maanantai 17. kesäkuuta 2019

keikat soiteltu.

Nyt on kiertämiset kierretty, soitot soitettu ja kilometrit tykitelty taas hetkeksi. Tai siis huomenna menen soittelemaan radioasemalle, mutta keikat on nyt soitettu kolmeksi viikoksi, näin pitkää taukoa soitoista ei ole tainnut olla ainakaan vuoteen, minkä olen tajunnut vasta nyt, kun joka keikalle saa ajaa aivan helvetin monta tuntia. Mutta mikäpä siinä. Ei se ole harjoite, jos ei se haasta millään tavalla. Ajaessa on sitä paitsi miellyttävä kuunnella Perttu Häkkisen ohjelmia, vaikka ne on kuunneltukin useimmat jo useaan kertaan, mutta riemu on sitä suurempi kun sattuu löytämään joku, mitä ei yllätyksekseen olekaan kuullut kertaakaan!

Viime yönä menin nukkumaan kolmen nurkilla ja näin merkittäviä ja merkillisiä unia. Ensiksi autoin jotain miestä joka oli saamassa aivohalvauksen, mutta ei tunnistanut oireita, sitten kuuntelin jossain hirsituvassa omia menneitä puheluitani eri roolista jonkin lankapuhelimen läpi, mutta viimeinen ja oudoin oli uni, jossa veljeni ja puolisoni kanssa esitimme jotain epämääräistä absurdia näytelmää, jossa oli äärimmäisen värikkäät lavasteet ja puvustus, se perustui muka Shakespeareen, muttei luultavasti perustunut kyllä mihinkään muuhun kuin minun mieleeni. Jossain kohtausten välissä, ilon ja riemun keskellä veljeni kutsui minut sivummalle, ja näytti sormillaan kertoen, että jäljellä on kolme vuotta. En tiedä mihin, mutta tunsin herääväni tähän ahdistavan painostavaan ilmoitukseen, ja varmistin, että kolme? Hän vahvisti luvun ja tunsin miten ryömin taas tälle puolelle tietoisuutta. Tämän tiedon sain siis uneltani 16.6.2019 kello 5.33. En tiedä mihin on kolme vuotta, minulle jäi vahvasti se tunne, että mitään hyvää se ei ole, ja että se liittyy minun ja veljeni välille. Veljeni nauroi, että luultavasti sitten kolmen vuoden päästä hän istuu sohvallaan yllään kuvailemani asu, jossa oli kirkkaita sulkia ja useita käsinuken kaltaisia hahmoja, jotka liikkuivat hänen liikkeittensä mukana. Jos vaikka saan päähäni toteuttaa tuon unessa annetun näytelmän kolmen vuoden päästä.

Olin kotiin ajaessa näistä syistä tavallistakin mietteisempi ja varmaan nukkunutkin hieman huonosti, mutta selvisin kuitenkin kotiin. Koska nauhoitin kaikki viisi keikkaa, aion laittaa ne youtubekanavalleni omina käsitteellistaiteellisina video-ääni-teoksinaan. Mielestäni kaikki niistä onnistuivat helvetin hyvin, etenkin näin jälkeen päin katsottuna, koska livenä en kauheasti videoita seurannut vaan työskentelin intuitiivisesti. Niiden järjestystä olisin tosin voinut muuttaa sikäli, että olisin soittanut tuon zeniläisen ja meditatiivisen tekeleen eiliseltä ennemmin tiistaina Oranssilla, ja tykitellä noisea sitten eiliselläkin keikalla, koska niin olisi tehnyt mieleni, mutta toisaalta ehkä kuitenkin tarvitsin enemmän tuota eilisen kaltaista performanssia enemmän. Nämä ovat mystisiä asioita sikäli, että elän jatkuvasti tietoisena paitsi prosesseista, myös metaprosesseista ja metakognitiivisista prosesseista, jotka ylittävät ja sivuuttavat sen, mitä minä haluaisin tehdä ja ohjaavat minua intuitiivisesti toimimaan niin kuin minun kuuluu tehdä. Sitä on hieman vaikea selittää, mutta jos ajatuksena on vaikkapa mukavuusalueelta poistuminen, niin minua se tuntuu ohjaavan melkolailla koko ajan siihen suuntaan.  Siksi välillä yllätän itseni tarjoamalla itselleni jotain tuttua ja turvallista, mutta tavallisimmin tiedän, että sitä seuraa lähinnä pettymys, kun asiat ovat liian helppoja. Epäonnistuminen tarjoaa tilaisuuden romuttaa kaikki vanhat ajatukset ja asenteet ja rakentaa jotain uutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti