lauantai 27. heinäkuuta 2019

Kesäyöt valuvat hiljakseen hukkaan.

Kuumuus on yhä ja edelleen itsestäni miellyttävää, vaikka hiki meinaa olla koko ajan ja aamulla suihkussa käyminen, illalla suihkussa käyminen, koska tahansa suihkussa käyminen on täysin yhdentekevää, kun kahden minuutin päästä on jo hiki. Juuri kuivumasta tulleet vaatteetkin tuntuvat oikeastaan jo valmiiksi hikoilluilta. Se on kesä se! Maalailuhommat etenevät hitaasti, pohjat alkavat loppua taas, vaikka juuri kärräsin niitä saatanasti. En myöskään tahdo hukuttaa kaikkia ajatuksiani ja ideoitani keskinkertaisuuteen, vaan pitää hommat mielekkäänä itselleni. Kyllähän tuossa nyt on tullut tehtyä duunia sen verta, että työtilan tarve olisi kuitattu vaikkei siellä enää kävisikään.

Tällä viikolla olen maalannut viisi taulua, tehnyt yhden stop-motion animaation, saanut yhden kirjan valmiiksi, aloittanut toisen kirjallisen projektin koostamisen, saattanut Dada Bonesin kansineen ja muineen siihen kuntoon, että sitä kehtaa lähetellä ympäriinsä hylättäväksi. Ja hylätyksihän se taas tulee kaikkialta muualta, paitsi Industrial Coastin kautta, joka julkaisee kasetin lokakuussa. Tänään kuuntelin YLE X podcastin (siinä on jo ensimmäinen virhe) Miten musta tuli muusikko, jossa oli vieraana Sanni. Sannissa ei ollut mitään vikaa, asenne tekemiseen ja olemiseen oli kohdallaan, mutta eihän tuo mikään oikea musiikkiohjelma ollut. Kaipaan oikeiden toimittajien (ei pelkästään "mitä fiiliksii?"-tyyppisten ihmisten tekemiä, kaavamaisia ja mielenkiinnottomia ohjelmia, joissa muusikot taantuvat jopa urheilijoitakin latteammille tasoille) toimittamia ohjelmia, joissa ammatti-ihminen saa ihmisen tuntemaan olonsa niin luontevaksi ja turvalliseksi, että voidaan keskustella oikeista asioista. Perttu Häkkisen kuolinpäivän lähestyessä tämä tuntuu korostuvan mielessäni yhä suuremmin. Vituttaa, että tulevaisuuden toimitustyö on niin saatanan heppoisissa käsissä, koska se tekee vaan hallaa myös kulttuurille itselleen. Mikäli taiteilijoilta ei odoteta mitään, he eivät myöskään haasta itseään tai omia ajatusluutumiaan. Toki kesken haastattelun OIKEASTI avautuva artisti olisi levy-yhtiölle varmasti kiusallista promoa sellaiseen kivaan fiilistelyyn nähden, mukamas. Niin, ennen tätä keuhkoamista piti todeta, että huvitti kuunnella miten Sanni puhui "kusisista Lauttasaarelaisista treeniksistä", koska veikkaan, että Lauttasaari miljöönä on kuitenkin Suomen vähiten kusisimmasta päästä, ja mitä nyt olen soittotilojakin siellä nähnyt, niin harvemmin niissä tunnetaan vaikkapa kusiämpärin käsitettä. Mutta se nyt ei ole iso ongelma, parempi vaan jos sellaisilta paikoilta ja ihmisiltä säästyy. Lämmitti myös, kun Sanni sanoi lopuksi, että "vaikka muut sanois et se oma musa on kuinka outoo niin sun täytyy vaan uskoo siihen ja tehä sitä juttuu!"  Uskonvahvistusta korkeammalta taholta, vaikka en usko, että välttämättä pääsen musiikillani Sannin sijalle, vaikka kuinka uskoisinkin itse musiikkiini. Ja uskonhan minä, minä en mihinkään muuhun elämässäni tai itsessäni uskokaan, mutta taiteeni arvosta ja ainutlaatuisuudesta olen aivan ehdottoman vakuuttunut. Se, jos se ei jotakuta kiinnosta tai joku muu ei sitä näe, ei suoranaisesti ole minun migreenini.

Muita jaksoja ohjelmasta en ainakaan vielä jaksanut kuunnella. Toivoisin vain, että Ylellä tulisi äkisti hyvin toimitettuja kulttuurialan henkilökuvia, koska niitä kuuntelee todella mielellään. Eilen kuuntelin Areenasta löytyvän IC-98 haastattelun (Viikon taiteilija-sarja, jota ikävä kyllä ei löydy kuin kolme jaksoa. Muut vieraat ovat Eppu Nuotio ja juuri edesmennyt Claes Andersson), joka oli mielenkiintoinen kuunneltava. En ole nähnyt kunnolla yhtäkään ryhmän teosta, mutta käsittääkseni Sink sävelsi johonkin musiikin, eli odottelen innolla sitä tilaisuutta, kun pääsen istumaan jonkin teoksen läpi jossakin mahdollisessa yhteydessä. Epämääräistä. Kaipaamanilaisia ohjelmia, podcasteja tai mitä lie saa kyllä tyrkyttää minulle tätä tai jotain muutakin kautta. Ei sinänsä ole väliä, ovatko minkä maalaisia, mutta toki mieluummin löytäisin jotain yhteistä tarttumapintaa tämän Suomen kansan kanssa, kun sitä on aina ollut niin vähän. Toisaalta kohtahan sitä saa nähdä josko sitä jämähtää Japaniin. Sieltä tarttumapintaa ei ainakaan tarvitse etsimällä etsiä.

Yritän aktivoitua taas kirjoittamisen kanssa enemmän. Se on helpompaa silloin, kun on kotona, tien päällä siinä on aina omat hankaluutensa kaikin puolin. Nyt alan selvitellä Japanian nettiliittymähommia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti