sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Viikonloppu lusittu

Rankka viikonloppu lusittu, ajeltiin eilen kotiin. Uudet talvirenkaat tekivät siitä huomattavan paljon miellyttävämpää, mutta kylläpä se silti ajoittain jänskätti. On myös mielenkiintoista miten mieli käy läpi tuota kokemusta koko ajan. Itse tapahtumahetkellä dissosiaatio otti taas vahvasti ohjat, olin irti itsestäni ja katsoin asioiden tapahtuvan tuntematta oikeastaan mitään, vaikka ajattelinkin sen olevan loppu, niin päällimmäinen tunne oli vain se, että tässä se nyt on. Ei pelko, jota olisin ehkä ajatellut tuntevani. Mutta ei se mikään miellyttäväkään kokemus ollut. Jotenkin epämääräisellä tavalla tapa jolla huusin vittu tuntui minusta olevan enemmän veljelleni kuin itselleni ominainen. Mietin, että ehkä koin veljeni ajavan minua paremmin ja yritin ulkoistaa ajamiseni jollekin veljeni simulaatiolle, joka minulla on aivoissani. En tiedä. Tiedän vain, että tämä viikonloppu oli muutenkin helvetin rankka henkisesti, ennemmin veljelleni kuin itselleni, mutta olen onnellinen kaikesta siitä mitä näin. Minusta tuntui, että vihdoin ja viimein olen saanut takaisin veljeni sinä empaattisena, fiksuna ihmisenä jonka olen tuntenut, ja joka on ollut hukassa noin 15 vuotta kaikenmaailman sekoilussa. Ja se on aika saatanan hieno tunne. Tai osaltaan oikeastaan tässä on paljon sellaista mitä en ole nähnyt koskaan, koska iso osa niistä palikoista on peräisin meidän lapsuudestamme, kaikesta siitä paskasta minkä läpi kuljettiin yhdessä, mutta jonka minä käsittelin sitä mukaa kun se tuli, ja hän työnsi jonnekin muualle.

Kävimme myös nauhottelemassa asioita, ensinnäkin parin tunnin Käki-dronetus-session josta jäi käteen ainakin tunti koherenttia äänimassaa, sekä noin puolituntisen Cut To Fit-noisemölytyssludgelevyn, josta tulee kasettia. 620 viittaa siihen taloon, joka oli meille helvetti niin monta vuotta. Tämä on jonkinlainen perheterapialevy. Minä soitan rumpuja, Eetu kitaraa, Terhi huutaa. Kasetit ovat valmiina Squat Kumman keikalle mennessä ensi viikon lauantaina. Teen niitä taas jonkun 10-20 kappaletta kierrätyskaseteille. Käki-albumi Drones for Nothing putkahtaa Bandcampiin luultavasti tässä seuraavan parin tunnin aikana.

Onpahan ollut taas räiskettä ja ties mitä sekoilua koko rahalla. Rahaa on mennyt aivan helvetisti mutta onneksi sitä näyttäisi vähän tulevankin. Tauluja saa ostostella vieläkin, ei ainakaan näytä helpottavan tämä menopuoli lähiaikoina. Jos nyt vaikka vaihtaisi citikan edes ehjempään sellaiseen, vähän tekisi mieli käydä juttelemassa Kokemäen autoukon kanssa. Mutta oman kärsimyksen siirtäminen eteenpäin ei koskaan ole hyvä juttu. Se loppuu tähän, kuten olen ajatellut niin monessa vaiheessa elämäni aikana. Siitä kirjoitin Maailmansyöjänkin.

Auton kanssa lentely antoi myös mielenkiintoista perspektiiviä siihen mitä olen juuri kirjoittanut. Kura vaikuttaa rakenteellisesti noudattavan kognition rakenteessa täydellisesti kolarin rakennetta. Ensin luistaa ja pyörii ja rutisee, kunnes äkillistä pysähdystä seuraa hidas, kituinen ja hankala uudelleenmäärittäminen, kuin henkinen butoh-tanssi lasinsirujen ja mutkalle vääntyneen pellin keskellä. Sikäli tuo oli kyllä hieno kokemus, oikeastaan melko hauska heti kun näkee, että kaikki jäivät eloon. Paljon parempi, kuin mikään vitun Linnanmäki, joka tapauksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti