tiistai 2. huhtikuuta 2019

Haastattelu.



Tuossa noin on Vastavirta-radion haastattelu. Siinä puhun kaikenlaista ihmisestä jonka kaiken tämän kaivelun jälkeen tunnen ehkä huonoiten, eli itsestäni, sekä musiikista yleensä. Tämän kuuntelu ja itsensä kuuntelun miettimisen miettiminen saivat päässäni käyntiin taas yhden tajuamisprosessin siitä, miten irralliselta tunnun itsessäni, aivan kuin eläisin loisena omassa päässäni, jonkun toisen tyypin kanssa samassa lihassa, tutustumassa vuosi vuodelta paremmin tähän olentoon tutkimalla sen toimintaa.  "ahaa, me opetellaan maalaamaankin, hyvinhän se alkaa sujua. Jaa, sä tykkäät kävellä metsissä. Ai nyt me ajellaan autolla joka viikonloppua helvetin monta kilometriä", jne. Tiedän sen olevan osa dissosiaatiota, mutta ehkä ensimmäistä kertaa todella löysin sen ja buddhalainen "Sinä olet Se" napsahti todella kohdalleen. Minä olen tietoisuus, minä olen tämä jossa olen ja nämä olen minä, minä olen "Se", koko tämä paska tarkkailijoineen ja toimijoineen, subjekti ja objekti yhteen kietoutuneina, jatkuvasti tarkkailemassa itseäni tarkkailemassa itseäni. Olen levällään ja silti hyvinkin selkeästi juuri tämä asia tässä näin. Minun ei tarvitse miettiä tai etsiä minkäänlaista persoonallista tai omaleimaista otetta mihinkään, koska kaikki mikä tulee tämän lihan läpi näyttää ja kuulostaa juuri siltä, että se on tullut tämän lihan läpi.

Kevät tuo mukanaan aina jotenkin selittämättömällä tavalla tunteen siitä, että olisi aika tehdä akustinen levy. En tiedä mistä tuo kumpuaa, ehkä akustisen kitaran äänessä on jotain samaa kuin keväässä, kerälle kiertyneen äänen heräämistä, hiljaista aukenemista ja puhkeamista, jotain sellaista mikä puhuttelee aina tähän vuoden aikaan. Akustinen musiikki on itselleni myös suurten kontrastien musiikkia. Sanojen ja musiikin välinen jännite, joka on vahvasti olemassa siinä, kun aurinko lämmittää ja sulattaa hanget, joiden alta paljastuu talvena kuolleiden eläinten luita, roskia ja muuta paskaa. Sen valon ja pimeän selkeän kontrastin saa hienoimmalla tavalla ulos akustisessa musiikissa, elämän ja kuoleman yhteen kietotumisen ja välttämättömyyden, sen lupauksen mätänevästä ruumiista, jonka jokainen syntyvä lihallinen olento kantaa sisällään. Ehkä se liittyy myös tähän omaan hitaaseen mätänemiseeni, kun syntymäpäivät lähestyvät ja sitä tulee kai väkisin ajatelleeksi vaikkei sitä tavallisimmin muistakaan. Eikä se minulle nyt oikeastaan niin kovin iso juttu ole. Kasvaminen on mukavaa. Oppiminen, kehittyminen, kipuilu, sen tajuaminen, että vaikka ahdistus ei häviä, sitä osaa käsitellä koko ajan paremmin, siitä saa puristettua ulos jotain vielä kauniimpaa ja hienovaraisempaa, kuin aiemmin. Toki tämä kaikki menee sitten hukkaan siinä, kun palautteena tulee, ettei lyriikoista ymmärretty yhtään mitään, vaikka ne itselleni ovat aivan päivänselviä ja helppoja. En vain aina välistä muista sitä, että isoimmalle osalle ihmisistä pitäisi vääntää kaikki rautalangasta. Se on välillä vähän turhauttavaa. Miksi ei voisi käyttää aivojaan ja ajatella asioita vaikka vähän pitempäänkin?

Olen myös jokseenkin turhautunut kirjoittamiseen (laulujen kontekstissa) siksi, että suomi on kielenä niin pehmeä ja itsestäänselvästi ymmärretty, ettei siihen saa oikein samaa voimaa, kuin englannin kieleen. Sitten taas tiedän, että jos teen nämä biisini englanniksi, ne ovat aikalailla suoraan esikuvieni perässä hiihtelyä. Monet toki varmasti tekevät pelkkää pastissia omista esikuvistaan, mutta kyllä minä tahdon aina tehdä asiat omalla tavallani. En yritä väittää, etteivätkö ne niissä aivan päivänselvästi kuuluisi, ja niin pitääkin, koska se on osa kulttuurisen DNAn eteenpäin välittämistä. Asiat voi vain tehdä niin monella tavalla, ja minä olen tavallisimmin tottunut tekemään kaiken saatanan vaikeasti, mutta itse.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti