Kotona taas.

Tämä päivä olikin omanlaisensa seikkailu, kikkailin itseni bussilla Poriin. Ilmeisesti kolme asiaa busseissa ei koskaan muutu. Ensimmäinen on kaikista kilpailijoista paskaa puhuvat bussikuskit, toinen ovat omien asioidensa puhelimeen huutelijat. Kolmas on se ilo ja odottavainen riemu, joka täyttää minut aina uuden seikkailun kynnyksellä! Latasin bussissa Porin paikallisliikenteen sovelluksen ja totesin äkisti, että Radioasemalle ei kulje busseja kuin kahden tunnin välein, joten kävelin romuineni paikalle, se joku 4, 4 ja puoli kilometriä, mitä sinne nyt tulee. Selvittelimme teknisiä ongelmia ennen ensimmäistä keikkaa, mutta artisti pääsi esiintymään isommitta ongelmitta, mitä nyt keikan jälkeen tajuttiin, ettei ollut minkään sorttista monitoria, josta olisi itse kuullut mitä sieltä tulee ulos. Siinä kohtaa iski lievä jännitys itseenikin, mietin päivällä miksi olisin ollut päässäni halukas raahaamaan kitaravahvistimen pihalle, hätyyttäen ajatuksen pois. Tuona hetkenä se kuitenkin tuli mieleeni kirkkaana, vahvistimen kanssa ei tarvitse monitoreja. Päätin kuitenkin soveltaa, ja onneksi PA oli sen verran tanakka, että sitä pystyi ajelemaan niin lujalla, että kuuli noin niinkuin pääpiirteittäin mitä sieltä ehkä tuli ulos, ja pärjäsin aivan hyvin. Ärsytti vain, että juuri kun aloin päästä irti lihasta ja innostua, piti alkaa ajella itseään alas, jotta kerkiäisi vielä bussiin takaisin Kankaanpäähän, johon olin fiksuna poikana ostanut lipun etukäteen. Olisi tehnyt mieli soittaa paljon pitempäänkin, mutta joskus toiste sitten.

Eilen puhuin ulkopuolisuudesta. Näissä Porin ympyröissä tunnen sitä ainakin toistaiseksi vähiten. Lahdessa olen aina ollut kaikille jonkinlainen outolintu, mutta täällä koko lajisto on niin sekavaa, että siinä riittää tilaa minunkin sekoiluilleni. Niille tuntuu olevan selkeä oma paikka kaiken dadailun keskellä, minun ei tarvitse selittää miksi teen mitä teen, voin vaan tehdä asioita luonnollisella tavalla ja se tuntuu sopivan aina jotenkin päin. Näiden ihmisten olemassaolo täällä muuten ankeassa ja negatiivisessa Satakunnassa on kyllä suoranainen lahja. En toki voi puhua kaiken Satakunnan puolesta, mutta kyllä tästä on vähän jäänyt sellainen epämääräinen "Ei siitä mitään tuu!"-fiiliksen ja suomalaisen bible beltin tyyssija noin niinkuin valtaväestön puolesta. Sitä vasten kokeilunhaluisemmat ja taiteellisemmat yksilöt täällä tuntuvat vieläkin räikeämmältä ja hienommalta juuri täällä. Mielellään sitä soitteleekin tällaisissa ympäristöissä, kun jää hyvä fiilis ihan järestään. Tästä saattaa myös olla ainakin itsestäni kiinnostavia jälkiseuraamuksia tulevaisuudessa, mutta niistä lisään sitten, jos ne joskus toteutuvat.

Pakko sanoa, että toistaiseksi minulla on ollut elämäni aikana aivan typerryttävän suuri kunnia saada soittaa poikkeuksellisen paljon sellaisten ihmisten kanssa, joita arvostan ja kunnioitan (ja salaa fanitankin vaikka tietysti esitän olevani helvetin cool) syvästi! Olen myös oppinut helvetin paljon kaikilta ihmisiltä joiden kanssa olen saanut soittaa elämäni aikana. Se on hienoa.

Flesh Hole CD-pihalla

Freak Animal pisti Flesh Holen CD:n pihalle seuraavan esittelytekstin kanssa:

Freak Animal Records is proud to present debut full length CD of JUNKYARD SHAMAN titled ”Flesh Hole”.

Packaged in full color digipak, this Finnish artists album represents highly unique material in contemporary Finnish scene. While using many of the traditional methods, of junk metal percussion, screeching and scraping sounds, cassette walkman manipulations and so forth, result is unlike anyone else is doing in Finland. Imagine odd mixture of industrial percussions on found objects like Z’ev, monologues captured on tapes with eerie sound, like Eric Lunde. Mixture of things bordering noise and improvisations like Dislocation.

Artists working under different names, exploring noise, drone and junkyard industrial has been active in Finnish live scene for years. His work has mainly existed separate from the well known Finnish power electronics and harsh noise realms. As sort of outsider artists, his work has been distributed often by self made recycled tapes and (Finnish language) outsider poetry books, reeking angst towards industrial society. After hearing multiple works by artists, Freak Animal felt his work is too good and too important to remain only to be known by random locals and people who meet the artist at the gigs or hear his works via internet steams.

In spirit, Junkyard Shaman reminds of the 80’s experimental/industrial. It is not overtly noisy, loud or aggressive. It is not vulgar and vile like harsh noise / power electronics. Yet, this is not nostalgia. It represents artists state of mind and his vision and lifestyle. Certainly album worth to give a try!

Ylisanoja joiden arvoinen en tietysti ole, mutta ulkopuolisuuden kaikesta allekirjoitan kyllä täysin. Olen ulkopuolinen jopa kaikista niistä omista viitekehyksistäni, joihin voisin edes periaatteessa ajatella kuuluvani.  En pidä mistään ryhmistä tai ihmisjoukoista. Kun katson joitakin ystäviäni, jotka ovat löytäneet oman paikkansa ehkä minua paremmin sikäli, että heidän tekemisensä noteerataan jossain mielessä, olen nähnyt siinä pelkästään varjopuolia. Minä en tarvitse sellaista oikeastaan mihinkään voidakseni toteuttaa itseäni ja omaa olemassaoloani, koska minä saan tehdä sitä nytkin, ja täysin ilman kompromisseja. Sen verran kun vielä hommat rullaisi, että voisi vaan olla rundilla romuinensa koko ajan ja bookata sitä mukaa lisää, kun loppu alkaa häämöttää, se olisi täydellistä elämää se. Mutta yksinäinen ja itsenäinen tie on nähdäkseni ollut ainoa oikea tie kaikille minun kaltaisilleni ihmisille. Jo siksi, että siinä oppii arvostamaan sitten niitä kohtaamisia, kun saa luoda jotain muiden ihmisten kanssa, ja kaikki vain naksahtaa kohdalleen kerrasta. Siitä syntyy molemminpuoleinen kunnioitus ihmisten välillä.

Tänäpäivänä olen kerennyt askarrella portfoliotani uusiksi, maalannut, nauhoitellut kasetteja tilauksia varten, valmistautunut huomiseen keikkaan Radioasemalla ja rakennellut romusoittimia, jotka onnistuivat yli odotusten. Tässä lyhyt video aiheesta. Soittimet ovat täysin viritettävissä ja modifioitavissa erilaisia objekteja lisäämällä. Eli siis vaihdat killuttimia ihan miten haluat ja täts it! Nyt pitää alkaa mennä ehkä nukkumaankin päin, kun pitää taas heräillä ajoissa jne yms tms.

Kaikkea järkeä vastaan!

Luin tänään Saatana saapuu Moskovaan-teoksen jäljellä olleet parisen sataa sivua loppuun ja olihan se hieno ja vaikuttava teos moneltakin kantilta. Etenkin se myrskyisä ja apokalyptinen tunnelma ja kaaos joka siihen oli saatu viritettyä oli mitä mainiointa luettavaa. Jokseenkin yllättäen itselleni merkittäväksi tekijäksi lukukokemuksessa nousi kyllä myös se, koska olen samaan aikaan maalatessa kuunnellut runsaasti Perttu Häkkisen ohjelmia, huomasin tuon käännöksen olevan täynnä sanastoa, jota nimenomaan Häkkisen aktiivisanastoa. Tästä syystä lukukokemukseni muuttui vielä entistäkin miellyttävämmäksi, koska sain nauttia koko kirjan päässäni tavallaan audiokirjana, Perttu Häkkisen lukemana. Käännös oli muutenkin äärettömän sujuva ja miellyttävä, etenkin verrattuna niihin useisiin Dostojevskeihin, joita olen yrittänyt. Kielen kankeuden vuoksi olen tainnut saada niistä loppuun asti vain Kellariloukon, vaikka vakaana aikomuksenani on kyllä lukea Rikos ja rangaistus ja monet muutkin tekeleet, mutta ehkä luen ne mieluummin englanniksi kuin suomeksi. Tiedän, että meillä on hyviä venäjästä kääntäjiä ja kulttuurien läheisyys varmasti tuottaa parempaa tekstiä kuin englanniksi kääntäminen, mutta minun ilmeisesti pitää löytää se kääntäjä, jonka kieli on mieleeni muutenkin, koska tähän astisissa yrityksissä on käynyt samoin kuin Kafkankin kanssa lähes poikkeuksetta. Se kuva joka minulla oli Kafkasta kirjailijana muuttui aivan täysin, kun luin englanninkielisen kokoelman, jossa oli Muodonmuutos ja paljon muuta lyhytproosaa, verrattuna siihen mikä se kuva oli, kun luin jonkun Amerikan ikivanhan suomennoksen. Nythän sekin on käännetty uudestaan kirjaksi "Mies joka katosi". Kääntämiset eivät kyllä ole varmasti mitenkään helppoja toimituksia, eikä sinällään käy kateeksi. Esimerkiksi monissa Beckettin suomennoksissa harmittaa se, miten ymmärrettävää ja tylppää tekstistä on tehty alkuperäiseen nähden, tuntuu että vaikka periaatteessa suomenkieltä pidetään terävänä, sitä käytetään helvetin tylpästi ylipäätään.

Suomi on kielenä mitä mainioin järkensä menettämisen tai hukkaannuttamisen kieli, jolla voisi tehdä kaikenlaista mielenkiintoista ja villiä, ja 60-luvulla ehkä tehtiinkin, kuten kaikessa populaarikulttuurissa muutenkin, mutta meillä järkeistämisyhteiskunnassa pelätään järjen menetystä, tai oikeammin muiden tuomiota ja mielipidettä ja arviota järjenmenetyksen prosessin tilasta niin paljon, ettei riskejä uskalleta ottaa. Ja se vaivaa kaikkea kulttuuria, ei vain kielenkäyttöä. Se on tappamassa kaiken businessdesignsössönsööksi ja tekee kaikesta tylsää ja ennalta-arvattavaa, ja vaikenee hengiltä kaiken sen mikä ei ole tylsää ja ennalta-arvattavaa. Minäkin saan joka ikisessä yhteydessä taistella aina ihmisten ennakkoasenteita kohtaan kohdatessani ihmisen, joka vaikka musiikin kohdalla kysyy "mitä genreä tää on?" tai taulujen kohdalla kysyy "miten näitä kuvailisi?" Miksi niitä tarvitsisi kuvailla? Ne voi KOKEA. Miksi niitä tarvitsisi kyetä määrittämään nyt? Kyllä se ajan kanssa sitten asettuu johonkin sellaiseen ilmiökenttään ja kontekstiin, jossa ihmiset määrittelevät kaiken hengiltä, sitä ei tarvitse pelätä, ihmiset osaavat tuskin mitään niin hyvin kuin järkeistämisen ja lajittelun kaikessa muussa, paitsi jätehuollossa, joka tuntuu maailman tilasta riippumatta olevan 90 prosentille ihmisiä aivan täysi mysteeri, edes siinä suhteessa, että saisi roskansa roskiin asti.

Tuossa taannoin pohdin hetken aikaa, olisinko tarkistuttanut City of Dead Ratsin ranskankieliset tekstit ranskankielisellä ystävälläni. Se olisi ollut ehkä 10 minuutin homma, kun ei tekstejäkään ole paljoa. Sitten tajusin, että miksi helvetissä minä huolehdin niiden järjellisyydestä, jos en sen kummemmin huolehdi suomenkielisten, tai englanninkielistenkään tekstien "järjellisyydestä"? Minä osaan olla täysin järjetön ainakin kuudella kielellä! Siitä syystä selvensinkin cut up-takakansitekstillä lähinnä sitä, että olen sodassa järkeä vastaan, koska kaikessa on jo liikaa järkeä valmiiksi. Enemmän kaaosta, vähemmän hallintaa. Enemmän epätäydellisyyttä ja vahinkoja, vähemmän valmiiksi hierottua, pureksittua ja paskannettua business design sössönsöötä! Kielen äärimmäinen hienous ja kauneus on siinä, että voi muuttaa kaiken järjen vastaisen, epätodellisen ja epäloogisen todelliseksi lukijan mielessä. Minkä helvetin takia tuo kauneus pitäisi vesuroida pois?

Ydin

Saatoin autoni tänään hieman yllättäen piikille, kun tavarantoimitusreissulla Poriin apulaitelaturin hihna räpsähti repaleiksi taas. Kun ottaa huomioon, että tämä kävi viimeksi marraskuussa, niin riemuni oli siinä skaalassa, että päätin aikaistaa auton muutenkin kuukauden päässä siintävää romutustuomiota hieman. Ei nimittäin ole intoa laittaa taas 200 euroa autoon, joka ei alunperinkään maksanut tonnia enempää. Aivan paskanahan se alkoi olla, mutta kusessapa sitä olisi viime viikonkin ollut jos se olisi aiemmin räpsähtänyt. Nyt oli aivan hyvä, vaikka jouduinkin kantamaan kitaravahvistinta pari kilometriä radioasemalle ja pedaalit busseissa Kankaanpäähän asti. Tiedoksi vaan, että jos on joitain keikkoja, minne minua mielii bookata, on syytä varata myös vahvistin, koska tulen luultavasti kevennetyillä kamppeilla.

