin karppi lammikkoon.