Reissusta reissuun

Ei ole taas ollut oikein mitään kirjoitettavaa tai muutenkaan asiaa sen ihmeemmin, joten olen ollut kirjoittamatta. Olen lähinnä maalannut ja pelannut Sekiroa, jonka hienous tuntuu vaan kasvavan koko ajan, vaikka myös vaikeusaste kasvaa suunnilleen samaa tahtia ja saa hikoilla vähän enemmän. Pidän tästä tunteesta, jonka tuo peli saa aikaan. Ajatus siitä, että tekee mieli olla parempi siinä ja kehittyä sen systeemissä. Tällaista ei ole ollut sitten ehkä playstation 1 pelien, Vagrant Storyn tai joidenkin sellaisten, mutta siinäkään homma ei suoranaisesti perustunut vaikeudelle vain ajoitukselle ja muulle kikkailulle. Mutta jos miettii vaikka jotain nintendopelejä, niin eihän Battle Toads juuri naperolle armoa antanut, toisin kuin silloin, ohjaimet eivät enää lennä seinään vaan huomaan, että aina kun tulee turpaan oikaisen ryhtiä ja yritän uudestaan. Harva peli tuottaa myös sellaista todellista adrenaliiniryöppyä kuin tuo, mikä on kerrassaan hieno homma. Eiköhän tuo tule pelattua läpi, vaikka siinä meneekin varmaan muutamia kuukausia tällä kiire aikataululla.

Huomenna puran näyttelyn, kasaan kamppeeni ja vien taulut Poriin ja opparitarpeet Lahteen. 10.5 on opinnäytetyön esitys 10.30 Niemessä, sen jälkeen olen valmistunut mediadadanomi ja epäselvän viestinnän ja hämmennyksen ammattilainen. Presentaationi tulee olemaan melko pitkälle improvisaatiota, eipä sitä jaksa jännittää kauheasti, kun tässä on niin paljon akuutimpiakin asioita hikoiltavana. Torstaina olisi nimittäin lähtö Pariisiin, mistä edelleen Marmandeen, lauantaina yksi esiintyminen siellä ja sitten takaisin Pariisiin, jos en löydä mitään paikkaa missä soittaa, menen kaduille kolistelemaan romujani. Otin myös pari ylimääräistä jousta mukaan, jos löydän jotakin mihin viritellä niitä, joku CD-teline olisi optimaalinen.

Vähän jännittää lähinnä laukun raahaamisen ja ympäriinsä haahuilun näkökulmasta, mutta noin muuten homma tuntuu melko selkeältä. Rahaa ei tietysti ole liikaa tuollaista reissua varten, mutta koskas sitä olisi ollut. Aivan sama onko ollenkaan, ainahan siitä saa muka hikoilla. Pari kasettia mukaan ja koitan sitten kadulla tyrkyttää niitä epäonnisille ohikulkijoille. Nyt koira valittaa vieressä siihen malliin, että taidan viedä sen pihalle.

Meditaatioita

Tässä on yksi hienoimpiä Käki-sessioita ehkä koskaan. Tietyllä tapaa palattiin aivan alkuun ja toisaalta kaikki on uutta. Tässä myös jotenkin tiivistyy nähdäkseni se, miten mitään tästä ei voi vaihtaa pois. Melkein kaksi tuntia musiikkia, joka ei mahtuisi kokonaisuudessaan millekään fyysiselle formaatille, mutta myös niin saumattomasti toisiinsa liittyviä asioita, ettei niitä voisi todellakaan pätkiä ja irrottaa erillisiksikään. Käki on parhaimmillaan juuri tätä. Yhtä pitkää virtaavaa ääntä, tietoisuuden hidasta muutosta ja muuntumista tilasta toiseen.

Tänään perjantaina sitä saa myös todistaa Vastavirran Yläkerrassa, kun soitetaan jumituksia, tosin hieman eri kokoonpanolla, mutta samalla periaatteella. Rummut, basso, kitara ja vokaalidronetusta. Mukana myös Veli-Rekka ja Rokut, sekä Kuopion tuttavuuksien Mustajoki. Uskoisin, että hyvin mukava ilta tulossa. Roudauksetkin alkavat vasta klo 21, eli myöhäänhän tässä varmaan menee, mutta mikäpä siinä. Lauantaina on sitten T.E.H.D.A.S kollektiivin järjestämä betoniseminaari, sekä illemmasta noisea ja kaikenlaista mielenkiintoista. Sitten pitääkin mennä Kankaanpäähän, koska pitäisi joutaa vielä maalata pari taulua ja purkaa oma näyttely ennen lähtöä kohti Ranskaa. Siitäkin tulee kunnon helvetin operaatio, mutta eiköhän siitä selviä, kun kaikki muu on maksettu, paitsi matkat Helsinkiin.

Viime päivät on tullut taas meditoitua aktiivisemmin ja kuunneltua ja lueskeltua kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Otin Zen Flesh, Zen Bones kokoelman taas matkalukemiseksi, vaikka vielä vähän mietinkin pitäisikö ottaa Shunryu Suzukin Zen Mind, Beginner's Mind taas lukuun, kun läpi silmäillessä tuntui taas siltä, että tämä typerä apinamieli on kadottanut kaiken fokuksen aivan täysin. Siitä nuo on hyviä kirjoja pitää hyllyssä, että ne tulee oikeasti luettua melko säännöllisesti uudestaan, eikä koskaan tunnu siltä, että sama ihminen olisi lukenut niitä kahdesti. Kaltaiselleni nihilistille zazen on kyllä aina ollut täydellinen harrastus. Tai pitäisi kai sanoa reduktionistille, koska ihmiset luulevat nihilismin olevan misantropiaa, vaikka se onkin vain jonkinlaista puhdasta reduktionismia. Mutta siitä sanat ovatkin niin typeriä, että ihmiset ottavat ne aina niin helvetin vakavasti ja määrittävinä symboleina kaikelle. Sanat ovat aivan yhdentekeviä ja niitä saa keksimällä lisää, jos eivät riitä.  Käki on parasta kommunikaatiota ja meditaatiota. Kirjoittamista ilman näitä typeriä sanoja.

kipuja ja kolotuksia

Tässä on taas tullut painettua sen verran kiireisenä menemään, etten ole kerennyt kirjoittaa tai sen kummemmin ajatellakaan juuri mitään. Tuossa viikonloppuna oli Porin 3H+K:n pikanäyttely ja se meni ilmeisen hyvin vaikkei kävijöitä keikkojen ulkopuolella ollut paljoakaan. Huvittavin hetki oli kun keski-ikäinen pariskunta saapui huoneeseen, tervehti minua iloisesti ja totesi heti ensimmäisistä tauluista "hyi helvetti!" eikä edennyt edes toiseen huoneeseen asti. Eilispäivä oli hiljaisempi ja käytin sen sitten lähinnä soittamiseen. Kevyt 3 ja puoli tuntia siinä tuli nauhoiteltua asioita myös, mutta en tiedä vielä mitä kaikkea sillä oikein teen, vai teenkö mitään. Ehkä kasailen noiden pohjilta asioita ajan kanssa. Toisaalta on ainakin joitain osioita, jotka mielellään käytän juuri niin minimalistisina, kuin ne ovat. Se voi olla jollekin haastavaa, mutta minusta esimerkiksi tämä on yksi maailman parhaita biisejä, ja minun jutuissani nyt monesti tapahtuu vielä aika paljon enemmän:



Seuraava kiintopiste elämään on Vastavirran keikka. Olisi hienoa saada sinne pari tamperelaista soittelemaan mukaan, mutten tiedä miten innostuneita he ajatuksesta ovat. Muutenkin Käen kanssa on ollut sitä hankaluutta, että sitä on yhdistetty liikaa minuun, varmaan pitkälti siitäkin syystä, että facebook-sivu on täynnä koko ajan omia taideasioita ja se on jaettu omien projektieni kanssa, joten päädyin suosiolla erottamaan ne toisistaan. En tiedä mitä käytännön järkeä siinä taas on kun tulee taas enemmän ja enemmän ylimääräistä viestiä siitä miten julkaisusi tavoittaisi enemmän henkilöitä jos mainostaisit sitä euroilla, mutta ehkä hämmennys vähenee. Tai sitten vaan kasvaa. Aivan sama minulle.

Selkä on ollut pari päivää saatanan jumissa, tai ei oikeastaan selkä vaan rintalasta, luultavasti olen nukkunut typerässä asennossa ja liharuumis kiukuttelee sellaisesta, ei muuta kuin venyttelyä ja roudailua niin kaipa se siitä asettuu.  Enemmän keikkoja vaan, niillä se keho pysyy kasassa, kaikenlainen löysistyminen on pahempi kuin jatkuva liike. Kohta pitäisi taas alkaa olla koulullakin maalauskurssilla ja se on sitten lähinnä seisoskelua kädet ylhäällä. Se on muuten yllättävän rankkaa, kokeilkaapa joskus 8 tunnin pystymaalaushommia. Aivan eri asia kuin raksamaalaus, jossa liikutaan ja maalataan vaikkapa seinää eteenpäin, seisoo jaloillaan paikallaan koko päivän ja nypertää yhtä kohtaa staattisesti, siinä huomaa äkkiä mitä paskat työasennot tekevät.  Ja niitä minulla ainakin riittää.

Vielä loppuun suosituksena tämä dokkari Hypernormalisation, joka on ehkä vuosikymmenen tärkein näkemäni pätkä! Jos tuntuu siltä, että todellisuus on absurdia teatteria, niin se johtunee siitä, että sen tärkein arkkitehti on tullut neuvonantajaksi suoraan avantgardeteatterin maailmasta.

xzbvcnbmvncx

Nämä pari päivää olen lähinnä joko hakannut Sekiroa playstationilla tai tehnyt hommia koulussa. Kevät tuli, mikä on vähintäänkin mieltäylentävää, kun sai vetää tänään ensimmäistä kertaa lyhyempää lahjetta jalkaan ja nauttia siitä ettei ole koko ajan niin saatanan kylmä ja ärsyttävä sää. Eiköhän sieltä huomenna sitten kuitenkin taas tule lunta, mutta toivotaan parasta. Olisi kai asioita, joita minun pitäisi ainakin leikkiä tekeväni, mutta ei nyt jaksa sen kummemin kiinnostaa, kaikki tulee kuitenkin tehtyä joka tapauksessa omalla flowllaan.  Tänäänkin todistin sen itselleni, kun kaksi viikkoa luokassa telineessä pönöttänyt kuvottava vihreä taulu tuli valmiiksi oikeastaan puolessa tunnissa, eli heti kun maalasi sen vihreän siitä helvettiin. Sellainen kirkas vihreä on aivan kammottava väri, jonka kanssa en voi tehdä oikeastaan yhtään mitään. Ei kuusimetsän vihreä, joka on samoja ruostuvia värejä, joita minun palettini on muutenkin koko ajan täynnä, vaan sellainen ärsyttävä ruohon vihreä. Ihan mukava väri luonnossa, kuvottava kankaalla.

Tein myös pienen piirrustuskokonaisuuden Porin näyttelyä varten, 11 Unknown Bodies jossa piirsin kymmenen kertaa saman kuvan eri tavalla. Sitä voi tulla pällistelemään sinne, auki lauantaista aamukymmenestä eteenpäin ja sunnuntain. Aivan hyvä siitä tulee, kuitenkin. Järjettömän hienoa kamaa tuli myös Käki-nauhoituksista viikonlopulta, pitää laittaa niitäkin internetiin kun kerkeää. Keikassa on jo puolitoista tuntia, nauhoitetussa sessiossa vajaa kaksi. En ajatellut siitäkään juuri pois leikellä, koska sen hienous on juuri siinä, miten hitaasti asiat muuttuvat toisiksi! Se on kuin jäävuorten sulaminen tai jokin eroosio hi-speed kamerassa! Skippaajat ja keskittymishäiriöiset saavat tuta internet-vihani. Tai ainakin internet-välinpitämättömyyteni.

Viikonlopun ohjelmassa on siis tuo Porin keikka, otan kaikenmaailman romua mukaan ja teen siitä itsellenikin mielenkiintoista. Kannattaa tulla paikalle jos on missään sadan kilometrin säteellä. Tulee hienot pari päivää.

Liha vanhenee, mieli kevenee

Tämä viikonloppu oli miellyttävä ja lämminhenkinen monessa mielessä. Sain perjantaina soitella paljon ja pällistellä helvetin kovia keikkoja koko illan. Spear Flowers oli odotetusti kovinta ja meluisinta myllytystä mitä on tullut todistettua sitten edellisen Spear Flowers keikan, mutta kaikki oli kyllä hemmetin kovassa vedossa ja tunnelma oli mukava. Oli myös hauskaa, että äiti oli paikalla, etenkin kun sai ehkä ensimmäistä kertaa kuulla kanssaelävien ihmisteni suusta, ettei kaikki tämä räpeltäminen ehkä ihan niin turhaa ole, kuin miltä se vaikuttaa. Iltakin saatiin pakettiin jo kahteen mennessä, mikä tietysti tarkoitti sitä, että totta kai kolmen aikaan baari on täynnä ihmisiä joista osa vielä ihmettelee, että soitettiinko muka jo, harmi kun eivät nähneet. Soitot kuitenkin aloitettiin jo yhdeksältä, mistä oli myös kyllä informoitu monessa yhteydessä.

Eilisen sitten vain lojuin, mutta tänään käytiin soittamassa pari tuntinen Käki-sessio ja sen jälkeen kävin itsekseni nauhoittamassa erinäisiä yhteistyöprojekteja, kokoelmabiisejä ja muuta epämääräisempää kamaa itsekseni. Syntymäpäivän kunniaksi sain vielä ninjailla itseni vanhojen hyvien aikojen hengessä porttikongin aidan yli, kun akku oli loppu eikä minulla ole tänne avaimia. Onneksi uusi ovipuhelin toimii näemmä ympäri vuorokauden, vaikka summeri ei!

30 vuotta tuntuu ajatuksena oudolta monella tapaa. Toisaalta se ei kyllä tunnu yhtään oudolta, koska ei se suoraan sanottuna tunnu miltään, aivan samaa paskaa tämä on ollut jo ainakin neljän vanhasta lähtien. Mutta tietysti siinä on jotain väistämätöntä, ymmärrys siitä etten enää koskaan ole alle 30-vuotias. Sen kummempaa kriisiä siitä tuskin saa, koska tiedän että iän myötä monet jutut aletaan ottaa vakavammin, ja olen oikeastaan odottanut viimeiset 10 vuotta, että nämä tekemiset otettaisiin vakavasti, ja pikkuhiljaa siihen alkaa näkyä jonkinlaisia merkkejäkin. Sellaisessa hyväksynnän tarpeessa roikkuminen on luovassa työssä aivan saatanan kuluttavaa. Mutta minä en tarvitse hyväksyntää mistään muualta, kuin niiltä ihmisiltä joille tätä kaikkea teen. Tulen joka tapauksessa tekemään tätä koko ikäni, joten on aivan sama mitä vuosiluku mittarissa näyttää. Toivoisin vain, että olisi niin sanotusti "varaa" tehdä asiat kunnolla, jotain mikä ei koskaan ole ollut minulle mahdollista. Toisaalta 30 vuotta tuntuu myös vapauttavalta. Ei tarvitse enää täyttää kenenkään odotuksia, kaikkihan odottivat minusta vaikka mitä, eikä minusta tullut oikein mitään. Olen viimein vapaa, ainakin jostain.

TYHJÄ

Muutaman päivän ajan minut valtasi ihan järjetön halu tuhota aivan kaikki mitä on tehnyt. Tuli sellainen olo, että jos tekee 200 albumia musiikkia ja lähemmäs kymmenen kirjaa ilman, että mikään niistä kelpaa mihinkään edes alan puljuille kustannettavaksi asti, niin kyllähän sitä nyt saatana moni fiksumpi tajuais lopettaakin. En tiedä, onko tuo olo nyt muka kadonnut yhtään mihinkään tai edes lieventynyt mainittavasti, mutta yritän ajatella taas sitä, että en minä lopultakaan näitä asioita itselleni tee ja itselleni jaa, vaan muille ihmisille. Toki siitä saattaa tulla vääristynyt kuva siksi, että internet tänä päivänä on pitkälti yksinpuheluja tyhjiöissä, ja tuntuu ettei mikään oikein tavoita ketään, ellei se ole sponsoroitua sisältöä, ja silloin se ei kiinnosta juuri ketään, koska kukaan ei tahdo pitää mistään mitä tyrkytetään verkkokalvoille väkisin ja pyytämättä. Tai en itse ainakaan tahdo.

Oli miten oli, huomenna alkaa seuraava näyttelyni Kankaanpään taidekoulun galleriassa. Tässä saate jonka kirjoitin näyttelyä varten, varmasti tuttua näistä teksteistä toki:

 TYHJÄ

10.4-3.5

Mitään "minua" ei ole olemassa.

En usko persoonan eheyteen, muuten kuin episodisen muistin tarvitseman viitekehyksen muodossa,
oppimisen ja henkilöhistorian hahmottamisen apuvälineenä, eriäänlaisena koheesiona, toisistaan
irrallisten ja autonomisten osien toimintana. Tämä näyttely kokoaan yhteen töitäni, jotka käsittelevät
dissosiaatiota, sirpaleisen persoonallisuuden sisäistä tyhjyyttä ja ruumiillisen olemassaolon raskautta,
hidasta, mutta vääjäämätöntä ruostumista, voimattomuutta ja ahdistusta lopullisen pysähtymisen edessä.

Työt noudattavat tietynlaista sarjallista periaatetta. Joistakin sarjoista on tässä nähtävillä vain yksittäisiä
töitä, mutta lähtökohtaisesti nämä sarjat ovat johtaneet ja sulautuneet toisiinsa luontaisella tavalla, vähänkerrallaan toisiksi vaihtuen. Tätä periaatetta noudattaa myös taustalla kuultava äänikollaasi, joka onkasattu juuri tätä näyttelyä varten muistoista, menneistä hetkistä, tietoisuuteni sirpaleista eri ajoissa ja paikoissa. Romutietoisuus on erillisistä maalauksista koostuva muuttuva installaatio, joka toimii eräänlaisena analogisena simulaationa tietoisuudestani. Teokset eivät lähtökohtaisesti ole myytävänä, mutta sähköpostilla lähestyen voi kysyä, mikäli jokin kiinnostaa.

Käytän kierrätysmateriaaleja niin pitkälle, kuin se on mahdollista, dyykattuja pohjia, muilta ylijääneitä maaleja, junaratojen varsilta, kaatopaikoilta ja kierrätyskeskuksista löytyvää romua, minun maailmani on pois heitettyjen asioiden ja ihmisten maailma.

Kaipa tämä tästä

Nauhoitan tässä juuri äänikollaasia näyttelyäni varten. Se sisältää joitain biisejä, mutta enimmäkseen kaikenlaista kenttä-äänitteistä loopattua, eri biiseistä toisiinsa törmäytettyjä osia ja rakenteita, eri levyiltä otettuja instrumenttiraitoja ja kaikenlaista unkarilaisista ikkunoista putkiremonttiin. Tällaisia on mielestäni todella mielenkiintoista tehdä, koska ne luovat aina uusia ja merkillisiä yhteyksiä, joita ei olisi voinut alunperin kuvitellakaan. Nauhoitan ne vielä vanhalle C-kasetille, ja toivon mahdollisimman paljon nauhan venymistä ja vouvaamista ja kaikenlaista sellaista. Aloin myös eilen kirjoittaa puhtaaksi seuraavaa runokokoelmaa City of Dead Rats, vaikka se ei vielä valmis olekaan. Hiljakseen, eipä tämä nyt kai liian hidas tahti ole muutenkaan. Laskeskelin tuossa Katoamisen ja Kuran kanssa, että noin keskimääräisesti vajaan sadan sivun kirjoittaminen vie kolme kuukautta, mikäli en keskity siihen yhtään. Siis, kirjoittaminen ei ole mikään päätoiminen tehtävä, vaan aina silloin tällöin jatkuva homma kun muilta asioilta kerkeää. Se on kuitenkin hyvä pitää mielessä kun suunnittelee tätä kaikkea. Sen verta kun nyt ylipäätään suunnittelen yhtään mitään.

Ostin eilen kirpputorilta ehkä elämäni parhaan ostoksen, tai ainakin viimeviikkojen, kasettimankan joka on roudailtavissa, mutta jossa on myös nauhoituskäyttöön helvetin hyvin suunniteltuviritys, eli input volumen säätö. Kyllä tällä kelpaa dubbailla juttuja, lisäksi installaatiokäyttöönkin tämä on täydellinen, koska tässä on automaattinen puolen kääntö, eli värkkiä ei tarvitse vahtia. Lisäksi löysin myös kannettavan CD-soittimen, kun entinen nyt alkaa pikkuhiljaa yskiä ja sekoilla. Jos joku siis ihmettelee, niin kuuntelen kaikki levyni kannettavan CD-soittimen kautta, koska vinyylisoittimeni CD-kelkka on ollut paskana aina.

Seuraavana menen vielä Poriin kirpputorille pällistelemään, josko löytäisin installaatiokäyttöön lisää mankkoja, joihin laittaa looppeja pyörimään. Jos ei löydy, menen pelkästään tällä kollaasilla, mutta haalin kaikki mitä löydän. Vastaisuuden varalle, jos ei muuten. Walkmanit toki etusijalla, niihin kun voi viritellä kaikenlaisia systeemeitä.

Päähän meinaa sattua taas enemmän kuin jaksaisin tällaisena päivänä ottaa vastaan, mutta näin sitä vaan mennään.  Syöminen ja venyttely toki auttaisivat, söin juuri ja yritin venytellä koko aamun, mutta ei se kai sitten ole riittävästi. Illalla voisi ehkä käydä taas juoksemassa, josko se auttaisi. Stressin väheneminen auttaisi ehkä myös. Viime viikko oli mukavampi kuin aikoihin jo sikäli, etten ole ollut millään kurssilla ja olen saanut tehdä asioita aikalailla omaan tahtiini, mikä tarkoittaa, että saan enemmän aikaan, eikä ole saatanallinen kiirekään koko ajan. Tällaisesta minä nautin, voisipa kaikki tekeminen olla tätä, mutta kohta alkaa taas kaikenlaisten asetelmien ja mallien maalaus, ja täytyy todeta, että kun on saanut koko kevään tehdä asioita aika vapaasti, se ei ehkä niin sanotusti inspaisi.

Kaikenlaista!

Tämä päivä oli jotenkin mielenkiintoinen, vaikka mitään ei oikeastaan ole tapahtunutkaan eikä mikään ole varsinaisesti liikahtanut mihinkään. Oikeastaan olen vain yrittänyt säätää rahaa ja asiat ovat jumittaneet aivan kuten minäkin. Sen verran tosin selvisi, että järjestämme luokkamme kanssa tuon Porin keikan yhteydessä näyttelyn, jossa on myös kaikilta omia duuneja ja muuta ylimääräistä myytävänä, ja mikä parasta, saatiin järjestyspaikaksi galleria 3H+K, joka on aivan keskustassa. Siellä on siis minunkin töitäni nähtävillä, minkä lisäksi esiintymässä ovat loistavat Laineet, Njihe ja meidän Käki luultavasti duona, mutta olisi kyllä hienoa saada vaikka kaksi edellistäkin esiintyjää mukaan siihen. Jos ette ole jo törmänneet, niin tässä pienet maistiaiset, olen itse diggaillut näitä jo pitempään, mutta ei ole tainnut tulla mainostettua.

Njihe tekee akustista psykedeelistä folkia, joka on lumoavaa ja kaunista kuultavaa. Etenkin kaikki banjolelella vedetyt, hiljaiset ja rauhalliset kappaleet ovat vain aivan järjettömän siistejä, minimalismin ja luihin ja ytimiin puhaltavan biisinkirjoituksen täydellisia ilmentymiä. Helvetin hienoa ja voimakasta musiikkia!

Laineet puolestaan saa ambientinsa kuulostamaan jotenkin maagisesti aina niiltä GY!BEn parhailta hetkiltä, häviämättä niille yhtään. Näissä on vain jotakin sellaista, mikä nostaa ne välittömästi kilometrien päähän kaikesta "perusambientista", jossa ihmiset ajattelevat, että eihän se nyt voi vaikeaa olla, sen kuin tekee jotain. Kun hommaa tehdään sielu edellä, se kuuluu aina.

Tuota iltaa odottelen innolla. Saa nähdä mitä Käki keksii, tässä on nyt taas ollut enemmän ja vähemmän akustisia soittimia räpellyksessä, mutta voi olla kyllä että tuo ensi viikon noisemölymaratooni repii pään siitä perseestä aika tehokkaasti. Soittojärjestyksenkin selvitin, aloitan hoboilun heti kun ovet aukeaa.

Electric Hobo
Cold Hell
Cut To Fit
Circling The Drain
Yana
Spear Flowers
Käki

Työtä joka on arvoitus.

Google tuhosi vihdoin vähin äänin mustan lampaansa plussan, mikä tarkoittaa sitä että tämäkin profiili esittelyteksteineen toimii taas vihdoin ja viimein ilman ongelmia, ainakin toivoakseni. Hetken aikaa menee toki  muistella miten tämä kaikki taas futasi ennen, mutta kaipa ne jossain selkäytimessä ovat. Aloin eilen vähän tehdä tuota akustista levyä ja nauhoitinkin ainakin puoli tuntia pohjia sitä varten. Tänään kävin nauhoittelemassa koululla pianoakin pariin biisiin. Isoin osa tästä täytynee tosin nauhoittaa Lahdessa, että pitää odottaa seuraavaa reissua sinne, ennen kuin hommat etenee. Kirjoittaminen saa tulla sitten kun on tullakseen, siinä muodossa kuin on tullakseen. Aloin taas aktiivisemmin haaveilla myös siitä mistä olen haaveillut jo kauan, täysin akustisesta Käki-keikasta. Kanteletta, romuja, kitaroita, pitkiä jumituksia ja ihmisääntä... Halusin sitä jo Ruostuvan Maailman jälkeen heti, kun Käki alkoi hahmottua, mutta se sitten jäi kun monet muut asiat tuntuivat kiinnostavammilta. Nyt se taas tuntuu, ainut ongelma on se, että pitäisi saada soittajia kasaan ja ennen kaikkea yhteinen taju siitä miten näitä meikän romuja soitetaan ja millaisella periaatteella. Aina välillä on turhauttavaa, mikäli jollakin ei oikein pysy kaalissa se ajatus veitsestä, jonka pitäisi leikata kaikki ylimääräinen pois. Ja siitä syystä soolokeikat ovatkin niin tärkeitä, tarvitsen niitä oman nuppini takia. Saa tehdä juuri niin vähän tai paljon kuin tahtoo.

Tänään lähinnä maalailin ja suunnittelin tulevia reissuja, ensi kuussa käyn taidefestareilla Ranskassa kolistelemassa romujani, varmaan joku vartin keikka sekin, mutta toivottavasti saisin sekoilla vaikka puolisen tuntia, se olisi aika optimaalinen sen kannalta, että ihmisetkin saisivat siitä jotain irti. Mutta tämäkin selvinnee tässä näin. Kai sitä ranskaakin voisi sen verta opetella, että pärjää edes auttavasti arkisissa tilanteissa. Tai ainakin osaa viittoa ja sohia ja hokea amerikan aksentilla ranskalaisia sanoja. Ulkomailla olen aina pärjännyt siten, että jos en osaa tai ymmärrä jotain, alan puhua kieltä jenkkiaksentilla, jolloin ihmiset tajuavat minut amerikkalaiseksi ja alkavat selittää asioita yksinkertaisemmin. Toimii aina.

Olen miettinyt tätä ylijakamistani taiteen ja muun kanssa. En oikein tiedä mitä sen kanssa pitäisi tehdä. On turhauttavaa, että asiat valuvat bittiavaruuksiin eivätkä ihmiset ymmärrä, etteivät ne ole vain jotain ohimeneviä asioita, vaan olemassaolevia duuneja ja tärkeä osa tätä hommaa, mutta se tuntuu herättävän jonkinasteista närkästystä ja turhautumaa muissa ihmisissä, enkä tiedä onko se välttämättä hyvä juttu. Siis se, että aiheutan ylimääräistä ahdistusta tai ärsytystä vaikkapa julkaisutahdillani. Minulle tärkeintä on ollut jakaa asioita niiden vähien ihmisten kanssa, jotka ajattelevat ja tuntevat samoin kuin minä, olemassaoloa ja kaikkea muutakin kohtaan, mutta ehkä tämä alkaa riittää? Ehkä ne ihmiset löytävät tämän samastumispinnan jo? En tiedä. Olen toisaalta tehnyt tätä niin kauan, etten tiedä mitä muutakaan sitten tekisin, ei minulla ole internetille oikeastaan juuri muutakaan käyttöä, kuin tämä ja keikkojen järkkääminen ja hoitaminen. Joskus näytän äidille olevani yhä elossa vaikkapa facebookin kautta. Pitänee miettiä tätäkin asiaa. Nyt noiden 10-minuuttisten biisien tykittäminen on vienyt minut sen verta rankasti jännetuppitulehduksen äärelle, että taitaa olla parempi meditoida, käydä juoksemassa ja joko mennä nukkumaan tai kuunnella Auta Antti-podcastia. Antti Holmalle pitäisi antaa joku maailman hienoimmille ihmisille jaettava mitali tai kuivahtanut joulutorttu tai mitä nyt vaan. Tuo podcast on paitsi hauskaa kuunneltavaa, myös oikeasti tärkeitä ja isojakin kysymyksiä käsittelevä, mikä on hienoa. vahva suositus.

Haastattelu.

Tuossa noin on Vastavirta-radion haastattelu. Siinä puhun kaikenlaista ihmisestä jonka kaiken tämän kaivelun jälkeen tunnen ehkä huonoiten, eli itsestäni, sekä musiikista yleensä. Tämän kuuntelu ja itsensä kuuntelun miettimisen miettiminen saivat päässäni käyntiin taas yhden tajuamisprosessin siitä, miten irralliselta tunnun itsessäni, aivan kuin eläisin loisena omassa päässäni, jonkun toisen tyypin kanssa samassa lihassa, tutustumassa vuosi vuodelta paremmin tähän olentoon tutkimalla sen toimintaa.  "ahaa, me opetellaan maalaamaankin, hyvinhän se alkaa sujua. Jaa, sä tykkäät kävellä metsissä. Ai nyt me ajellaan autolla joka viikonloppua helvetin monta kilometriä", jne. Tiedän sen olevan osa dissosiaatiota, mutta ehkä ensimmäistä kertaa todella löysin sen ja buddhalainen "Sinä olet Se" napsahti todella kohdalleen. Minä olen tietoisuus, minä olen tämä jossa olen ja nämä olen minä, minä olen "Se", koko tämä paska tarkkailijoineen ja toimijoineen, subjekti ja objekti yhteen kietoutuneina, jatkuvasti tarkkailemassa itseäni tarkkailemassa itseäni. Olen levällään ja silti hyvinkin selkeästi juuri tämä asia tässä näin. Minun ei tarvitse miettiä tai etsiä minkäänlaista persoonallista tai omaleimaista otetta mihinkään, koska kaikki mikä tulee tämän lihan läpi näyttää ja kuulostaa juuri siltä, että se on tullut tämän lihan läpi.

Kevät tuo mukanaan aina jotenkin selittämättömällä tavalla tunteen siitä, että olisi aika tehdä akustinen levy. En tiedä mistä tuo kumpuaa, ehkä akustisen kitaran äänessä on jotain samaa kuin keväässä, kerälle kiertyneen äänen heräämistä, hiljaista aukenemista ja puhkeamista, jotain sellaista mikä puhuttelee aina tähän vuoden aikaan. Akustinen musiikki on itselleni myös suurten kontrastien musiikkia. Sanojen ja musiikin välinen jännite, joka on vahvasti olemassa siinä, kun aurinko lämmittää ja sulattaa hanget, joiden alta paljastuu talvena kuolleiden eläinten luita, roskia ja muuta paskaa. Sen valon ja pimeän selkeän kontrastin saa hienoimmalla tavalla ulos akustisessa musiikissa, elämän ja kuoleman yhteen kietotumisen ja välttämättömyyden, sen lupauksen mätänevästä ruumiista, jonka jokainen syntyvä lihallinen olento kantaa sisällään. Ehkä se liittyy myös tähän omaan hitaaseen mätänemiseeni, kun syntymäpäivät lähestyvät ja sitä tulee kai väkisin ajatelleeksi vaikkei sitä tavallisimmin muistakaan. Eikä se minulle nyt oikeastaan niin kovin iso juttu ole. Kasvaminen on mukavaa. Oppiminen, kehittyminen, kipuilu, sen tajuaminen, että vaikka ahdistus ei häviä, sitä osaa käsitellä koko ajan paremmin, siitä saa puristettua ulos jotain vielä kauniimpaa ja hienovaraisempaa, kuin aiemmin. Toki tämä kaikki menee sitten hukkaan siinä, kun palautteena tulee, ettei lyriikoista ymmärretty yhtään mitään, vaikka ne itselleni ovat aivan päivänselviä ja helppoja. En vain aina välistä muista sitä, että isoimmalle osalle ihmisistä pitäisi vääntää kaikki rautalangasta. Se on välillä vähän turhauttavaa. Miksi ei voisi käyttää aivojaan ja ajatella asioita vaikka vähän pitempäänkin?

Olen myös jokseenkin turhautunut kirjoittamiseen (laulujen kontekstissa) siksi, että suomi on kielenä niin pehmeä ja itsestäänselvästi ymmärretty, ettei siihen saa oikein samaa voimaa, kuin englannin kieleen. Sitten taas tiedän, että jos teen nämä biisini englanniksi, ne ovat aikalailla suoraan esikuvieni perässä hiihtelyä. Monet toki varmasti tekevät pelkkää pastissia omista esikuvistaan, mutta kyllä minä tahdon aina tehdä asiat omalla tavallani. En yritä väittää, etteivätkö ne niissä aivan päivänselvästi kuuluisi, ja niin pitääkin, koska se on osa kulttuurisen DNAn eteenpäin välittämistä. Asiat voi vain tehdä niin monella tavalla, ja minä olen tavallisimmin tottunut tekemään kaiken saatanan vaikeasti, mutta itse.