päivä pulkassa

Tämä päivä oli täynnä toimintaa, jonka kafkamaisuus paukkui psykedeelisille leveleille jo heti aamusta. Nukuin puolitoista tuntia ja menin bussilla Poriin antamaan avainta muuttofirman tyypeille. Päästyäni perille kukaan ei vastaa puhelimeen, hetken ihmeteltyäni jätän avaimen vartijalle ja suunnilleen saman tien sen jälkeen soitetaan avaimen perään. Siitä eteenpäin asia sitten selvisi, mutta en vieläkään oikein tiedä minne tavarat viedään, kuinka kauan niitä siellä säilytetään ennen  hävitystä ja maksaako joku nyt sitten niiden kuljetuksen sieltä tänne Kankaanpäähänkin vai ei. Kävin hakemassa postit ja viemässä edellisen asukkaan postit Postiin. Kysyin samalla neuvoa seuraavassa kuviossa. Pari iltaa sitten löysin muutamalla eurolla MacGrowan speaking Beckett-vinyylin, kirjaston poistokappaleen briteistä, ja tilasin sen samoin tein. Huomasin, että minulla oli Discogsissa vanhat osoitteet ja ilmoitin myyjälle uudet, sekä puhelin numeron, jotta postille saa seurannan ja saan ehkä mahdollisesti viestin, kun paketti tulee perille. Aamulla tuli sitten viestiä, että "sorisorisori, en muistanu laittaa numeroa ja laitoin sen vielä vanhaan osoitteeseenkin", eli nyt sitten se on osoitettu tulipalokämppään, jonka postit varmaan kaikkinensa ovat sekaisin melko kauan, mutta minun postini onneksi tulevat oikein, mitä nyt en pääse katsomaan postilaatikkoani miten vaan, koska jokainen käynti siellä maksaa bussien muodossa yli 20 euroa. En siis huvikseni sinkoile sinne postilaatikolle vahtimaan. Koitin käydä kysymässä, voinko jättää postille numeron, jotta he paketin minulle tullessa voisivat laittaa saapumisilmoituksen mobiilisovellukseen tai viestillä. Eivät kuulema voi, mikä on aivan käsittämätöntä. Nyt minun pitää arvata, koska paketti Briteistä Suomeen on perillä, samalla kun olen kaikki to-su-pätkät itse seilaamassa ympäri Suomea keikoilla. Myyjä ehdotti, josko odotettaisin, että paketti tulee takaisin ja hän lähettää sen uudestaan, mutta ongelma on se, että minä muutan sitä ennen jo Japaniin, enkä edes halua arvailla miten helvetissä posti asiat siinä vaiheessa järjestyy.

Tulin seuraavalla bussilla Kankaanpäähän ja menin maalaamaan, varastin joltain kupillisen kahvia, koska tuntui siltä, että tarvitsin sitä todella, eikä siihen kahviin ollut kukaan ainakaan tänä kesänä vielä koskenut. Maalailin ja kuuntelin erinäisiä radio-ohjelmia, joista mielenkiintoisin oli Ylen Kutsuvieras, etenkin Hilkka Olkinuoran pysäyttävä ohjelma. Myös Mimosa Willamon, Miki Liukkosen ja Kari Enqvistin ohjelmat olivat kiinnostavia, jatkan noiden kuulostelua toki vielä. Yritin myös löytää dadaismia tai futurismia koskevia ohjelmia YLEltä, mutta eipä kauheasti löytynyt, paitsi juuri edesmenneen Leevi Luodon vanha haastattelu Aristoteleen kantapäästä koskien googlerunogeneraattoria. En tiedä miksi nuo ovat niin kiinnostavia, vaikka vaiheet ovat jo tutut eikä yksikään dokumentti ole minulle mitään uutta kertonut aikoihin. Saa toki silti vinkata ohjelmia tai podcasteja tai haastatteluja, oikeastaan alle saa linkata mitä vain kiinnostavia podcasteja, etenkin kulttuurin ja taiteen tai psykologian ja muun vastaavan saralta.

Tänään maalailin nämä, sekä ihan vain harjoituksen, huvin ja urheilun vuoksi kymmenen eri tapaa tehdä kasvot.

En tiedä mikä tämä ajatus on

Total Liberation of Music

Tekstiä syntyy, merkityksettä.

Nukuttiin viime yö teltassa, ja ajattelin, että sieltä varmaan herää paremmin ja aiemmin, mutta lopulta ryömin sieltä ulos puoli kahden aikaan. En pidä myöhään nukkumisesta, vaikka pidän myöhään valvomisesta. Se on minusta ajan hukkaa, mutta tänä kesänä olen nukkunut myöhempään kuin tavallista. Toisaalta en jaksa ruoskia itseäni, huomenna lähden ennen kahdeksaa Poriin antamaan avaimet muuttomiehille, eli tuleepahan herättyä ajoissa. Mutta mikäpä hätä tässä lopulta on, jos ei ole mitään sovittuna niin omat hommat joutaa kyllä tehdä.

Kirjoitin yhden kirjan valmiiksi, ellen sitten lisää siihen toista osiota, mutta en tiedä onko se välttämätöntä. Ensinnäkin se rakenne toistaisi liikaa Beckettin Molloyta, jossa toinen mies lähtee toisen perään ja lopulta sulautuu yhdeksi, vaikka kieleni onkin aivan erilaista ja tarinoilla nyt ei lopultakaan ole mitään tekemistä keskenään,  tai en muista Molloyn ryömineen kristuksen ruumiin sisään ja kadonneen sinne singulariteettiin. Mutta joka tapauksessa. Räähky (josta aiemmin puhuin nimellä Kura, mutta erotin nämä kaksi eri kirjoiksi) on nyt aikalailla valmis, mutta en tiedä miksi yrittäisin saada hylkyä sillekin, koska tiedän ettei näiden aika ole vielä. Parempi vain tehdä ja tyrkyttää niitä sitten joskus myöhemmin. Aloitin myös uuden kirjan, jonka ideasta olen innoissani. Kolme tarinaa jotka tapahtuvat kaikki samassa mökissä, mutta kahdesta niistä sitä mökkiä ei vain vielä tai enää ole olemassa. Aika ja paikka ovat toisiinsa sidottuja asioita, ja monesti onnistumme elämämme aikana saamaan vain ohikiitäväksi hetkeksi asiat juuri täydellisesti kohdalleen.

Tämän päivän agendassa on kasa runoteoksia. Ensinnäkin muutama videorunoteos, sekä vähän erikoisempi julkaisu, jota teen lähinnä tilauksesta niille, jotka sitä haluavat. 14 minimalistista, äärimmäisen karsittua runoa, pakattuna hieman erikoislaatuisemmalla tavalla. Osin tämän tarkoitus on myös pitää minut hengissä ja toisaalta ottaa samaa ajattelua, kuin noiden kasettienkin kanssa. Julkaisuja, jotka ovat jollain tavalla erikoislaatuisempia, sen sijaan että olisi 200 täsmälleen samanlaista kappaletta. Sen nimi on 14 Viiltoa Tyhjyydessä. Hinta 14 euroa, postia euron verran päälle.

Kesäyöt valuvat hiljakseen hukkaan.

Kuumuus on yhä ja edelleen itsestäni miellyttävää, vaikka hiki meinaa olla koko ajan ja aamulla suihkussa käyminen, illalla suihkussa käyminen, koska tahansa suihkussa käyminen on täysin yhdentekevää, kun kahden minuutin päästä on jo hiki. Juuri kuivumasta tulleet vaatteetkin tuntuvat oikeastaan jo valmiiksi hikoilluilta. Se on kesä se! Maalailuhommat etenevät hitaasti, pohjat alkavat loppua taas, vaikka juuri kärräsin niitä saatanasti. En myöskään tahdo hukuttaa kaikkia ajatuksiani ja ideoitani keskinkertaisuuteen, vaan pitää hommat mielekkäänä itselleni. Kyllähän tuossa nyt on tullut tehtyä duunia sen verta, että työtilan tarve olisi kuitattu vaikkei siellä enää kävisikään.

Tällä viikolla olen maalannut viisi taulua, tehnyt yhden stop-motion animaation, saanut yhden kirjan valmiiksi, aloittanut toisen kirjallisen projektin koostamisen, saattanut Dada Bonesin kansineen ja muineen siihen kuntoon, että sitä kehtaa lähetellä ympäriinsä hylättäväksi. Ja hylätyksihän se taas tulee kaikkialta muualta, paitsi Industrial Coastin kautta, joka julkaisee kasetin lokakuussa. Tänään kuuntelin YLE X podcastin (siinä on jo ensimmäinen virhe) Miten musta tuli muusikko, jossa oli vieraana Sanni. Sannissa ei ollut mitään vikaa, asenne tekemiseen ja olemiseen oli kohdallaan, mutta eihän tuo mikään oikea musiikkiohjelma ollut. Kaipaan oikeiden toimittajien (ei pelkästään "mitä fiiliksii?"-tyyppisten ihmisten tekemiä, kaavamaisia ja mielenkiinnottomia ohjelmia, joissa muusikot taantuvat jopa urheilijoitakin latteammille tasoille) toimittamia ohjelmia, joissa ammatti-ihminen saa ihmisen tuntemaan olonsa niin luontevaksi ja turvalliseksi, että voidaan keskustella oikeista asioista. Perttu Häkkisen kuolinpäivän lähestyessä tämä tuntuu korostuvan mielessäni yhä suuremmin. Vituttaa, että tulevaisuuden toimitustyö on niin saatanan heppoisissa käsissä, koska se tekee vaan hallaa myös kulttuurille itselleen. Mikäli taiteilijoilta ei odoteta mitään, he eivät myöskään haasta itseään tai omia ajatusluutumiaan. Toki kesken haastattelun OIKEASTI avautuva artisti olisi levy-yhtiölle varmasti kiusallista promoa sellaiseen kivaan fiilistelyyn nähden, mukamas. Niin, ennen tätä keuhkoamista piti todeta, että huvitti kuunnella miten Sanni puhui "kusisista Lauttasaarelaisista treeniksistä", koska veikkaan, että Lauttasaari miljöönä on kuitenkin Suomen vähiten kusisimmasta päästä, ja mitä nyt olen soittotilojakin siellä nähnyt, niin harvemmin niissä tunnetaan vaikkapa kusiämpärin käsitettä. Mutta se nyt ei ole iso ongelma, parempi vaan jos sellaisilta paikoilta ja ihmisiltä säästyy. Lämmitti myös, kun Sanni sanoi lopuksi, että "vaikka muut sanois et se oma musa on kuinka outoo niin sun täytyy vaan uskoo siihen ja tehä sitä juttuu!"  Uskonvahvistusta korkeammalta taholta, vaikka en usko, että välttämättä pääsen musiikillani Sannin sijalle, vaikka kuinka uskoisinkin itse musiikkiini. Ja uskonhan minä, minä en mihinkään muuhun elämässäni tai itsessäni uskokaan, mutta taiteeni arvosta ja ainutlaatuisuudesta olen aivan ehdottoman vakuuttunut. Se, jos se ei jotakuta kiinnosta tai joku muu ei sitä näe, ei suoranaisesti ole minun migreenini.

Muita jaksoja ohjelmasta en ainakaan vielä jaksanut kuunnella. Toivoisin vain, että Ylellä tulisi äkisti hyvin toimitettuja kulttuurialan henkilökuvia, koska niitä kuuntelee todella mielellään. Eilen kuuntelin Areenasta löytyvän IC-98 haastattelun (Viikon taiteilija-sarja, jota ikävä kyllä ei löydy kuin kolme jaksoa. Muut vieraat ovat Eppu Nuotio ja juuri edesmennyt Claes Andersson), joka oli mielenkiintoinen kuunneltava. En ole nähnyt kunnolla yhtäkään ryhmän teosta, mutta käsittääkseni Sink sävelsi johonkin musiikin, eli odottelen innolla sitä tilaisuutta, kun pääsen istumaan jonkin teoksen läpi jossakin mahdollisessa yhteydessä. Epämääräistä. Kaipaamanilaisia ohjelmia, podcasteja tai mitä lie saa kyllä tyrkyttää minulle tätä tai jotain muutakin kautta. Ei sinänsä ole väliä, ovatko minkä maalaisia, mutta toki mieluummin löytäisin jotain yhteistä tarttumapintaa tämän Suomen kansan kanssa, kun sitä on aina ollut niin vähän. Toisaalta kohtahan sitä saa nähdä josko sitä jämähtää Japaniin. Sieltä tarttumapintaa ei ainakaan tarvitse etsimällä etsiä.

Yritän aktivoitua taas kirjoittamisen kanssa enemmän. Se on helpompaa silloin, kun on kotona, tien päällä siinä on aina omat hankaluutensa kaikin puolin. Nyt alan selvitellä Japanian nettiliittymähommia.

Kollaasi.

Kun kaikki on jo tehty, kaikki maailman nuotit soitettu, kaikki kuvat on maalattu, joka ikinen laulu laulettu ja tikku-ukko piirretty, mitä taide voi tehdä? Tätä kuulee hoettavan ja pohdittavan usein, ja vaikkei se mielestäni voi koskaan pitää paikkaansa missään muualla, kuin mielikuvituksettomien ja henkisiltään kyvyiltään todella rajallisten olentojen mielissä, olen miettinyt sitä viimepäivinä maalatessani jonkin verran. Ensinnäkin kulttuuri on jatkuvasti ja aina ollut samaa. Ja samalla se ei ole koskaan ollut samaa. Meidän kulttuurimme evoluutio on läpi tunnetun historian ollut ideoiden hidasta progressiota, niiden hidasta kehitystä ja mutaatiota, jossa meidän yleisesti tuntemamme perustuntemukset, halut, pelot ja pyrkimyksemme tulevat ilmaistuksi muille kaltaisillemme, osin itsekkäästä tarpeesta tulla ymmärretyksi ja kuulluksi, osin jostakin altruistisesta halusta tuottaa kaltaisillemme jotakin esteettistä nautintoa tai eksistentiaalista lohtua tuottavaa, toisinaan taas pelkästään vaikkapa uskonnon kaltaisen instituution tarpeisiin suurempaa hyvää palvellen. Joka tapauksessa se on ollut vain karkeiden ideoiden hienovaraistumista, iteraatiota ja terävöitymistä, mutta kaikki perustunteet ja tarinat ovat olleet aina samoja. Oikeastaan suurimmat uudet tarinat ovat nähdäkseni syntyneet vasta lähihistoriassamme, maailmansotien tuhoisuuden näyttäessä todellisuuden lohduttoman absurdit kasvot sellaisina, kuin ne ovat, sekä nyttemmin tämän digitaalisen vaporisaation myötä, jonka koko kulttuurimme on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana läpikäynyt. Nämä ovat silti osia samasta jatkumosta, joka on alkanut teollisen vallankumouksen myötä, futurismin ja dadaismin käsitteellistävänä äänenä, taiteen muutoksena esittävästä abstraktiksi, abstraktin muutoksesta käsitteelliseksi, käsitteellisen muuttumisesta lopultakin informaatioksi, metataiteeksi.


Koska tänä aikana kuvamateriaalia, ääntä ja kaikkea muuta informaatiota on enemmän kuin koskaan, tuntuu kollaasi vahvemmin tämän ajan taiteelta, kuin mikään muu. Se tuntuu elävän ja kukoistavan etenkin kirjallisessa ilmaisussa, jossa tunnutaan kirjoittavan nyt valtavia, informaatioähkyyn johtavia teoksia, joiden ei tarvitse johtaa mihinkään tai sanoa juuri mitään, vaan tarjota kokemus tästä ajasta, läpileikkaavana kollaasina. Mutta miksi samaa ajatusta ei voisi ulottaa kuvataiteeseen? Miksi kuvan täytyisi kertoa tai sanoa mitään, johtaa mihinkään? Miksi sillä tarvitsisi olla nimi, jolla sen voi löytää ja tunnistaa kaikkien muiden kuvien virrasta? Miksei taide voi olla yhtä tyhjää, kuin olemassaolokin tuntuu useimmiten olevan? Kyse on taiteentekemisen ja arvostuksen traditioista, joita on performoitu tietyllä tavalla ammoisista ajoista lähtien, ja joiden seuraaminen opetetaan instituutioista. Näiden tapojen ja mallien toisin toistaminen, tai edes niiden näkyväksi tekeminen johtaa äkisti "vaikean henkilön" maineeseen ja voi hankaloittaa monia asioita itse työn tekemisessä. Taide ei kuitenkaan elä instituutioista, vaan kompromissittömästä vapaudesta, äärimmäisestä rehellisyydestä.

Mikäli kaikki kuvat on jo tehty, jää jäljelle vain mahdollisuus syntetisoida, synnyttää uusia kuvia samasta materiaalista. Uudelleenjärjestää informaatiota, muotoilla, muokata, leikata ja liimata, tuhota, synnyttää, irrottaa asioita kontekstistaan ja synnyttää niille uusia konteksteja. Jokainen kuva kantaa sisällään kaiken sillä olevan historian, sen kulttuuriset konnotaatiot ja painoarvon. Niiden keskinäiset suhteet voivat synnyttää myös uusia suhteita ja jännitteitä, mihin koko kollaasitaide tavallisimmin perustuukin. Kuvan uudelleen käyttämisessä tulee toki vastana kysymys autenttisesta tekijyydestä ja käsityöläisyydestä taiteen tekijyyden keskeisenä määrittäjänä, mutta ne ovat nähdäkseni sivuutettavissa helposti toteamalla, että samalla tavoin ne ovat olemassa myös kollaasitaiteen kohdalla, sillä esimerkiksi internet on täynnä kompositiotajutonta kollaasitaidetta. Se, mikä ennen oli taiteen tekemisen käsityötaidon ammattitaitoa, kuvapinnan luomista, on nyt komposition ja rajauksen taitoa, kykyä valita mitä loputtoman informaation valtamerestä käytetään teoksessa. Äänitaiteessa olen huomannut, että ihminen joka osaa irrottaa itsensä soittimen ja soittotaidon kontekstista ja kurottamaan mielensä yli musiikin rajoitteiden, suoraan tunteiden ja ajatusten ja abstraktioiden konteksteihin, kykenee luomaan vaikuttavaa äänitaidetta vaikka hänelle työnnettäisiin käteen vain kaksi kiveä. Musiikki on vain tilan, ajan ja äänen välisiä suhteita. Siitäkin yhä redusoimalla, kompositiota, kuten nähdäkseni kaikki taide. Tästä syystä siirtyminen välineestä toiseen on itselleni luontaista, koska en näe niiden välillä mitään eroa; kaikkien keskeinen tarkoitus on ilmaista ja välittää tunnetta ja niissä kaikissa on kyse vain ja ainoastaa kompositiosta.

Toki kollaasitaidetta voi ajatella myös systemaattisena järjestelmänä, cut up-tekstin kaltaisena järjestelmänä joka ohittaa järjen ja tekijyyden perinteisessä mielessä. Maailma on kaoottinen ja satunnainen, alitajunnan toiminta meidän arkijärjellemme tavallisimmin täysin järjenvastaista ja arvoituksellista, joten miksei taiteenkin tulisi kuvata tuota todellisuutta sellaisena kuin se on? Mikäli kaikki on sanottu ja tehty, miksei voi olla välittämättä siitä, sanomatta mitään, tekemättä mitään? Koska tietoisuus ei lopeta toimintaansa käskemällä. Se pulputtaa jatkuvassa feedback-loopissa, jossa aistit tuovat sisään informaatiota, aivot käsittelevät sitä informaatiota ja röyhtäilevät ajatuksia ja vaikutelmia, jotka pulpahtelevat tietoisuuden pinnalle ja poksahtelevat ilmaan. Maha tekee mahahappoja, aivot tekevät ajatuksia. Niin se vain on. Viimeaikoina on ollut paljon puhetta siitä, miten sosiaalinen käyttäytymisemme verkossa kouluttaa kilvan kaikkien firmojen käytössä olevia tekoäly-järjestelmiä. Miksemme ottaisia omaa käyttäytymistämme ja omia tekemisiämme omaan käyttöömme, valjastaisi kaikkea sitä muille työntämäämme kapasiteettia oman tekoälymme kehittämiseen, omien algoritmiemme muokkaamiseen ja uudelleenohjelmointiin? On tullut aika sanoutua irti muiden palveluksista ja kehittää omia aivojamme, omaa älyämme, orgaanista älykkyyttä, orgaanisia algoritmejämme, kykyämme tunnistaa ja kokea tunteita ihmisten kasvoilla kykyä hahmottaa abstrakteja ja pelottavia, ahdistavia ja vieraitakin asioita ilman, että ensimmäinen reaktio on pöyristys ja moraalinen närkästys.

murroksia

Sitä on aina jotenkin ajatellut, että tällaisena DIY-muusikkona puuhastellessa kesät ovat sitä aikaa, kun soitetaan ehkä yksi-kaksi keikkaa ja muuten on hiljaista, kun kaikki viikot on tukossa festareita, eikä kukaan järjestä yhtään mitään järkevää tekemistä marginaalissa. Kun näin Anssi Kelan päivityksen siitä miten kesällä on ollut 18 keikan kiertue, aloin miettiä huvikseni sitä vasten, montako keikkaa sitä on soittanut tässä. Aloitin laskun toukokuun alusta, Ranskan reissusta, ja tähän mennessä keikkoja on ollut 20, minkä lisäksi ennen lähtöä on vielä kuusi tai seitsemän jäljellä. Sehän alkaa kuulostaa jo ihan oikean artistin keikkatahdilta...? Kaveri totesi, että nuo ovat jo ihan Vesalan ja muiden vastaavien lukuja, mutta toki minä olen soittanut keikkani tuhansien ihmisten sijaan lähinnä kymmenelle, joskus useammalle, joskus harvemmalle ihmiselle kerrallaan. Lisäksi minun touhuni on koko ajan sitä, että tie nielee kaiken mitä tulee, ja Posti tuntuu syövän loput, kun ennakkoon arvioidut postikulut eivät pidäkään ihan paikkaansa.

Toki rahaa voisi joskus olla enemmänkin, mutta keikkojen kustannuksella minä en sitä ala hoitamaan. Tulkoon rahat mistä tahansa muualta, minulle ei ole mikään ongelma kerjätä ennemmin. Kolehti kuppi on paras keksintö sikäli, että se ei velvoita ketään maksamaan mitään, mutta monesti ihmiset antavat sen minkä voivat ja pienistä rahoista tulee äkisti parempi liksa kuin mitä olisi kehdannut ruinata etukäteenkään. Kun ei odota mitään, kaikki on pelkkää plussaa. Toki sitä mieluiten saisi rahan tekemästään työstä, maalauksista, kirjoista, levyistä, kaikesta tästä, mutta korkeintaan niillä hiluilla ostaa leipää yhtenä päivänä ja kahvimaidon toisena. Siitä huolimatta en vaihtaisi sekuntiakaan yhtään mihinkään, koska onhan tämä kaikki nyt aivan järjettömän hienoa! Saan tutustua upeisiin ihmisiin koko ajan, soittaa sellaisten muusikoiden kanssa joita ihailen ja arvostan, nähdä paikkoja joihin ei muuten tulisi mentyä kuitenkaan. Vielä kun saisin järkättyä Junkyard Shamanille sen Euroopan rundin, joka on ollut työn alla vaikka kuinka kauan, mutta koko ajan tulee kaikenlaista eteen. Onneksi se kaikenlaista on lähinnä tarkoittanut sitä, että keikkoja on niin paljon ettei ole rakoa jossa tehdä sitä.

Tänä iltana kävin hieman maalailemassa, mikä oli helvetin mukavaa. Huomenna jatkan. Yksi musavideoproggiskin olisi tässä nyt työstettävänä, sekään ei varmaan kauaa vie kun vaan saa sen alkuun.

Katkos I

"私はどこですか？"

Katkos II

Pori Jazzeillakin soitettu.

Kuumat kesäyöt ovat täällä, eikä vituta tai ahdista yhtään. Olen odottanut näitä koko kesän ja nyt ne ovat täällä, minä tervehdin teitä! Nämä ovat suomalaisen parasta aikaa, aikaa joka on seisahtunut ja jämähtänyt paikalleen, irrallisena kelluvaan, suolaisen hienhajuiseen tilaan. Tämä päivä on mennyt lähinnä kaikenlaista koneella sohlatessa, mutta käytin koiraa joessa uimassa ja kävelytin sitä metsässä, että tulee edes vähän liikuntaa.

Eilen kävin Pori Jazzin ulkopuolella soittamassa ja kolistelemassa romuja ihmisille, tai oikeammin kyseinen esitys oli kahdelle loopille, kahdelle sanelukoneelle ja akustisille romuille, mutta eipä siitä varmaan ihmiset tajunneet muuta kuin romut. Joku nainen totesi minulle, että "et sä tolla rahaa saa!", vastasin ettei hän uskokaan millaisesta paskasta ihmiset oikein maksavat. Sain 6 euroa rahaa noin tunnin aikana, mikä on aika hyvin, tavallisimmin se on about 10 euroa tunnissa, mutta tavallisimmin minulla onkin oikeita soittimia, eikä romuraudan palasia venyttelylaitteissa. Aina parempi, kuin lähtötilanne, joka oli 0 euroa. Parasta oli vanhemmat ihmiset, jotka tuijottivat minua kuin olisin ollut heidän pettymyksen tuottanut poikansa. Sain syötyä ja kerkesin bussiin ajallaan, tulin kotiin ja meinasin nukahtaa samoin tein.




Laitoin myös Bandcampiin tämän, koska se on nähdäkseni tärkeämpi kuin vain satunnainen pössähdys kaikkeuden takalasissa. Olkoonkin, että se on vain ääniä tiloissa, niinhän kaikki musiikki kuitenkin aina on, joten olkoot se siis juuri sellaisena kuin on.

Osakaan lähtökin lähenee ja alan pikkuhiljaa olla valmis. Vielä mahtuu kuusi keikkaa kalenteriin tähän kuukauden ajalle, vaikka ei tässä muka ollut mitään taas kesäksi tiedossa, en ole silti kerennyt oikein muuta tehdäkään kuin soittaa, ja se on helvetin hyvä. Toivottavasti Japanistakin saisi keikkoja, vaikka toki ymmärrän että kielitaidottomana junttina se on varmasti hankalampaa.

Elossa, kotona jopa.

Eilen saavuin pitkiltä toivioretkiltäni takaisin kotiin Kankaanpäähän ja ajattelinkin päässäni jo, että vähän typerää olisi kyllä mennä nyt maalaamaan, ja aivan huono ideahan se olikin moneltakin kantilta ajateltuna. Muutama maalaus jäi nyt sellaiseen vaiheeseen, josta olisi ollut mukava jatkaa huomenna, mutta keikkareissu pysäyttää taas koneet pariksi päiväksi, tosin kerkeävätpähän ainakin kuivua kunnolla odotellessa. Ja ehkä oma ajatuskin terottuu vielä parin suhteen. Albumikin on sillä mallilla, että se on nyt noin puolituntinen, alku ja loppu ovat olemassa, mutta se tarvitsee vielä pari asiaa, että rakenne kirkastuu ja selkiytyy ja johdonmukaistuu. Sen nimi on Dada Bones ja se tulee olemaan jonkinlaista jatkumoa Flesh Holelle, mutta ehkä vähän dronettavampi ja minimalistisempikin joiltain osin.

Kankaanpään logistinen ihanuus paljastaa itsensä heti tässä näin, kun selvisi että vaikka olen huomenna suunnilleen ihmisten aikaan Porissa, en pääse siitä takaisin Kankaanpäähän ennen lauantaita. Ajattelin ehkä käydä Radioasemalla päivystämässä yhden vuoron, joten siinä menee vielä pitkälle lauantai-iltaankin, ennen kuin olen taas täällä, mutta seuraava viikko on tyhjä ja pidän sen sellaisena, keskityn omiin hommiini rauhassa, koska sen jälkeen se taas sitten meinaakin olla menoa taas Japaniin asti. Toki kiva, että tulee oltua Lahdessa, kun viisumiasiat pitää jossain välissä hoitaa kuitenkin Helsingissä, niin se on vähän helpompi matka kuin tämä, kuten on varmaan käynyt jo selväksi. Katakanoja pitäisi opiskella kanssa. Japanilaiset antoivat ihan kotiläksyjäkin tulevaa ajatellen. Kanjeista on kokeita. Siitä on niin monta vuotta kun on ollut OIKEASSA koulussa, että sehän alkaa ihan jänskättää!

Cut To Fitin Hopesick on nyt ainakin meiltä melko pitkälti loppuun myyty. Pari kappaletta on vielä, mutta itselläni on 1, joten bandcampin kautta niitä ei kannata ostella. Parempi ehkä laittaa se loppuun myydyksi sieltä. Nyt menen syömään jäätelöä ja jumittamaan UFOPin Käki-vetoa. Hyvää yötä.

UFOP koettu!

Nyt on UFOPit juhlittu, järjettömän ihmeellisen psykedeelisen ihana viikonloppu takana. Oulu on edelleen paras paikka ihmiselle olla, eikä sille vaan mitään mahda. Soitettiin lopulta kolme keikkaa, tänään järjestäjille ja nauhoitettiinkin se, joten suapi nähä josko niistä raidoista vääntäisi vaikka jotain ihan käyttökelpoistakin. Oli kyllä hienoa nähdä taas paljon ystäviä ja tuttuja ja kaikki tuntuivat hokevan myös sitä, miten minun pitäisi muuttaa ja jäädä Ouluun, enkä kyllä keksinyt yhtäkään syytä miksen niin tekisi, mutta katsellaan tässä koulu ja Japani ensin. Ensin koulut, sitten Oulu, hehheh. Koko UFOP jengi on kyllä kaikkinensa niin hienoa ettei voi muuta kuin ihailla sitä miten hyvässä hengessä kaikki tuolla hoituu. Tiedän miten stressaavaa tapahtumien järjestäminen voi olla, ja miten paljon se on ihmisistä kiinni, ja tuolla on kyllä täsmälleen oikeat ihmiset puikoissa kaikessa. Upeaa touhua.

Oli kyllä niin hieno reissu ettei osaa vituttaa taas oikein mikään. Hyvällä porukalla on mukava ajella pakettiautolla ympäri Suomea eikä kyllä kertaakaan alkanut puuduttaa tuo autossa istuminenkaan. Meno matkalla tosin oli pitempiä taukoja kun autosta hajosi laturi, mutta kuskina toiminut Oskari on niin saatanan skarppi, että korjasi sen huoltoaseman pihassa lennosta ja matka jatkui ilman ylimääräisiä ongelmia niin, että olin Tukikohdan pihassa viittä vaille keikan alku. Se oli täydellistä ja soittaminen maistui mukavasti sen jälkeen.

Seuraavana pitäisi selvitä Kankaanpäähän ja viikonloppuna yhdelle yksityiskeikalle, sitten taisi olla viikko huilia ja sen jälkeen Taser-keikkoja, sitten Cut To Fitiä, yksi Käki, ja kohtahan sitä ollaankin jo Osakassa niin että humahtaa! Jos nyt vähän kerkeisi hoitaa pakollisia paperihommiakin sitä ennen. Ja raivottaa ainakin hiraganat ja kaaliin.