Kesä tulee siis näemmä vietettyä melko pitkälti Kankaanpäässä, koska minulla on nyt siis Porissa asunto jossa ei ole varaa käydäkään sen jälkeen, kun paikallinen liikennöitsijä poisti täysin mielivaltaisella ja suoraan sanottuna idioottimaisella päätöksellään kaikki alennukset väliltä Pori-Kankaanpää. Alennuksia saa kuulema yli 50 kilometrin matkasta, Poriin on 48. Tätä on yksityistäminen ja kapitalismi, opiskelijat ja mummot siitä vaan kärsii ja mummot ovatkin kuulema meinanneet käydä kuskien kimppuun, mistä mummoille helvetin iso plus. Hyvä mummot! Muutoksen valkyriat! Itselleni hätä ei ole sitten kuitenkaan sen näköinen, koska työtilani on Kankaanpäässä nyt. Mutta Lahteen olisi ollut tarkoitus viedä vähän kamaa Japania ajatellen, enkä nyt tiedä miten sen sitten teen.

Torni

Kärsimys

Fetisismi

Katkos

Worm

II

Ymmärrys

Notation for No Music

Noin muuten olen viime päivät maalannut näitä ja osunut ehkä vihdoin ja viimein omimpaan ja absoluuttisimpaan esteettiseen luuytimeeni. Tuntuu, että ensimmäinen murros tekemisessäni oli se, kun törmäsin jonkun maalarin haastattelussa siihen, että hänen maailmansa mullistui, kun hän lopetti mustalla maalaamisen. Se jollakin tavoin kirkasti itsenikin ainakin hetkellisesti. Maailmani tosin mullistui huomattavasti suuremmin nyt, kun palasin mustalla maalaamiseen uudelleen.  En tiedä oliko sillä paljonkin tekemistä kodin palamisen kanssa,  vaiko sen että soitin viime viikolla viisi keikkaa putkeen, mutta jotenkin minusta tuntui, että löysin jonkinlaisen oman tuleni uudelleen. Sellaisen tulen, joka todella palaa ja polttaa kaiken karrelle. Tästä syystä myös mietin, että voisin ehkä tehdä taiteesta jonkinlaisen podcastin, jossa vähän pohdiskelisin sen käsitteitä ja kartoittaisin marginaali-ilmiöitä Suomessa, mikäli aika vaan antaisi myöten ja kerkiäisin kirjoittaa niitä parikin jaksoa.

Keikat visuaaleineen

Siinä ovat kaikki viime viikon performanssit audiovisuaalisessa muodossaan.

Tänään noin muuten kerkesin pitkästä aikaa maalaamaan, mikä oli miellyttävämpää puuhaa kuin muistinkaan. Niin mielekästä hommaa, että ehkä sitä voisi jatkaakin. Huomenna tosin pitää käydä Porissa selvittämässä asioita. Mutta vähän kerrallaan tässä alkaa ehkä palata arkeen. Mitä ikinä se sitten tässä elämässä tarkoittaakaan.

keikat soiteltu.

Nyt on kiertämiset kierretty, soitot soitettu ja kilometrit tykitelty taas hetkeksi. Tai siis huomenna menen soittelemaan radioasemalle, mutta keikat on nyt soitettu kolmeksi viikoksi, näin pitkää taukoa soitoista ei ole tainnut olla ainakaan vuoteen, minkä olen tajunnut vasta nyt, kun joka keikalle saa ajaa aivan helvetin monta tuntia. Mutta mikäpä siinä. Ei se ole harjoite, jos ei se haasta millään tavalla. Ajaessa on sitä paitsi miellyttävä kuunnella Perttu Häkkisen ohjelmia, vaikka ne on kuunneltukin useimmat jo useaan kertaan, mutta riemu on sitä suurempi kun sattuu löytämään joku, mitä ei yllätyksekseen olekaan kuullut kertaakaan!

Viime yönä menin nukkumaan kolmen nurkilla ja näin merkittäviä ja merkillisiä unia. Ensiksi autoin jotain miestä joka oli saamassa aivohalvauksen, mutta ei tunnistanut oireita, sitten kuuntelin jossain hirsituvassa omia menneitä puheluitani eri roolista jonkin lankapuhelimen läpi, mutta viimeinen ja oudoin oli uni, jossa veljeni ja puolisoni kanssa esitimme jotain epämääräistä absurdia näytelmää, jossa oli äärimmäisen värikkäät lavasteet ja puvustus, se perustui muka Shakespeareen, muttei luultavasti perustunut kyllä mihinkään muuhun kuin minun mieleeni. Jossain kohtausten välissä, ilon ja riemun keskellä veljeni kutsui minut sivummalle, ja näytti sormillaan kertoen, että jäljellä on kolme vuotta. En tiedä mihin, mutta tunsin herääväni tähän ahdistavan painostavaan ilmoitukseen, ja varmistin, että kolme? Hän vahvisti luvun ja tunsin miten ryömin taas tälle puolelle tietoisuutta. Tämän tiedon sain siis uneltani 16.6.2019 kello 5.33. En tiedä mihin on kolme vuotta, minulle jäi vahvasti se tunne, että mitään hyvää se ei ole, ja että se liittyy minun ja veljeni välille. Veljeni nauroi, että luultavasti sitten kolmen vuoden päästä hän istuu sohvallaan yllään kuvailemani asu, jossa oli kirkkaita sulkia ja useita käsinuken kaltaisia hahmoja, jotka liikkuivat hänen liikkeittensä mukana. Jos vaikka saan päähäni toteuttaa tuon unessa annetun näytelmän kolmen vuoden päästä.

Olin kotiin ajaessa näistä syistä tavallistakin mietteisempi ja varmaan nukkunutkin hieman huonosti, mutta selvisin kuitenkin kotiin. Koska nauhoitin kaikki viisi keikkaa, aion laittaa ne youtubekanavalleni omina käsitteellistaiteellisina video-ääni-teoksinaan. Mielestäni kaikki niistä onnistuivat helvetin hyvin, etenkin näin jälkeen päin katsottuna, koska livenä en kauheasti videoita seurannut vaan työskentelin intuitiivisesti. Niiden järjestystä olisin tosin voinut muuttaa sikäli, että olisin soittanut tuon zeniläisen ja meditatiivisen tekeleen eiliseltä ennemmin tiistaina Oranssilla, ja tykitellä noisea sitten eiliselläkin keikalla, koska niin olisi tehnyt mieleni, mutta toisaalta ehkä kuitenkin tarvitsin enemmän tuota eilisen kaltaista performanssia enemmän. Nämä ovat mystisiä asioita sikäli, että elän jatkuvasti tietoisena paitsi prosesseista, myös metaprosesseista ja metakognitiivisista prosesseista, jotka ylittävät ja sivuuttavat sen, mitä minä haluaisin tehdä ja ohjaavat minua intuitiivisesti toimimaan niin kuin minun kuuluu tehdä. Sitä on hieman vaikea selittää, mutta jos ajatuksena on vaikkapa mukavuusalueelta poistuminen, niin minua se tuntuu ohjaavan melkolailla koko ajan siihen suuntaan.  Siksi välillä yllätän itseni tarjoamalla itselleni jotain tuttua ja turvallista, mutta tavallisimmin tiedän, että sitä seuraa lähinnä pettymys, kun asiat ovat liian helppoja. Epäonnistuminen tarjoaa tilaisuuden romuttaa kaikki vanhat ajatukset ja asenteet ja rakentaa jotain uutta.

En saa unta, joten kirjoitettakoon sitten, puhelimella, joten pahoittelen epäkoherenttiä muotoa mikäli sellainen seuraa. Tänään soitettiin Helsingin Oranssilla, ja se oli mukavaa, vaikka ihmisiä oli siinä ja tässä kourallinen. Oma soittoni oli tasapainoilua kuten aina, epäonnistumisten sarja joka sitten lopulta ottaa oman muotonsa, kun nuo epäonnistumisey luhistuvat päällekäin. Laineet oli sen jälkeen suorastaan katatonisen hieno kokemus, jumitin lipunmyynnissä hypnotisoituna koko sen, sekä Ahola & Silander-keikat, molemmat tekivät minulle saman asian aivan eri menetelmin, ja se oli hienoa! Pidän etenkin siitä, miten jälkimmäisen lopetettua hiljaisuus tuntui niin helvetin raskaalta ja hyökkäävältä! Se on noiden keikkojen jälkeen aina käsittämätöntä.

Octopoulpe on kyllä helvetin mielenkiintoinen viritys! Ihan jo trigattujen videoiden ansiosta, järjettömän hieno bändi! Kannattaa tulla katsomaan näille keikoille, hymyilin koko keikan ja huomasin koko ajan ajelehtivani kauemmas lipunmyynnistä, jossa piti päivystää. Mukava ilta kaiken kaikkiaan, nyt pitäisi koittaa kerätä voimaa ja levätä huomista varten, mutta olen kai jollain kierroksilla, kun ei meinaa uni tulla.

Huomiselle olisi vielä paljon suunnitelmia, eli periaatteessa pitäisi herätäkin suhteellisen ajoissa. Tekisi mieli lukea kirjoja ja tehdä aikalailla aivan kaikkea muuta kuin nukkua. Opiskella japania, puhde joka on täyttänyt päiväni ilolla ja oivalluksilla. Ikäväksi sanavarasto on niin pieni, ettei sillä varsinaisesti sanota tai tajuta mitään, mutta rakenne alkaa mennä kaaliin vähän kerrallaan.

Romudadakesä 2019!

Huomenna alkaa sitten taas viiden keikan pyristys Electric Hobona, Helsingin Oranssilta aloitellaan, ovet aukeaa jo viiden ja kuuden välillä, kuuden jälkeen ensimmäinen bändi ja siitä aika äkäseen sitten soitellaan keikat. Hyvä tulee. Tein jokaista viittä keikkaa varten oman taustavisuaalin ja ne vaikuttavat vähän sitten materiaaliinkin ja siihen mitä soitan, millä ja miten, joten vaikka tulisi katsomaan jokaisen keikan, ei näe samaa kahdesti. Vahva tunne siitä, että tästä tulee aika mielenkiintoinen reissu. Videoiden ja sitämyöten performanssien esitykset ja nimet:

11.6 Oranssi-Klubi, Helsinki ("Cognitive Gridlock")
12.6 Kulttuuritallit, Kouvola ("How To Be A Body Without A Mind")
13.6 Torvi, Lahti ("Landscapes of Nothing")
14.6 Ilokivi, Jyväskylä ("Different Mechanics")
15.6 Cactus, Helsinki ("Posture is Everything")

Tämän päivän tärkein uutinen on varmasti Perttu Häkkisen säätiön perustaminen. Hienoin ja tärkein mahdollinen tapa kunnioittaa hänen muistoaan. Tajusin, että olen kuunnellut kaikki Ylen radio-ohjelmat, suurimman osan kahteen tai kolmeenkin kertaan, ja näillä keikkareissuilla tulee luultavasti kuunneltua taas "ihan vähän vaan parhaita paloja", kunnes huomaa, ettei tuossa ohjelmassa ole kuin parhaita paloja, ja onkin kohta kuunnellut taas isoimman osan läpi. Toivon, että ohjelma jatkuu vielä joskus Hietanevan toimesta, koska en ole tainnut saada mistään niin vahvaa suomalaisuuteen yhteenkuuluvuuden kokemusta, kuin tuosta radio-ohjelmasta. Käytännön tasolla suomalaiset osaavat vain vieraannuttaa minut itsestään muun muassa tulemalla kotiovelleni kännissä aamuyöllä, mikä sai minut järjettömän raivon valtaan päiviksi. Häkkisen ohjelma kuitenkin sai minut tuntemaan ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisen alakulttuurisekoilun sedimenttiä, vaikka suomalaisissa onkin se ärsyttävä nostalginen piirre, ettei mitään voi noteerata silloin kun ne tapahtuu, vaan aina sitten nostalgiapäissään vaan öristään miten hienoja juttuja muka oli. Kyllä minä mieluiten saisin ihan rehellisesti elantoni näistä hommista nyt, jotta voisin jonkinlaisella vakaudella suunnitella myös tulevia asioita. Mutta tätäpä tämä on, enkä minä rahasta kummiskaan niin paljoa tykkää, että osaisin olla mitenkään päin sittenkään, jos sitä olisi. Kitisisin teille vain eri asioista. Niin kuin vaikka siitä miten ...öö.. Osakkeitteni tuottavuus ei ole odotettua tasoa tällä vuosineljänneksellä, tai mitä helvettiä ne rikkaat nyt kitisevätkään.

City of Dead Rats ennakoitakin on mennyt enemmän kuin ajattelin, eli nyt puolet. Ostostelkaas tuolta vielä nuo viisi kappaletta, niin saan tuon nopeammin pihalle. Yritän neuvotella vielä väreissä printtaamisen mahdollisuuksista, värejä ei ole paljon, mutta kyllähän se tietysti paremmalta näyttäisi, kunhan ei liian paljon tulisi maksamaan. Noiden ostaminen siis ehkä helpottaa tuota värillisenä tekemistä, jos ei muuten. Tajusin nimittäin, että tässähän tulee kohta Teostotkin, ja vaikkei niitä paljoa ole, niin kyllä ne aina tällaisissa tilanteissa helpottaa. Metadadaakin on vielä parisenkymmentä kappaletta jäljellä. Niitäkin kanniskelen näillä keikoilla nyt mukana, samoin kuin puupiirrosprinttejä, kaikkea voi kysellä!

City of Dead Rats, ennakkotilaus on auki.

https://j-kill.bandcamp.com/merch/city-of-dead-rats

Tuosta linkistä pääsee ihmettelemään runokirjan ennakkotilausta. Sieltä ostostelemalla osallistuu suoraan tämän kirjan painamiseen, saa itselleen käsin väännetyn, hierotun, numeroidun ja signeeratun rotta-printin, sekä puolituntisen albumin musiikkia, jonka tein tänään hellyydellä ja rakkaudella vain ja ainoastaan tätä ajatellen. Vaikka noita näkyy tuolla 14, niin ellen nyt intoudu tekemään tuota väreissä, myyn vain 10 ja tuhoan kaikki loput. Tai jos ei kaikki mene, tuhoan loput mitä jää. Onnekseni ja ilokseni huomasin, että Teosto-korvauksiakin tulee tänä vuonna, jopa. Ei paljoa, mutta enemmän kuin ajattelin, joten eiköhän tässä saada kirja pihalle. Tästä tuli kyllä ainakin itselle ehkä virkistävin tekele, pitkälti siksi ettei kielen tarvinnut rajoittaa mitään. Iso osa teksteistä onkin niin sanottua "sotaa kieltä vastaan", järkeä ja ymmärrystä vastaan, kaiken järjellistämistä vastaan. Siksi mukana on myös tekstejä ranskaksi. Osaanko ranskaa? en! Annanko sen estää? en! Opin kaiken nopeiten tekemällä itse, miksen siis kieltäkin. Japaniksi en vielä tunkenut mitään, mutta lähinnä siksi, että se on vähän niinkuin seuraavan tekeleen rooli, opettaa minulle japania siinä sivussa.

City of Dead Rats käsittääkin paljon kaikenlaista systeemi-ajattelua, sen tuhoa ja toisaalta tuhotun uudelleenjärjestelyä.  Monelta osin kaupunkeja tällaisten systeemien ylläpitävänä voimana, sitä miten ne kaikki ovat joka puolella aikalailla samanlaisia, pitävät sisällään samoja hierarkioita ja valtarakenteita ja yhdistävät ihmisiä lähinnä siinä, ketkä suljetaan yhteisellä sanattomalla sopimuksella ulos. Siihen on vaikuttanut valtavasti Porissa vietetty aika, Ranskan reissu, sekä näiden koheesiossa syntyneet tajuamiset kaikista muistakin kaupungeista, joissa on tullut vietettyä aikaa, eksyttyä ja harhailtua ja hukattua itsensä elämän varrella. Tilansa on toki myös lihahoureilla, niillä puolittain unenkaltaisilla näyillä, joita minulle jostakin itselleni täysin tuntemattomasta syystä näytetään, jos annan mieleni olla itsekseen. Toisinaan tuntuu siltä, kuin minulla olisi jokin yhteys johonkin sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on mennyt vielä nopeammin päin helvettiä kuin täällä. Jos ette usko, että sellainen on muka mahdollista, toivoisin voivani näyttää teille mahdollisimman elävästi tämän erämaan, jota kannan päässäni. Tuntuu, että se on vuosien aikana vain pimentynyt ja hämärtynyt.

Mutta on siinä maailmassa joskus valoa ja iloakin. Tai siis; enimmäkseen tämä on ainakin joskus vähemmän paskaa, koska olen tehnyt elämäni sellaiseksi, että saan tehdä aika tasan tarkkaan mitä haluan, vaikka se on tarkoittanut aika monta vuotta nälkäkuoleman partaalla roikkumista ja kireitä hermoja. Nyt se tuntuu kuitenkin vihdoin ja viimein kantavan edes vähän hedelmää. Sen verran, että voi aina välillä murskata ne kaikki ja puristaa mehuksi. Tai joku muu yhtä kömpelö kielikuva. Hedelmät ovat nyt pyörineet mielessä, koska olen kuunnellut lähinnä Xiu Xiun loistavaa Girl With Basket of Fruitia. Kuunnelkaa tekin, katarttinen kokemus!

projekteja kesäksi.

Seuraava runokokoelma City of Dead Rats alkaa olla kanssa kohtapuoleen sellaisella suoralla, että sen voisi alkaa kasailla valmiiksi, mutta toisaalta tuntuu vähän typerältä kun ei kuitenkaan ole rahaa tehdä sitä itse. Kielenä suomi, englanti ja muutama teksti ranskaksikin, lisäksi mustesuherokuvia ja muuta sekavaa. Ei se paljoa maksa painattaa 50 kappaletta runokirjoja, vajaa 300 euroa, mutta sitäkään rahaa ei nyt ole ehkä irroittaa, kun pitää miettiä Japaniin menoakin ja säästää sitä varten käytännön hommiin rahaa.  Mietin, että jos joku tahtoisi osallistua tähän projektiin jollakin summalla, niin siitä voisi katsella jotain taidelahjoitusta tai muuta spesiaalimpaa erikoisjärjestelyä sitten. Kätevintähän olisi ihan perinteinen "osta taulu - tue sähläystä" tapa, mutta se on sikäli hankalaa että paria lukuunottamatta kaikki taulut ovat jumissa Keskuskartanossa, ja ammatinharjoittamiseni on sitä myöten hankaloitunut huomattavasti. Tajusin toki, että kai sitä voi sanoa itseään jo muusikoksi ja kuvataiteilijaksi ihan sillä, että ei minulla ole mitään muitakaan tulonlähteitä ollut ainakaan viiteen vuoteen. Ei sillä, että ne tulot olisivat sellaisia, että niitä voisi tuloiksi muka edes sanoa.




Tässä on myös eilen tekemäni meditatiivinen albumi Moonflower, josta tein myös kasetteja. Niitä on 3 kappaletta jäljellä, joten jos sellaisen tahtoo, on syytä olla nopea. Myös kannet ja kasetit alkaa loppua, eli kohtahan tässä ollaan niin sanotusti taas tyhjyydessä killumassa. Sitten on keksittävä taas jotain uutta. Sellaistahan tämä nyt on ollut aina muutenkin, joten mikäpä siinä.

Viime päivät on ollut sellainen olo, että tekisi mieli lukea Eiji Yoshikawan Musashi uudestaan yli 15 vuoden jälkeen. Se on ehkä eniten vaikuttanut teos ja tokihan voi olla, että sen uudelleenlukeminen olisi tuhoisaa kaikelle sille, mitä siitä ajattelee, mutta toisaalta siitä voi ehkä löytää myös jotain sellaista, mitä ei mukelona nähnyt. Siinä oli kyllä järjettömän monia hienoja kuvauksia, jotka muistaa vieläkin elävästi, mitä ei voi sanoa monesta muusta kirjasta. Toisaalta taas tuossa olisi pari kirjaston kirjaakin luettavana ensin, joten ehkä taistelen ne läpi ja sitten siirryn tuon pariin.

Asioita.

Tapahtuuhan tässä taas kaikenlaista sellaisella vauhdilla ettei meinaa perässä pysyä. Osakaan lähtö alkaa teroittua mieleen, kämppä asiat jumittuivat vähemmän yllättäen Kelaan ja kaikki on muutenkin nyt vähän levällään, vaikka asiat kuitenkin nytkähtelevät sitten tasaisesti eteenpäin. Yksi enemmän askarruttava asia on se, että Freak Animal julkaisee  Flesh Holen CDnä. Lafkan maine ei ole minulle vieras, mutta olen myös vuosikaudet katsellut, miten kaikenmaailman tolkun antifasistitkin hehkuttavat niitä julkaisuja. Lisäksi toimintani on aina muutenkin tähdännyt irrationaalisuuteen ja asioiden mustavalkoisuuden hajoittamiseen, joten toivon kykeneväni siihen myös tässä asiassa. En usko, että julkaisija saa koko painostaan (200 kpl) välttämättä myytyä loppuunkaan välttämättä moneen vuoteen, mutta oltiin samalla aaltopituudella siitä, että myynnin ei pitäisi määritellä sitä, mikä ansaitsee tulla julkaistuksi. Ja kun on tarjonnut näitäkin kamppeita saatanan moneen paikkaan, eikä kukaan ole kiinnostunut aiemminkaan (tosin Industrial Coast teki 20 kappaleen painoksen tästä albumista kasettina noiden omien kassujeni lisäksi), olen kiitollinen siitä että joku ojentaa auttavan käden edes tässä asiassa. Se on kuitenkin nähdäkseni parhaimpia räpellyksiäni ja ansaitsee tulla kuulluksi enemmän, kuin mihin minä yksin kykenen.

Cut To Fitin eilinen Tampereen keikka oli katarttinen. Keskityn nyt vain rumpujen soittamiseen, koska voin luottaa siihen, että Terhi hoitaa huutamishommat niin saatanan hyvin, ettei minun sitä tarvitse neuvoa tai ohjata. Nyt tekisi mieli vain soittaa helvetin paljon keikkoja vielä ennen Osakaan lähtöä, koska tämä meidän outo mölyperhe alkaa olla aika kovassa iskussa, vaikka ei treenatakaan koskaan yhtään. Pitäisi tosin tehdä materiaalit ainakin yhtä splittiä varten ennen lähtöä vielä. Motivaatio kaikkeen muuhun paitsi livenä soittamiseen on ollut viime aikoina melko matala, mutta toivon, että se nyt taas löytyy jostain kiven kolosta. Ahdistus omasta lihasta, nimestä ja naamasta on ollut läsnä ja sitä pääsee pakoon vain kun soittaa. Seuraavaksi rakennetaan jonkinmuotoinen Käki-installaatio Turun B-gallerian Superb!-tapahtumassa 8.6. Toivon löytäväni itseni jollain tavalla sitä ennen. Olen vähän hukassa nyt.