keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Työtä joka on arvoitus.

Google tuhosi vihdoin vähin äänin mustan lampaansa plussan, mikä tarkoittaa sitä että tämäkin profiili esittelyteksteineen toimii taas vihdoin ja viimein ilman ongelmia, ainakin toivoakseni. Hetken aikaa menee toki  muistella miten tämä kaikki taas futasi ennen, mutta kaipa ne jossain selkäytimessä ovat. Aloin eilen vähän tehdä tuota akustista levyä ja nauhoitinkin ainakin puoli tuntia pohjia sitä varten. Tänään kävin nauhoittelemassa koululla pianoakin pariin biisiin. Isoin osa tästä täytynee tosin nauhoittaa Lahdessa, että pitää odottaa seuraavaa reissua sinne, ennen kuin hommat etenee. Kirjoittaminen saa tulla sitten kun on tullakseen, siinä muodossa kuin on tullakseen. Aloin taas aktiivisemmin haaveilla myös siitä mistä olen haaveillut jo kauan, täysin akustisesta Käki-keikasta. Kanteletta, romuja, kitaroita, pitkiä jumituksia ja ihmisääntä... Halusin sitä jo Ruostuvan Maailman jälkeen heti, kun Käki alkoi hahmottua, mutta se sitten jäi kun monet muut asiat tuntuivat kiinnostavammilta. Nyt se taas tuntuu, ainut ongelma on se, että pitäisi saada soittajia kasaan ja ennen kaikkea yhteinen taju siitä miten näitä meikän romuja soitetaan ja millaisella periaatteella. Aina välillä on turhauttavaa, mikäli jollakin ei oikein pysy kaalissa se ajatus veitsestä, jonka pitäisi leikata kaikki ylimääräinen pois. Ja siitä syystä soolokeikat ovatkin niin tärkeitä, tarvitsen niitä oman nuppini takia. Saa tehdä juuri niin vähän tai paljon kuin tahtoo.

Tänään lähinnä maalailin ja suunnittelin tulevia reissuja, ensi kuussa käyn taidefestareilla Ranskassa kolistelemassa romujani, varmaan joku vartin keikka sekin, mutta toivottavasti saisin sekoilla vaikka puolisen tuntia, se olisi aika optimaalinen sen kannalta, että ihmisetkin saisivat siitä jotain irti. Mutta tämäkin selvinnee tässä näin. Kai sitä ranskaakin voisi sen verta opetella, että pärjää edes auttavasti arkisissa tilanteissa. Tai ainakin osaa viittoa ja sohia ja hokea amerikan aksentilla ranskalaisia sanoja. Ulkomailla olen aina pärjännyt siten, että jos en osaa tai ymmärrä jotain, alan puhua kieltä jenkkiaksentilla, jolloin ihmiset tajuavat minut amerikkalaiseksi ja alkavat selittää asioita yksinkertaisemmin. Toimii aina.



Olen miettinyt tätä ylijakamistani taiteen ja muun kanssa. En oikein tiedä mitä sen kanssa pitäisi tehdä. On turhauttavaa, että asiat valuvat bittiavaruuksiin eivätkä ihmiset ymmärrä, etteivät ne ole vain jotain ohimeneviä asioita, vaan olemassaolevia duuneja ja tärkeä osa tätä hommaa, mutta se tuntuu herättävän jonkinasteista närkästystä ja turhautumaa muissa ihmisissä, enkä tiedä onko se välttämättä hyvä juttu. Siis se, että aiheutan ylimääräistä ahdistusta tai ärsytystä vaikkapa julkaisutahdillani. Minulle tärkeintä on ollut jakaa asioita niiden vähien ihmisten kanssa, jotka ajattelevat ja tuntevat samoin kuin minä, olemassaoloa ja kaikkea muutakin kohtaan, mutta ehkä tämä alkaa riittää? Ehkä ne ihmiset löytävät tämän samastumispinnan jo? En tiedä. Olen toisaalta tehnyt tätä niin kauan, etten tiedä mitä muutakaan sitten tekisin, ei minulla ole internetille oikeastaan juuri muutakaan käyttöä, kuin tämä ja keikkojen järkkääminen ja hoitaminen. Joskus näytän äidille olevani yhä elossa vaikkapa facebookin kautta. Pitänee miettiä tätäkin asiaa. Nyt noiden 10-minuuttisten biisien tykittäminen on vienyt minut sen verta rankasti jännetuppitulehduksen äärelle, että taitaa olla parempi meditoida, käydä juoksemassa ja joko mennä nukkumaan tai kuunnella Auta Antti-podcastia. Antti Holmalle pitäisi antaa joku maailman hienoimmille ihmisille jaettava mitali tai kuivahtanut joulutorttu tai mitä nyt vaan. Tuo podcast on paitsi hauskaa kuunneltavaa, myös oikeasti tärkeitä ja isojakin kysymyksiä käsittelevä, mikä on hienoa. vahva suositus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti