tiistai 5. maaliskuuta 2019

Lisää taiteesta

Totesin tänään olevani self-harm kirjojen kirjoittaja, tsemppaus- ja hyvinvointikulttuurin vastavoima. Melkein voisi sanoa eetoksen kirjojen kirjoittamiselle olevan "kirjoita jokainen kirja niinkuin se olisi viimeisesi" eli antikliimaksin omainen tekele, joka voisi lopettaa tämän "uran" tavalla tai toisella epäkaupallisuutensa tai muun ehdottomuutensa puolesta. Seuraavan romaanin (jos sitä voi sellaiseksi kutsua ylipäätään) mitta on noin 100 sivua. Kuten sanoin jo aiemmin, kirjoitan mieluummin hyviä kirjoja kuin pitkiä kirjoja, tästä lähtien. Ei sillä, että Katoaminenkaan olisi ollut erityisen pitkä, mutta siinä on kaksi tyhjäkäynnin paikkaa joita ilman se voisi olla intensiivisempi, vaikkakin ensimmäinen on nähdäkseni antikliimaksina tarpeellinen, mutta selkeästi siinä oli kyse myös itselleen todistelusta, kirjoittamisesta jonain ylimääräisenä superfisiaalina toimintona, toisaalta myös tietämättömyys siitä miten kirjoja ylipäätään kirjoitetaan tai tehdään. En varmaan muokkaisi sitä juurikaan vaikka julkaisisin sen uudestaan. Siinä kohtaa tulee vastaan kyllä laiskuus siinä suhteessa, ettei menneitten ronkkiminen kauheasti kiinnosta, kun edessä päin on kaikkea äärettömän paljon mielenkiintoisempaa.

 Eilistä vasten jäin miettimään myös sellaista monesti esitettyä dilemmaa, kuin että miksi taide on "vasemmistolaista" vaikka meidän maailmamme on muuten melko "oikeistolainen", mikäli tässä ajatellaan klassista sosialismi-kapitalismi vastakkainasettelua, joka on varmasti paitsi vanhentunut, myös väkinäinen. Mutta yleensäkin tällaisia kysymyksiä kyselevät taitavat olla vähän yksinkertaista jengiä. Jos tuota asettelua murretaan ja laitetaan vastakkain vaikka konservatiivinen-uutta luova, homma alkaa näyttää jokseenkin selkeämmältä. Kyse ei ole siitä, etteikö tuota konservatiivisempaa (tai oikeistolaisempaa) taidetta tehtäisi; sotakirjoja tehdään, julkaistaan ja myydään aivan järjettömiä määriä tässäkin maassa koko ajan, eikä voisi oikeastaan kuvitellakaan konservatiivisempaa tai oikeistolaisempaa taiteenmuotoa, kuin isänmaallisuutta korostava sotakirja. Niitä kuitenkin kulutetaan kaikessa hiljaisuudessa, koska ne eivät asetu status quoa vastaan. Se taide, joka nousee huomion keskipisteeksi on (monesti) marginaalisempi taide, joka on myös epäkaupallisuutensa tähden sellaista, että sitä täytyy valtion toimesta tukea. Toisaalta jo valtion tuen saaminen on sellainen validaatio, että sen jälkeen tahdotaan varmasti myös nähdä mihin rahat on menneet ja mitä valtio on katsonut tuen arvoiseksi, jolloin näitä VERORAHAN HEDELMIÄ riepotellaan varmasti myös mediassa mahdollisesti enemmän. Usein tällainen taide on myös vallitsevan systeemin ongelmakohtia tutkivaa ja kritisoivaa (ei tietenkään aina) jolloinka se herättää reaktioita suuntaan jos toiseenkin. Monien taiteilijoiden arvomaailmaan taas on luultavasti vedonnut vasemmistolaiseksi mielletty retoriikka sellaisista nähdäkseni eettisistä perusasioista kuin tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja empatia siitä syystä, että iso osa taidetta tekevistä ihmisistä on idealisteja tai romantikkoja, tai molempia.  Myös taideinstituutioiden kuplilla on varmasti oma vaikutuksensa, koska aina on myös ihmisiä, jotka tahtovat jotain valmista viitekehystä, johon kiinnittyä. Siinä ei ole mitään väärää eikä tästä voi syyttää ketään, koska aivan samaa tekevät esimerkiksi kaikki kansallismieliset liikkeet oikealla laidalla, tosin vielä hieman vaarallisemmin lopputulemin. Oikeistolaista taidettakin siis tietysti tehdään, vieläpä valtavia määriä (esimerkiksi Tuntematon sotilas, vaikka sen pohjimmainen viesti kuinka olisi sodan vastainen, se tuppaa jäämään kaiken muun jalkoihin itsenäisyyspäivän esitysten myötä), mutta koska se saa elellä enemmistöhegemoniassa, se ei aiheuta konfliktia ja porinaa, ennen kuin se keikahtaa äärilaidalle. Siinäkin suhteessa tosin on mielenkiintoista, että esimerkiksi äärioikeistolaiset tapahtumat eivät tunnu kiinnostavan isompaa mediaa oikeastaan yhtään vaikka niillä kuinka voisi mässäillä, joten niistä mesoaminen tuntuu jääneen lähinnä Varis-verkoston tehtäväksi.

Tällaista minunkin edustamaani nykytaidepaskaosastoa taas kiinnostaa ennen kaikkea ihmiskunnan henkisen kulttuurin eteenpäin vieminen ja oman äänensä tutkiminen ja kyseenalaistaminen, oikeastaan aivan kaiken kyseenalaistaminen jonkinlaisin tutkimuksellisin menetelmin, ja siltä kannalta taide on paras mahdollinen jonkinlaiseen dekonstruktionistiseen itsensä toteuttamiseen ja filosofiseen työskentelyyn konkreettisella tasolla. Mikään ei mene eteenpäin jos tuijotetaan vain vanhoja juttuja ja tehdään asiat niinkuin ne on aina ennenkin tehty. Minä en oikein tiedä, mikä tämän oman sekoiluni lopputulema oikein on, mutta pääasiassa tahdon vaan louhia oman paikkani tähän suomalaisen kulttuurin kallioon vaikka paljain käsin ja ilman työkaluja. Minua ei kiinnosta miten asiat oli silloin joskus, maailma on se mikä se on nyt ja meidän pitää elää siinä. Se ei tarkoita, että taiteen pitäisi tarrautua kiinni kaikkeen mikä on hetkessä. Ei. Jos sitä tahtoo, voi katsoa vaikka Cut To Fitin alkupään levyjä, joilla koitin olla aina ajan hermolla. Aikaan sidotut tekeleet vanhenevat oman aikansa mukana ja sitä myöten epäilen, että todella iso osa myös nyt tehtävästä taiteesta on vain kulttuurisedimenttiä jo kymmenenkin vuoden päästä. Nähdäkseni taiteen tehtävä, sellaisena kuin se minulle avautuu, on katsoa ohi ajasta, lihasta ja kaikesta pinnasta, suoraan olemassaolon ytimeen ja ilmaista jotain sellaista, mikä on siitä kaikesta irrallaan. Jotain mikä kertoo omaa kieltään inhimmillisestä kokemuksesta, ei vain kuvaa tapahtumia omassa ajassaan. Ja tätä tehtävää pyrin omassa työssäni toteuttamaan, olkoonkin ettei se varmaan koskaan tuo leipää pöytään edes siinä määrin, että ei tarvitsisi äidin hävetä kylillä. Ei tähän ainakaan kukaan julkaisija ole uskaltanut koskea pitkällä tikullakaan, mutta sikäli se on aivan sama. Vittuako minä niiden rahoilla teen, levyjä ostelisin niillä kuitenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti