perjantai 26. heinäkuuta 2019

Kollaasi.

Kun kaikki on jo tehty, kaikki maailman nuotit soitettu, kaikki kuvat on maalattu, joka ikinen laulu laulettu ja tikku-ukko piirretty, mitä taide voi tehdä? Tätä kuulee hoettavan ja pohdittavan usein, ja vaikkei se mielestäni voi koskaan pitää paikkaansa missään muualla, kuin mielikuvituksettomien ja henkisiltään kyvyiltään todella rajallisten olentojen mielissä, olen miettinyt sitä viimepäivinä maalatessani jonkin verran. Ensinnäkin kulttuuri on jatkuvasti ja aina ollut samaa. Ja samalla se ei ole koskaan ollut samaa. Meidän kulttuurimme evoluutio on läpi tunnetun historian ollut ideoiden hidasta progressiota, niiden hidasta kehitystä ja mutaatiota, jossa meidän yleisesti tuntemamme perustuntemukset, halut, pelot ja pyrkimyksemme tulevat ilmaistuksi muille kaltaisillemme, osin itsekkäästä tarpeesta tulla ymmärretyksi ja kuulluksi, osin jostakin altruistisesta halusta tuottaa kaltaisillemme jotakin esteettistä nautintoa tai eksistentiaalista lohtua tuottavaa, toisinaan taas pelkästään vaikkapa uskonnon kaltaisen instituution tarpeisiin suurempaa hyvää palvellen. Joka tapauksessa se on ollut vain karkeiden ideoiden hienovaraistumista, iteraatiota ja terävöitymistä, mutta kaikki perustunteet ja tarinat ovat olleet aina samoja. Oikeastaan suurimmat uudet tarinat ovat nähdäkseni syntyneet vasta lähihistoriassamme, maailmansotien tuhoisuuden näyttäessä todellisuuden lohduttoman absurdit kasvot sellaisina, kuin ne ovat, sekä nyttemmin tämän digitaalisen vaporisaation myötä, jonka koko kulttuurimme on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana läpikäynyt. Nämä ovat silti osia samasta jatkumosta, joka on alkanut teollisen vallankumouksen myötä, futurismin ja dadaismin käsitteellistävänä äänenä, taiteen muutoksena esittävästä abstraktiksi, abstraktin muutoksesta käsitteelliseksi, käsitteellisen muuttumisesta lopultakin informaatioksi, metataiteeksi.


Koska tänä aikana kuvamateriaalia, ääntä ja kaikkea muuta informaatiota on enemmän kuin koskaan, tuntuu kollaasi vahvemmin tämän ajan taiteelta, kuin mikään muu. Se tuntuu elävän ja kukoistavan etenkin kirjallisessa ilmaisussa, jossa tunnutaan kirjoittavan nyt valtavia, informaatioähkyyn johtavia teoksia, joiden ei tarvitse johtaa mihinkään tai sanoa juuri mitään, vaan tarjota kokemus tästä ajasta, läpileikkaavana kollaasina. Mutta miksi samaa ajatusta ei voisi ulottaa kuvataiteeseen? Miksi kuvan täytyisi kertoa tai sanoa mitään, johtaa mihinkään? Miksi sillä tarvitsisi olla nimi, jolla sen voi löytää ja tunnistaa kaikkien muiden kuvien virrasta? Miksei taide voi olla yhtä tyhjää, kuin olemassaolokin tuntuu useimmiten olevan? Kyse on taiteentekemisen ja arvostuksen traditioista, joita on performoitu tietyllä tavalla ammoisista ajoista lähtien, ja joiden seuraaminen opetetaan instituutioista. Näiden tapojen ja mallien toisin toistaminen, tai edes niiden näkyväksi tekeminen johtaa äkisti "vaikean henkilön" maineeseen ja voi hankaloittaa monia asioita itse työn tekemisessä. Taide ei kuitenkaan elä instituutioista, vaan kompromissittömästä vapaudesta, äärimmäisestä rehellisyydestä.


Mikäli kaikki kuvat on jo tehty, jää jäljelle vain mahdollisuus syntetisoida, synnyttää uusia kuvia samasta materiaalista. Uudelleenjärjestää informaatiota, muotoilla, muokata, leikata ja liimata, tuhota, synnyttää, irrottaa asioita kontekstistaan ja synnyttää niille uusia konteksteja. Jokainen kuva kantaa sisällään kaiken sillä olevan historian, sen kulttuuriset konnotaatiot ja painoarvon. Niiden keskinäiset suhteet voivat synnyttää myös uusia suhteita ja jännitteitä, mihin koko kollaasitaide tavallisimmin perustuukin. Kuvan uudelleen käyttämisessä tulee toki vastana kysymys autenttisesta tekijyydestä ja käsityöläisyydestä taiteen tekijyyden keskeisenä määrittäjänä, mutta ne ovat nähdäkseni sivuutettavissa helposti toteamalla, että samalla tavoin ne ovat olemassa myös kollaasitaiteen kohdalla, sillä esimerkiksi internet on täynnä kompositiotajutonta kollaasitaidetta. Se, mikä ennen oli taiteen tekemisen käsityötaidon ammattitaitoa, kuvapinnan luomista, on nyt komposition ja rajauksen taitoa, kykyä valita mitä loputtoman informaation valtamerestä käytetään teoksessa. Äänitaiteessa olen huomannut, että ihminen joka osaa irrottaa itsensä soittimen ja soittotaidon kontekstista ja kurottamaan mielensä yli musiikin rajoitteiden, suoraan tunteiden ja ajatusten ja abstraktioiden konteksteihin, kykenee luomaan vaikuttavaa äänitaidetta vaikka hänelle työnnettäisiin käteen vain kaksi kiveä. Musiikki on vain tilan, ajan ja äänen välisiä suhteita. Siitäkin yhä redusoimalla, kompositiota, kuten nähdäkseni kaikki taide. Tästä syystä siirtyminen välineestä toiseen on itselleni luontaista, koska en näe niiden välillä mitään eroa; kaikkien keskeinen tarkoitus on ilmaista ja välittää tunnetta ja niissä kaikissa on kyse vain ja ainoastaa kompositiosta.

Toki kollaasitaidetta voi ajatella myös systemaattisena järjestelmänä, cut up-tekstin kaltaisena järjestelmänä joka ohittaa järjen ja tekijyyden perinteisessä mielessä. Maailma on kaoottinen ja satunnainen, alitajunnan toiminta meidän arkijärjellemme tavallisimmin täysin järjenvastaista ja arvoituksellista, joten miksei taiteenkin tulisi kuvata tuota todellisuutta sellaisena kuin se on? Mikäli kaikki on sanottu ja tehty, miksei voi olla välittämättä siitä, sanomatta mitään, tekemättä mitään? Koska tietoisuus ei lopeta toimintaansa käskemällä. Se pulputtaa jatkuvassa feedback-loopissa, jossa aistit tuovat sisään informaatiota, aivot käsittelevät sitä informaatiota ja röyhtäilevät ajatuksia ja vaikutelmia, jotka pulpahtelevat tietoisuuden pinnalle ja poksahtelevat ilmaan. Maha tekee mahahappoja, aivot tekevät ajatuksia. Niin se vain on. Viimeaikoina on ollut paljon puhetta siitä, miten sosiaalinen käyttäytymisemme verkossa kouluttaa kilvan kaikkien firmojen käytössä olevia tekoäly-järjestelmiä. Miksemme ottaisia omaa käyttäytymistämme ja omia tekemisiämme omaan käyttöömme, valjastaisi kaikkea sitä muille työntämäämme kapasiteettia oman tekoälymme kehittämiseen, omien algoritmiemme muokkaamiseen ja uudelleenohjelmointiin? On tullut aika sanoutua irti muiden palveluksista ja kehittää omia aivojamme, omaa älyämme, orgaanista älykkyyttä, orgaanisia algoritmejämme, kykyämme tunnistaa ja kokea tunteita ihmisten kasvoilla kykyä hahmottaa abstrakteja ja pelottavia, ahdistavia ja vieraitakin asioita ilman, että ensimmäinen reaktio on pöyristys ja moraalinen närkästys.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti