maanantai 4. maaliskuuta 2019

"Poliittisen" taiteen ongelma

Tänään keskustelimme yhteiskunnasta ja sen toiminnasta suhteessa taiteeseen ja ihmisyyteen yleensä. Jossain vaiheessa loppupuolella heräsi kysymys siitä, mitä ajattelemme poliittisesta taiteesta. Katsoimme juuri Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan Eduskunta IIIn, jonka kohun muistan kyllä aikanaan seuranneeni, samoin kuin joitain niitä Suomi-areena haastatteluja, joita tuossakin on käytetty materiaalina. Ehkä tätä vasten vastaukseni oli vähän turhankin kulmikas sikäli, että mielestäni, vaikka tuolla näytelmällä ja etenkin sen taustatyöllä oli paljon ansioita, se esitti myös juuri keskeisimmät "poliittisesti virittyneen" taideteoksen solmukohdat. Koska olen tehnyt pitkään ainakin jonkinlaista taiteellista ja pohdiskelevaa työtä nimenomaan viestinnän kanssa, lähtien nuorisotyön mediakriittisyystyöpajoista ja päätyen semiotiikkaa ja ymmärretyksi tulemista käsittelevään opinnäytetyöhöni, nostin esille sen miten etenkin tänä tarinallisuuden ja viraalivirusten aikana minulle kaikenlainen yltiösemanttinen vouhottaminen, vaikka kuinka olisi minun puolellani asioissa, on vieraannuttavaa.  Se on vieraannuttavaa siksi, että näen sen manipulatiivisen voiman ja asioita yksinkertaistavan, yksioikoistavan ja monesti jopa sivuuttavan puolen. Rajaus on tärkeä asia. Ja jotta asiat voidaan esittää poliittisen taiteen totutussa kontekstissa, sen täytyy olla riittävän yksinkertaista ja yksioikoista tehdäkseen ihmiseen riittävän tehokkaan vaikutuksen ja saadakseen aikaan tunnereaktion, joka on joko samastava tai hylkivä.

Poliittinen taide on mielestäni käsitteenä vähän typerä ensinnäkin siksi, että ei ole olemassa mitään taidetta, joka ei sijaitse jossakin arvospektrissä ja ole näin ollen poliittisesti määritettävissä. Joka ikinen teos, jossa tekijä sanoutuu irti kaikesta poliittisuudesta ja keskittyy vaikka maalaamaan metsämaisemia voidaan katsoa status quoon mukautuvaksi (toki monesti myös kansallisromanttiseksi tai konformistiseksi, konservatiiviseksi tai jopa eskapistiseksi) ja on jo sikäli itsessään latautunut merkityksillä. Miksi? Siksi että me emme ole olemassa minkäänlaisessa tyhjiössä, eikä inhimmillinen kulttuuri tai mikään ihmisten tuottama (vaikea kuvitella mitään ihmisen tuottamaa mikä ei olisi kulttuuria, mutta sidotaan tämäkin solmu nyt) ole mitenkään irrallinen kaikesta muusta. Se on siis aina jotenkin suhteessa vallitsevaan aikaan ja sen arvoihin.  Ei ole olemassa mitään tietä ulos siitä. Siksi sen erillinen alleviivaminen (ja etenkin muiden syyllistäminen siitä jos he eivät alleviivaa yhtä kovalla raivolla) tuntuu tekijän sokeudelta näiden ulottuvuuksien edessä. Se saa tekijänsä näyttämään vauhkoavalta ja vaikka toki innoituksen vallassa toimivalta, myös impulsiiviselta ja ehkä epäluotettavaltakin. Eivät toki kaikki, mutta aika useat etenkin nuoret ihmiset juoksevat porukasta toiseen keuhkoamassa omia aatteitaan, ja ovatkin seuraavassa käänteessä jo peittelemässä jälkiään entisten aatteittensa kanssa, kun jokin uusi tuuli on vienyt eri suuntaan. Tästä syystä monet saattavat kokea tuollaisen vieraannuttavana, sillä ajatuksella, että katsotaan uudestaan kun tämä keuhkoaminen nyt ensin loppuu. Mutta eivät asiat toki ole yksioikoisia tässäkään suhteessa. Monet taiteilijat pitävät linjansa, ja suoraan sanottuna on aika vaikea uskoa, että tässä tulisi koskaan itsekään lähdettyä vaikkapa Kokoomus-keskustalinjalle huitelemaan, kun en ole koskaan elämäni aikana tähänkään mennessä kokenut eläväni edes samassa Suomessa hyvätuloisten sikojen tai hyvätuloisten sikafarmarien kanssa.

Tunnistanko sitten omassa taiteessani poliittisen ulottuvuuden, vaikka en pidäkään sitä poliittisena taiteena? Aivan varmasti. Ja alkupäässä, vaikkapa punkin kanssa enemmän puljatessa tuollainen alleviivaavampikin ulottuvuus on varmasti ollut läsnä. Näenkin sen vaiheena, joka taiteilijan tietyllä tapaa pitää käydä läpi kasvaakseen ja kehittyäkseen. Jos olen keskittynyt koko urani ajan antamaan äänen äänettömille, yhteiskunnasta poislakaistuille ja henkisesti tuhotuille marginaalin ihmisille ja ajatuksille, niin totta kai se asettuu vastahankaan kaiken sen lyhytnäköisen ääliömäisyyden kanssa, jota olen saanut todistaa koko elämäni ajan omasta lapsuudestani lähtien. Minun lapsuuteni tuhosi 90-luvun lama, minun varhaisen aikuisuuteni mahdollisuudet romutti viime vuosikymmenen lopun lama, ja olen nähnyt miten missään välissä ei ole otettu opiksi yhtään mistään. Olen myös nähnyt lukemattomat määrät ihmisiä, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen ja saavat koneistolta aina samoja kiviä niskaan. Ruokkiiko se luottamusta järjestelmään? Ei. Minä olen kaikkea tätä typeryyttä vastaan, enkä usko poliittisen vaikuttamisen muuttavan yhtään mitään. Minulle ei tarvitse perustella sitä miksi ei äänestä. Minäkään en usko yhdenkään äänen muuttavan yhtään mitään. Äänestän silloin tällöin vain siksi, että siitä ruikuttavat lopettaisivat kitinänsä, joka tietysti alkaa uudestaan jos äänestänkin heidän mielestään väärin. Kaikkien pitää vaikuttaa, paitsi jos vaikuttaa väärin. Olen silti sitä mieltä, että maailma on aina pyörinyt kahdella tasolla. Tehtiin päättävissä elimissä mitä tahansa, käytännön todellisuus on aina säätämistä  siinä mielessä, että köyhyys ja kurjuus opettaa luovuutta ja kykyä improvisoida. En ole koskaan tienannut enempää kuin 1300 euroa kuussa, ja siitäkin pätkästä alkaa olla jo niin pitkä aika, että se on kaunis muisto vain. Sitä vuotta vasten olen elänyt 15 vuotta opintotuella, toimeentulotuella ja ihan pari vuotta työmarkkinatuellakin. Minua saa kutsua loiseksi niin paljon kuin jaksaa. Se ei tunnu minulle yhtään miltään, koska kenenkään muun mielipide ei ole koskaan kiinnostanut minua yhtään. Olen myös tuottanut "kulttuurista pääomaa" suomalaiselle yhteiskunnalle (tai oikeastaan sen äärimmäisen marginaaliselle osalle, mutta ei se ole minun vikani jos eivät tekemiseni kiinnosta, se on vähän niinkuin loppukäyttäjän ongelma) varmasti enemmän, kuin mitä moni tuettu taiteilija on kerennyt luomaan uransa aikana. Siitä huolimatta sen ei pitäisi olla minkään sorttinen arvottava tekijä, koska en minä ole tehnyt mitään siitä mistään muusta syystä, kuin ilmaistakseni omaa luonnollista olemassaoloani ja sen erilaisia rytmejä, jotka ovat yhtä luontaisia kuin hengittäminen. Se kaikki tapahtuisi, oli yleisöä tai ei. Siksi olen vain kiitollinen siitä, että olette siellä jossakin, seuraamassa tätä kaikkea, olkoonkin että se luultavasti päättyy minun kannaltani huonosti.

Minä olen ulkopuolinen, mutta en kuvittele olevani systeemistä irrallinen. Ennen kaikkea muuta olen kuin hyönteinen, voimaton muuttamaan mitään, harmiton isossa mittakaavassa, korkeintaankin vähän ärsyttävä jos satun omalle kohdalle. Minulle koko tämä poliittinen järjestelmä on vain absurdi näytelmä, järjetön teatteri jossa mikään ei muutu suuntaan taikka toiseen, vaikka rooleja pyöriteltäisiinkin päikseen. Ajattelinkin ajaa lihatietoisuuksien passiivisneuroottista vallankumousta. Kaikki saman arvoisia, kaikki yhtä arvottomia, oli eturauhasta tai ei, oli jalkojen välissä mitä tahansa tai luiden päällä minkä värinen kangas tahansa, me olemme kaikki pelkkää kompostin täytettä tai hukkalämpöä, ja se on on totaalisin loppupeli mitä tälle kaikelle voi keksiä. Siksi on myös aivan turha keuhkota jostain yhdentekevästä. Todellisuus on kuitenkin aina juuri se, mikä se on, juuri niin järjetöntä touhua kuin aistit antavat ymmärtyy. Just deal with it.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti