Not There / Not This

Not There / Not This. Huomasin, että noita tekeleitä oli tuossa helpostikin kahden albumin verran ja vielä olisi jäänyt kampetta ylikin, mutta näissä oli koherentti kokonaisuus tällaisenaan. Olisi hienoa laittaa tämä tupla CD:nä pihalle, mutta ei taida taas omat rahat riittää. Jos jotakuta kiinnostaa, voi ottaa alueharppauksen kokeellisen musiikin levy-yhtiötoimintaan tai taiteen mesenointiin, veikkaan että 200 eurollakin saa jo 50 kpl tehtyä.

Not There on näistä kahdesta... no, valoisampi. Falling Back Into Infinity pohjaa siihen käsitteelliseen rakenteeseen, jonka turboahdettuna tungin Tiketti-gallerian esitykseen, mutta rauhallisemmin kehiteltynä ja pitemmälle jatkettuna. Not There on tälle tehty "ulosjohdatus".

Not This on sitten toinen puoli. Räähky on soitettu samojen rakenteiden päälle, mutta otti aika erilaisen suunnan, joka oli mielenkiintoista. Annoin sen mennä omia latujaan ja seurailin sitä kaikessa rauhassa. I Am a Garden of Bodies No One Remembers syntyi puolivahingossa ja on juuri siksi täydellinen. Sellaista kirskettä ja valitusta, mihin ei mikään helvetin kitara pysty. Jotenkin minusta on hienoa, että saan näitä asioita ulos nimenomaan kanteleesta, joka monesti yhdistyy päässä johonkin hilpatteluun ja rimputteluun, joko iloluontoiseen tai sellaiseen kalevalaiseen molli-itkemiseen, ei niinkään jonkinlaiseen transsendenssiin tai katarsikseen pyrkivään toistoon, synkkyyteen tai jumitukseen. Aina vituttaa, kun tulee vaikka joku hevibändi jolla on kantele, ja sillä tehdään ihan järjetöntä paskaa, kun sillä kuitenkin voisi tehdä myös musiikkia, joka raskaudellaan pesee kasan Marshall-vahvistimia ihan mennen tullen. Se vain osoittaa käyttäjänsä lapsellisen käsityksen siitä, mitä raskaus tai paino ylipäätään ovat. Toki nämä lo-fi äänimaisemat varmasti ovat monille raskaita kuunnella jo siksi, että on totuttu johonkin puunattuun hi-fistelyyn, mutta se taas on osa tätä kulttuurista puhdistusta, jossa koitan kouluttaa teidät kaikki ajattelemaan maailmaa vähän toisin, kuin jollain more is more-kapitalismi-akselilla mädätetyt käsityskykynne ehkä antavat myöten. En tosin usko, että minun lukijoissani tuota jengiä kauheasti on, mutta jos joku nyt vaikka erehtyy googlettelemaan asiaa.

Vipellykset vipelletty

Viimepäivät ovat taas olleet sellaista vipellystä, etteä nyt on ihan mukava ottaa viikonloppu rauhassa. Luulin alunperin Tiketti-gallerian homman olevan torstaina, mutta selvisikin, että se on keskiviikkona, joten ajelin sitten Helsinkiin kiireellisessä aikataulussa tuolla paskana olevalla autollani noin 80 km/h tuntivauhtia. Helsingin nurkilla kone lämpeni aivan vitusti, enkä tietysti tajunnut mitä helvettiä tapahtuu ennen kuin ymmärsin, etten ole koskaan edes vilkaissut jäähdytysnestetilannetta. Koska en voinut pysähdellä keskelle Helsinkiäkään, yritin koko ajan ajaa pienillä kierroksilla ja sellaista vauhtia, että ilma ehkä viilentäisi vähän, ja sammuttaa auton joka liikennevaloihin, koska tyhjäkäynti oli pahinta. Selvisin gallerialle, jossa oli paljon hienosti pukeutuneita ihmisiä, enkä ehkä ollut aivan odottanut sitä, en tosin tiennyt mitä olisin odottanutkaan, mutta laitettiin kamat pystyyn ja alettiin sitten soittaa ilman soundcheckejä siinä. Alkupää meni tuosta johtuen hieman räpeltäessä ja sen faktan ulossulkemisessa, että siinä edessä ihmiset tuijottivat skumppalasit kädessä samalla kun spottivalo kuumottaa niskaa, mutta kun sai taas homman käyntiin, niin kyllä siinä kerkesi lyhyessä ajassakin päästä edes jonkinlaiseen mielentilaan. Toki tuntui, ettei tuollainen pikainen pyrähdys riittänyt mihinkään, mutta siitä syystä kaikki kamppeet olikin mukana. Hankaluudesta huolimatta olen Marialle kiitollinen tuostakin mahdollisuudesta, oli se mielenkiintoinen kokemus. Keikan jälkeen konepelti auki ja herra romutaiteilija laittaa romuautoonsa vähän vettä, että se kulkee eteenpäin. Jonkinlaista damagea moottorille tuli varmasti, mikä vähän hävettää.

Sen jälkeen ajoin Lahteen veljelleni, jonka luona majailin eiliseen asti. Välissä kävin nauhoittamassa lisää juttuja kanteleella, ja onhan tuo nyt saatana kaikkeuden paras soitin. Odottakaas kun kuulette. Tekee mieli myös soittaa lisää keikkoja tuolla, vaikka se onkin kiertämisherkkyytensä vuoksi livenä sellainen soitin, että vaatii jopa ihan soundcheckin ja sen verran vaivaa, että ei vaan vingu ja ulise koko aikaa. Mutta parhaimmillaan tuolla saa luotua äänimaailmoja, mihin millään muulla ei pysty. Juuri nyt ei tekisi mieli tehdä enää muuta musiikkiakaan. Eilen lähdin sitten käpsimään aurinkoista katua takaisin uskolliselle ratsulleni, joka johti minut kerrankin kaikessa rauhassa ja ilman kiirettä tai isompia ongelmia Tampereelle. Kävin katsomassa Maurisen Juhon keikan, uudet biisit, joita olen kuunnellut järjettömän paljon toimivat itselle parhaiten, liikuttavastikin. Etenkin tämä biisi on aina vaan niin hieno ettei mahda mitään:

Keikan jälkeen purin hissukseen näyttelyni ja ajoin Vastavirralle, jossa näin pitkästä aikaa rauhassa ja ajan kanssa ystäviäni ja tutustuin uusiin ihmisiin. Tein sen huomion, että tutustun uusiin ihmisiin aina tällä tavoin, muiden kautta, omien ystävieni välityksellä, vähän kerrallaan, mutta tavallisimmin kuitenkin ilman omaa aloitetta. Se on mielenkiintoista. Tutkiskelenpa tätä pienessä mädässä mielessäni.

Yöllä ajoin kotiin, enkä voi kuin ihmetellä ja kirota satakuntalaista autoilukulttuuria, jossa kukaan ei tunnu tietävän, miten helvetissä pitkiä valoja tulisi käyttää. Takaikkunassa kiinni pitkät päällä, vastaan pitkät päällä, jos ne sammutetaankin niin ne lyödään uudestaan päälle kymmenen metriä ennen kohtaamista, vituttaa tämmöinen. Selvisin kuitenkin kotiin, monien taloudellisten takapakkien jälkeen. Lähtiessä oli 100 euroa rahaa, 60 siitä meni jo bensaan ja lopuilla ostin lähinnä veljelleni ruokatarpeita, nyt on 1,70 tilillä. Kaipa tämä tästä taas. Tämä päivä menee kasetteja dubbaillessa melko pitkälti, tilauksia on taas enempi kuin kerkiää mittailla nauhojakaan, mutta jostain se on aloitettava niin tulee tehtyä.

Scott Walker

Viikonloppu oli täynnä kaikenlaista jumitusta, käytiin maaseudun rauhassa, enkä tehnyt yhtään mitään. Tylsyyttä vastaan minulla ei sikäli ole yhtään mitään, se saa tulla ja olla ja mennä miten on, siihen on väkiselläkin tottunut tässä villissä rock'n'roll elämässä, joka on n. 90% pelkkää tylsyyttä, auton ikkunasta tuijottelua, jumittamista ja odottamista. Se siinä tavallaan parasta onkin, vaikka kuinka jotkut kansan syvät rivit pitäisivät laiskuutena. Kuten olen sanonut monesti ennenkin, kansan syvät rivit voivat suksia vittuun, koska ei vain enää kiinnosta. Jonkunlainen taiteentekemisen prosenttijengiliivi tässä on kai hommattava. Heh.

Eräs omaehtoinen tekijä maailmankaikkeudesta poistui tänään Scott Walkerin myötä. Drift ja Tilt ovat olleet minulle päräyttäviä tekeleitä ja etenkin Drift joskus ilmestymisensä jälkeen tuntui niin täydelliseltä levyltä, etten uskaltanut aluksi edes kuunnella sitä, koska tuntui siltä etten ehkä voisi tehdä enää mitään sen jälkeen. Mutta kyllä sekin sitten asettui, kun tajusin tietyt lainalaisuudet Walkerin sävellystyössä.  Siitä huolimatta se on aivan järjettömän hienoa musiikkia. Kuten kaikki muukin Walkerin musiikki loppupään Walker Brothersista lähtien. Eräs hienoimpia ja voimakkaimpia ääniä, joita tällä pallolla on ollut, crooner helvetistä, paitsi ettei hän suoranaisesti ole koskaan lähtenyt mihinkään helvetistä, vaan lauleskelee sen syvyyksistä.



Bisch Bosch on tullut kuunneltua oikeastaan vain pari kertaa piereskelyineen päivineen alusta loppuun asti, mutta uskoisin senkin aukeavan ajan kanssa. Ehkä nyt, kun otan sen taas aktiivisempaan kuunteluun tämän jälkeen ja totean, että odotukseni ovat sumentaneet näköni, kuten nyt yleensäkin käy levyjen kanssa, joille asettaa jonkinlaisia odotuksia. Kun niistä laskee irti, saa helvetin paljon enemmän irti, mutta on myös väistämätöntä, että odotuksia kasvattelee joidenkin albumeiden kohdalla kohtuuttomastikin. Joka tapauksessa, levätköön rauhassa Scott Walker, hienoa musiikkia teki ja vaikutti itseeni lähtemättömästi.

Music for Burning Cars

Ratkoin ajankäytölliset ongelmani niin, että ensi jaksolle en ota opiskelun puolesta kursseja, mutta teen koululla kaikenlaista koko ajan. Se lienee hyvä ratkaisu. Maalaaminen on siitä hämmentävää, että tuntuu aina päässä siltä että helvetti kun ei jaksa nähdä sitä vaivaa, että alkaisi näpertää ja väkertää kamppeita ja tehdä pohjia ja muuta, mutta siinä vaiheessa kun pääsee maalaamaan ja koko touhu on alle tunnissa ohi, ei voi muuta kuin myhäillä tyytyväisenä. Ensi jakson aikana keskityn siis lähinnä maalaamiseen, ja ehkä hieman kuvanveistoon siinä sivussa.



Tänään tein myös tämän. Kävin autopurkaamolla nauttimassa olostani sillä aikaa, kun ammatti-ihmiset moukaroivat autoni ovea suoremmaksi ja vaihtoivat lasin. Olihan se hieno peruuttaa taas niin, että näki mihin on menossa. Helpottaa montaa asiaa. Samoin oli mukavampi ajella kun ei ole helvetin kylmä. Tämä musiikkitekele ryömi tajuntaani kun katselin palaneita autoja ja kävelin romujen seassa. En kyllästy tuollaisiin paikkoihin varmaankaan ikinä. Monesti koitan vaan olla mahdollisimman näkymättömissä, häiritsemättä töitä tekevien ihmisten elämää millään tavalla, miettien salaa, että joskus toivottavasti haahuilen omalla romupihalla. Sitä odotellessa.

Elämä lähtee taas lapasesta

Päivitin tuossa keikkapalkin itselleni helpommaksi seurata, koska tässä alkaa olla kronologisesti jo sellaista haipakkaa, että ennen juhannusta ei tarvitse paljoakaan vapaita viikonloppuja viettää. Pikkuhiljaa voi sanoa ehkä ei ainakin muiden juttuihin, ihan vain jo sillä varjolla ettei enää kerkeä mihinkään. Tajusin, että näitä keikkoja taitaa olla nyt sovittuna enemmän kuin ikinä. Enkä todellakaan valita. Pikkuhiljaa alan olla tilanteessa, jossa olen aina halunnut olla, saan soittaa ja vaikka tässä syrjemmällä asuessa saa sen vastapainoksi nyt vähän istua autoissakin, niin sekin on oikeastaan vaan plussaa. Kai sitä voi alkaa sen verran vaatia, että jos vahvistimia ei tarvitse roudata aivan joka paikkaan, niin matkakulut kevenevät huomattavasti. Mutta näitäpä kerkeää ihmetellä lähempänä. Totesin tuossa kun en enää meinannut pysyä kärryillä, että eipä tässä tähänkään mennessä ole saatana jäänyt yhtään keikkaa soittamatta siksi etten olisi ollut paikalla, että kaipa ne menevät aina omalla painollaan.

On ollut todella vetämätön olo, lähinnä siksi että tekisi mieli lähteä juoksemaan, mutta tiedän miten perseestä se sairaana on ja siitä ei seuraa mitään hyvää lopulta kuitenkaan. Eli odotan ainakin päivän tai kaksi. Yritän nyt uskotella itselleni, ettei ole mitään järkeä lähteä rempomaan, kun ei meinaa henki kulkea istuessakaan. Sanokaa nyt joku tälle perkeleen mielelle, ennen kuin se repii taas liharuumiin tuonne sohjon sekaan kaatuilemaan. Minulla on niin vähän kontrollia näihin kumpaankaan, etten oikein tiedä mitä edes teen täällä. Päästäkää ulos!

Mietin tässä jo sellaista ratkaisua, että jättäisin ensi jaksolta kurssit ottamatta ja keskittyisin tekemään omia taidehommia päivät, kun ei tässä kerkeä maalaamaankaan tai mitään muutakaan. Sitäkin olisi nyt kuitenkin ihan mielekästä tehdä. Samoin kuin levyjä. Tänään oli sellainen olo, että tekee mieli nauhoittaa jotakin, mutta se tuntui niin isolta operaatiolta, etten malttanut. On tuossa vielä julkaisemattomiakin juttuja, joille mietin oikeaa muotoa. Ikäväkseni huomasin, etten voi enää dubbailla meluisampaa kampetta himassa, kun mankan äänipää alkaa särkeä ja mennä vituiksi. Otan siis vastaan jonkun kasettimankan, jossa on aux in ja rec, mieluiten myös CD-soitin kun tuo kannettava on alkanut vanhuuttaan syömään pattereita turhan innokkaasti.

Electric Hobo - Rock Funeral

Tässä on tuo Electric Hobo-esitys viime viikolta. Se oli minulle katarttinen kokemus, ja sikälikin vaikuttava, ettei tekisi mieli soittaa kitaraa enää välttämättä mitenkään muuten, kuin hiekoitussoralla, vaikka miinuspuolena onkin pölyinen kitara ja jälkityönä toteutettava siivousoperaatio, mutta siitä huolimatta se ääni on mielestäni vain niin järjettömän kaunis, että se on tuollaisten pienten operaatioitten väärti. Viime aikoina sähkökitaran soittaminen on tosin muutenkin tuntunut paremmalta kuin pitkään aikaan sitä ennen, en toki mene sanomaan miten pitkä aika on pitkä aika, koska ajantajuni on kuitenkin riekaleina ja toimii omalla epämääräisellä nopeudellaan, mutta se TUNTUU pitkältä ajalta. Onneksi näitä mahdollisuuksia toteuttaa itseään sen kanssa tulee olemaan jatkossakin. 12.4 järjestän Torvessa 30-vuotisiltani, esiintymässä Electric Hobo, Cold Hell, Circling The Drain, Cut To Fit, Käki, YANA ja Spear Flowers. Sanoisin, että melko tiukka ilta siinä, vaikka ottaisi omat bändit pois. Tarkoitus oli raahata kaikkea sellaista mistä pidän ja mitä olen tykännyt katsella livenä itse, ainut harmitus on se etten saanut Fuck-Ushimaa tuolle illalle, mutta hyvä tämä on näinkin. Liput 6 euroa ja aloitan Electric Hoboilun heti kun ovet aukeavat.

Sauna teki hyvää ja vapautti kehoni monesta ylimääräisestä paineesta ja rasituksesta, mutta kyllä tässä silti on vähän sellainen olo, että pitäisi päästä juoksemaan tai soittamaan rumpuja tai jotain muuta fyysistä. Tuo loskakeli ja sen liukkaus ja märkyys ei tosin houkuta juoksemaan oikeastaan yhtään, joten pitänee yhä odotella keväämpää ennen kuin voin mennä risoine kenkineni kaatuilemaan.  Leuanvetotangon metallijätteeseen heittäminen kaduttaa tässä vaiheessa vähän, roikkuminen teki selälle todella hyvää, mutta sekin on nyt myöhäistä itkeä, kun tanko meni muutossa roskiin puoli vuotta sitten. Tai lokakuussahan minä vasta lopulta taisin muuttaa. Se tuntuu jo puolelta vuodelta. Olen viimeaikoina myös haikaillut jostain syystä tuohon Sopenkorven yksiöön, se oli helvetin mukava kämppä ja heti ovesta ulos astuessa vastassa oli aina joko nistejä tai seikkailu. Ilma tuoksui ruosteelle ja junien tärinä ja ääni viilsi taivaan läpi. Kun koulut on käyty, hommaan jonkun päämajakämpän Sopesta, mahdollisimman halvan, sellaisen luukun jota voi vaan pitää romuvarastona ja majapaikkana silloin kun sattuu Lahdessa olemaan. Tuskinpa sellaiseen rahat riittäisikään, mutta valheita pitää olla, jotta jaksaa tähdätä kohti jotakin. Samoin kuin ajatus siitä, että voin ottaa opintolainaa vain sen verran, mitä kuvittelen saavani apurahoissa ja tienaavani taiteellani, jotta voin maksaa sen takaisin.

Luin Jorma Elovaaran kuolemasta, mikä oli lievä harmitus, vaikka tuntuikin jotenkin hienolta "vedolta" lähteä omana syntymäpäivänään, vaikkakaan se tuskin oli kovin suunniteltua kun kyseessä oli sairaskohtaus. Se on kuitenkin omiaan kasvattamaan tuon tekijän myyttiä vielä elämää suuremmaksi. Hieno ihmisolento ja edelläkävijä monissa asioissa tässä piskuisessa maassa.

Keikat soiteltu

Olimme aikeissa ajaa tänään takaisin Kankaanpäähän, mutta järjettömän paska ajokeli pakotti kääntymään takaisin ja jäimme vielä yhdeksi yöksi Lahteen. Vaikka tämä aluksi aiheutti minussa lapsellista kiukkua siitä miten suunnitelmat eivät toteudu pääni sisäisessä ennaltamäärätyssä järjestyksessä jota vielä kaiken lisäksi kerron ulospäin huonosti, olen tästä ratkaisusta onnellinen. Takana on hyvä viikonloppu. Keskiviikkona esiinnyin performanssitaiteeseen keskittyvällä Pumppuklubilla. Humalainen uuvatti koski kitaraan kahdesta poistumiskehoituksesta huolimatta, mistä sain pienen raivokohtauksen ja autoin hänet pois läheisyydestäni. Rock Funeral on performanssi, jota tulen esittämään varmasti vielä usein, koska se on myös musiikillisesti mielestäni kiinnostava ja yksinkertainen järjestää. Torstaina menin rakentelemaan näyttelyni Romu & Randomiin, perjantaina oli sen avajaiset. Ne menivät hyvin, ihmisiä ei ollut liikaa ja saatiin soitella lähinnä ystäville ja ihmisille, jotka arvostivat sitä ääntä. Lauantaina näin hesarin artikkelin, jossa kaikkea tuollaista jumitusta on nyt muka alettu kutsua "wellness"-musiikiksi, mikä vähän vituttaa jo nyt. Älkää yrittäkö brändätä kaikkea. Antakaa äänen olla ääntä. Se ei tarvitse yhtään mitään vitun ylimääräisiä nimiä. Sen ei tarvitse olla edes musiikkia. Suksikaa vittuun, jos ette tajua sitä. Älkää yrittäkö ymmärtää.

Noh, lauantaina ajeltiin myös Lahteen ja aika pian tästä Helsinkiin, Cut to fit keikalle Kummaan. Toivottavasti saavat pidettyä paikan vielä pitkään, se on nähdäkseni hieno paikka vaikka se voikin näyttäytyä ulkopuoliselle sekavana ja hurjana. Se on kuitenkin oikeasti nuorten omaehtoinen paikka ja sellaisena korvaamaton. Jos se suljetaan, suurin osa noistakin nuorista on luultavasti vain sekaisin jossain, missä kukaan ei ole valvomassa mitään ja saattavat tehdä pahojaan niin, että lasku yhteiskunnalle on aika paljon korkeampi kuin parin kuun vuokrarästit. Tämä oli ensimmäinen keikka jolla Terhi oli huutamassa, ja sehän meni niin saatanan hyvin, että käytiin nauhoittamassa äsken huutoja vielä Hopesickiäkin varten, ettei tarvitse sitten tehdä levyä joka ei edusta sitä mitä tämä nyt on. Tämä oli mielenkiintoinen keikka sikälikin, että se oli veljeni ensimmäinen keikka selvinpäin. Puhuttiinkin sen jälkeen paljon siitä millaista on kuunnella muiden huumelesoilua vierestä, ja taisi mennä perille kun sanoin, että olen saanut kuunnella sitä kuitenkin omissakin bändeissäni koko sen 15 vuotta, mitä olen bändeissä ollut. Tahtoisin kaikkien vain tajuavan sen, että huumeet voivat olla hauska juttu jonkin aikaa, mutta syksy tulee kaikille joskus ja ne laskut on kuitenkin joskus maksettava. Sekaisin ei tarvitse olla vain siksi että kaverit pitäisivät kovana jätkänä. Tuollakin näki paljon nuoria joita teki mieli tsempata, että skarpatkaa, teillä on vitusti kapasiteettiä kun ette anna muiden uskotella itsellenne, että olisitte noin tyhmiä kuin annatte tässä sosiaalisessa ympäristössä ymmärtää..

Tänään yritimme siis jo kerran lähteä, mutta siitä ei tullut oikein mitään, joten huomenna yritämme uudestaan mikäli sää sallii. Ja kai se sitten iltapäivään mennessä paranee. Toivottavasti.

620

Tässä on Cut To Fitin "EP" joka on pitempi kuin se albumi, jota se nyt oletettavasti jollain tasolla seuraa tai edeltää. Se on pelkkää melua ja resonanssia, järkeä tai johdonmukaisuutta siitä on turha hakea. Sen sijaan se tiivistää viimeaikaisen mielenmaiseman jokseenkin hyvin, etenkin viimeisen puoliskonsa aikana. Se on mikä on, eikä sille mitään mahda. Aivan kuten tämä olokin. 620 viittaa siihen taloon, josta me molemmat olemme isoimmat traumamme saaneet. Kuten voi arvata, se on myös kuvassa. Tuo aitta oli jonkinlainen synnin ja ahdistuksen pesä. Siellä piiloteltiin pornolehtiä ja mietittiin itsemurhaa. Sen alle rikoin pulloja ja kuuntelin särkyvän lasin ääntä. Sen lattioista saattoi pudota läpi suoraan lasinsiruihin.

Olen taas vähän väsynyt, enkä oikein tiedä mitä helvettiä pitäisi sanoa tai ajatella. Kaikki tuntuu merkityksettömältä ja tyhjältä, enkä jaksaisi kirjoittaa tätäkään lausetta loppuun. Auton ikkuna korjataan ensi viikolla. Huomenna on performanssi Pumppu-klubilla Majavassa. Torstaina lähden ripustamaan näyttelyä Tampereelle, perjantaina soitetaan Käki-keikka sen avajaisissa Romu & Randomissa klo 19.00 lähtien. Lauantaina Cut To Fit Squat Kummalla. Onhan tässä taas kaikenlaista. Kiirettä lähinnä. Saisi edes pari päivää olla ilman, että tarvii ajatella jo ensi viikonkin lopun olevan täyteen tukotettu. Soittoreissujahan niistä isoin osa onneksi on, mutta ajatus siitä, että pitäisi niiden lisäksi sitten tehdä yhtään mitään muuta, kivaakaan, tuntuu aivan ylitsepääsemättömän vituttavalta juuri nyt. Tarvitsen tyhjiä hetkiä. Tulevaisuudesta tyhjiä. Omilla ehdoillani järjestettyjä.

Kai voisin nukkua vaikka vähän. Viime yönä nukuin huonosti ja heräsin taas tukehtumaan jonkin hengityskatkoksen tai flunssarään valumisen jäljiltä. En tiedä kumpi, mutta tunne oli taas vahvasti sellainen, että oma sänky on ihmisen vaarallisin paikka ja nukkuminen ihmisen pahinta aikaa. Huomenna on psykakäynti. Ehkä siinä saa taas vähän analysoida viime aikoja.

Avoin kirje miehille.

Nämä päivät ovat olleet rankkoja, mutta puhdistavia. Tuntuu todella paljon raskaammalta katsoa, miten lähimmäinen ryömii pikkuhiljaa läpi samojen rämeiden, joissa on itse ryöminyt vuosikaudet korviaan myöten. Tekisi mieli sanoa, että kyllä se siitä, mutta tietää niiden pahimpien paskojen olevan kuitenkin oikeastaan edessä, eikä voi oikein muuta kuin koittaa olla tukena ja koittaa salakavalasti työntää kaikkia niitä levyjä lautaselle, jotka ovat itse auttaneet täsmälleen samojen ajatusten yli.  Ei tämä touhu ole helppoa kenellekään. Siksi olenkin miettinyt sitä, että tämän kovistelevan, itseään vihaavan ja naisia halveksivan miesten sukupolven tulee kuolla tähän. Vaikka kaikki isät, isoveljet, serkut ja muut kaverit ja kylänmiehet on olleet täysiä perseenreikiä ihmisinä, se ei tarkoita että meidän täytyy olla. Ei kenenkään. Jos olet mies, etenkin nuori ja kaikelle vihainen mies, tämä seuraava pätkä on äärettömän olennainen ja tärkeä ja koskee juuri sinua.

Lopeta juokseminen. Jos kaikki on paskaa, jos maailma on paska, yhteiskunta on paska ja naiset huoria, syy on kaikkein todennäköisimmin siinä, että "sinä" olet "paska", etkä kestä katsoa sitä totuutta silmiin. Jos et tunnista sitä, että pidät itseäsi paskana, vihaat itseäsi tai et ole sujut niiden valintojen kanssa joita olet elämässäsi tehnyt, alat väistämättä heijastella sitä kaikkiin niihin ihmisiin, joiden siitä ei pitäisi joutua kärsimään. Samoin se alkaa myrkyttää aivan kaikkea mitä teet ja valua sellaisena vittupäisenä passiivis-aggressiivisuutena jota kukaan ei oikeasti jaksa. Kaikkein vähiten sinä itse.  Ymmärrä, että sinun vihasi on sinun asiasi. Ei kenenkään muun. Sinun vastuullasi on, että muut ihmiset eivät kärsi sinun vihastasi, sille on olemassa kanavia joita kautta sen voi purkaa ulos kunhan ymmärtää sen olevan olemassa. Ymmärrä mistä se on tullut, mutta opi silti jättämään syyttely pois. Sitä voi syytellä vanhempia, jotka ovat voineet oikeastikin olla aivan täysin perseestä, voi syytellä ketä tahansa, mutta mikään siitä ei muuta sitä, miten asiat on nyt. Voit muuttaa sitä vain itse sillä, että lopetat osoittelun ja syyllisten etsimisen ja katsot, mitä kaikkea sieltä sisältä löytyy. Se ei parane huumeilla. Se kaikki kasvaa vaan aivan saatanan paljon isommaksi ja vaikeammaksi asiaksi kohdata sitten joskus myöhemmin. Uskalla olla paska. Uskalla olla rikki. Sinulla on siihen täysi oikeus. Sinun mielenterveytesi ei ole kenenkään paranemispornoa, vaan sinun  elämäsi. Ymmärrä, ettet ole paska, vaan paskana. Ymmärrä kaikki ne tekijät ja seikat, jotka ovat rakentaneet sen tilan jossa olet nyt. Sekään ei ole mikään helppo homma, mutta siihen voi saada apua. Psykiatrinen apu ei ole mikään häpeän aihe, vaan henkisen vahvuuden osoitus, sen ymmärrys, että ei itse vaan jaksa enää on aika helvetin tärkeää. Jos duunipaikalla tai koulussa joku keski-ikäinen pallomaha siitä sössöttää, voin tulla matkakuluja vastaan huutamaan sille puolestasi. Sinulla on oikeus yrittää olla ehjempi ihminen, kuin kaikilla niillä jotka katkeroituivat tämän passiivis-aggressiivisuuden luvatun maan takia. Siitä ei tule parempi paikka olla, jos kaikki ihmiset siinä ovat täysiä paskoja. Yritetään olla parempia ja avoimempia, jotta tämä täällä oleminen ei olisi pelkkää vitun myrkyn nielemistä. Ja ennen kaikkea yksi tärkeimpiä asioita; lopeta naisten syyttäminen omista vioistasi, virheistäsi ja epävarmuuksistasi. Minusta on jotenkin saatanan outoa, etten ole koskaan ollut yhdenkään "tyhmän huoran" kanssa, vaikka monien miesten puheista voisi päätellä niitä olevan paljonkin. Käsittele omat tunteesi ja lopeta sen vastuun vierittäminen muille ihmisille. Kukaan ei ole vastuussa sinun pelastamisestasi tai kasvattamisestasi. Kasvata selkärankasi aivan itse. Siihen tietysti saa ja pitääkin pyytää apua, mutta mitään ei tapahdu, ellet anna tunteittesi tulla ja pyyhkäistä kaikkea paskaa pois. Monesti sitä on kasattu vuosikausia, jopa vuosikymmeniä suojaksi tunteita vastaan. Sen vuoren tuhoaminen on puhdistava tuli. Me olemme kaikki vain lihatietoisuuksia, kukaan meistä ei ole päättänyt mitään tästä. Me emme ole valinneet sitä nahkaa jossa olemme, oli sen sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, väri tai muoto mikä tahansa. Koska tämä koko maailma koittaa keskittyä repimään ihmisiä rikki, ainut suoja mikä meillä voi olla sitä vastaan on kieltäytyä vihaamasta toisiamme ja kohdella toisiamme ihmisinä. Jos se ei ole jollekin ok, niin voi pitää päänsä kiinni ja antaa kaikkien muiden olla ihmisiä rauhassa. Nämäkin yksilöt ovat silti koska tahansa tervetulleita mukaan, kun muuttavat mieltään. Ja ne ketkä tuntevat olevansa yksin tunteittensa kanssa; ette ole. Minulle saa kuka tahansa tuntematonkin laittaa viestiä oikeastaan ihan mistä tahansa, koska koen sen olevan tärkeää. Täällä on monia muitakin, jotka tuntevat ahdistusta, vihaa, raivoa, kaikkia niitä tunteita jotka yhteiskunta tahtoo vähätellä ja puristaa passiivis-aggressiiviseksi polttoaineeksi tai lakaista maton alle kokonaan. Ne tunteet pitää saada ilmaista jotenkin. Minulle musiikki on ollut aina kanava siihen. Kun huutaa kehonsa tyhjäksi kaikesta energiasta ja voimasta ja raivosta 19 iltaa putkeen, alkaa pikkuhiljaa olla edes hetkellisesti hyvä olo. Monesti ikävä tuollaisen rupeaman jälkeen tosin on se, että kahdeksan tuntia Ruotsin lautalla humalaisten suomalaisten kanssa monesti riittää lataamaan akut taas täyteen sitä samaa vitutusta, ja kaikki pitää aloittaa alusta. Mutta joka tapauksessa. Meidän täytyy ottaa vastuu itsestämme, ja jos olemme siihen liian heikkoja, tunnustaa se heikkous ja pyytää apua. Huumeiden tai viinan työntäminen siihen mustaan aukkoon ei lopultakaan ratkaise yhtään mitään. Sen aika on ohi.

Lyhyesti: SKARPPAA SAATANA!

Minä rakastan kaikkia lähimmäisiäni. Minä pelkään kuolemaa subjektiivisen kokemuksellisen todellisuuteni loppuna. Ahdistun olemassaolosta ja siitä, ettei tälle ole mitään vaihtoehtoakaan. Minä liikutun, kun katson RuPaul's Drag Racea ja drag queenit auttavat toisiaan tai jakavat jotakin henkilökohtaista. Liikutun, kun katson dokumentteja, joissa ihmiset auttavat huumeriippuvaisia. Liikutun, kun kävelen kylmässä ulkoilmassa tähtitaivaan alla ja musiikki sopii tilanteeseen täydellisesti. Liikutun helvetin helposti ja minusta se on järjettömän kaunis asia. Itkeminen on puhdistavinta ja katarttisinta mitä voi tehdä. Musiikki ja taide ja runous ovat järjettömän hienoja tapoja ylittää oma ajallinen ja rajallinen ihmisyytensä ja saavuttaa jotain kuolematonta. Rakasta kaikkea mitä teet, tai keksi parempaa tekemistä. Maailma voisi olla järjettömän hieno paikka, jos me emme sössöttäisi kaikenlaista turhaa paskaa jostain vitun pärjäämisestä ja kyttäisi toistemme heikkouksia yötä päivää, toki samaan aikaan naapurille kateellisena. Meillä ei ole täällä, koko tyhjässä maailmankaikkeudessa mitään muuta kuin toisemme. Yritetään olla ihmisiksi.

Viikonloppu lusittu

Rankka viikonloppu lusittu, ajeltiin eilen kotiin. Uudet talvirenkaat tekivät siitä huomattavan paljon miellyttävämpää, mutta kylläpä se silti ajoittain jänskätti. On myös mielenkiintoista miten mieli käy läpi tuota kokemusta koko ajan. Itse tapahtumahetkellä dissosiaatio otti taas vahvasti ohjat, olin irti itsestäni ja katsoin asioiden tapahtuvan tuntematta oikeastaan mitään, vaikka ajattelinkin sen olevan loppu, niin päällimmäinen tunne oli vain se, että tässä se nyt on. Ei pelko, jota olisin ehkä ajatellut tuntevani. Mutta ei se mikään miellyttäväkään kokemus ollut. Jotenkin epämääräisellä tavalla tapa jolla huusin vittu tuntui minusta olevan enemmän veljelleni kuin itselleni ominainen. Mietin, että ehkä koin veljeni ajavan minua paremmin ja yritin ulkoistaa ajamiseni jollekin veljeni simulaatiolle, joka minulla on aivoissani. En tiedä. Tiedän vain, että tämä viikonloppu oli muutenkin helvetin rankka henkisesti, ennemmin veljelleni kuin itselleni, mutta olen onnellinen kaikesta siitä mitä näin. Minusta tuntui, että vihdoin ja viimein olen saanut takaisin veljeni sinä empaattisena, fiksuna ihmisenä jonka olen tuntenut, ja joka on ollut hukassa noin 15 vuotta kaikenmaailman sekoilussa. Ja se on aika saatanan hieno tunne. Tai osaltaan oikeastaan tässä on paljon sellaista mitä en ole nähnyt koskaan, koska iso osa niistä palikoista on peräisin meidän lapsuudestamme, kaikesta siitä paskasta minkä läpi kuljettiin yhdessä, mutta jonka minä käsittelin sitä mukaa kun se tuli, ja hän työnsi jonnekin muualle.

Kävimme myös nauhottelemassa asioita, ensinnäkin parin tunnin Käki-dronetus-session josta jäi käteen ainakin tunti koherenttia äänimassaa, sekä noin puolituntisen Cut To Fit-noisemölytyssludgelevyn, josta tulee kasettia. 620 viittaa siihen taloon, joka oli meille helvetti niin monta vuotta. Tämä on jonkinlainen perheterapialevy. Minä soitan rumpuja, Eetu kitaraa, Terhi huutaa. Kasetit ovat valmiina Squat Kumman keikalle mennessä ensi viikon lauantaina. Teen niitä taas jonkun 10-20 kappaletta kierrätyskaseteille. Käki-albumi Drones for Nothing putkahtaa Bandcampiin luultavasti tässä seuraavan parin tunnin aikana.

Onpahan ollut taas räiskettä ja ties mitä sekoilua koko rahalla. Rahaa on mennyt aivan helvetisti mutta onneksi sitä näyttäisi vähän tulevankin. Tauluja saa ostostella vieläkin, ei ainakaan näytä helpottavan tämä menopuoli lähiaikoina. Jos nyt vaikka vaihtaisi citikan edes ehjempään sellaiseen, vähän tekisi mieli käydä juttelemassa Kokemäen autoukon kanssa. Mutta oman kärsimyksen siirtäminen eteenpäin ei koskaan ole hyvä juttu. Se loppuu tähän, kuten olen ajatellut niin monessa vaiheessa elämäni aikana. Siitä kirjoitin Maailmansyöjänkin.

Auton kanssa lentely antoi myös mielenkiintoista perspektiiviä siihen mitä olen juuri kirjoittanut. Kura vaikuttaa rakenteellisesti noudattavan kognition rakenteessa täydellisesti kolarin rakennetta. Ensin luistaa ja pyörii ja rutisee, kunnes äkillistä pysähdystä seuraa hidas, kituinen ja hankala uudelleenmäärittäminen, kuin henkinen butoh-tanssi lasinsirujen ja mutkalle vääntyneen pellin keskellä. Sikäli tuo oli kyllä hieno kokemus, oikeastaan melko hauska heti kun näkee, että kaikki jäivät eloon. Paljon parempi, kuin mikään vitun Linnanmäki, joka tapauksessa.

Romutusta

Tänään se sitten tapahtui, se mitä olen oldottanut jo kauan. Vedin auton kyljelleen ojaan, en onneks kovasta vauhdista mutta liukasta oli eikä voisi edes kuvitella, että olisi ollut mitään kontrollia. Tie vaan oli sillä kohtaa äkkiä erittäin liukas. Mennessäni kylki edellä ojaan mietin, että tässä se on, se loppu jota olen odottanut ja joka on odottanut minua koko ajan, ja kun auto lopetti ehkä sekuntia myöhemmin liikkumisen, ajatuksena oli, että ei saatana meikä on elossa eikä koirakaan näytä olevan kovin moksiskaan, toki vähän hämmentyneenä ikkunan päällä istumassa. Ilman turvavyötä olisi tietysti ollut paljon rumempaa jälkeä. Siksipä ilman niitä ei ajellakaan. Roikuin siinä kun joku nainen tuli kyselemään saanko oven auki. Meni hetki aikaa orientoitua asentoonsa ja tajuta miten päin mikäkin homma oikein toimi, mutta kun kiipesi ulos auton ruhosta oli kaikki jo aika selkeää. Kusetti lähinnä. Pari pysähtynyttä ukkelia höpötti siinä jo keskenään, yksi ohjaili rekkoja hidastamaan ja ne meinasivatkin liidellä vielä hurjemmin jarrutellessaan. Ajattelin, että olisipa perseestä selvitä hengissä omasta kolarista ja kuolla jonkun toisen kolariin.

Ambulanssissa selvisi aika äkkiä ettei minulla mitään vammoja ole, mutta kyydissä olleen harjoittelijan tenttimatskuksi olin täydellinen joten n. 40 minuuttia istuin siinä sitten samalla kun harjoittelijaa tentattiin paperien täyttämisestä. En ollut syönyt mitään koko päivänä, joten tunsin oloni äkkiä nälkäiseksi. Oli epäselvää missä kunnossa auto on, ajattelin että pitää jo raahailla kaikki kamat johonkin huoltoasemalle tai jotain, mutta palokunta veti auton ylös ja kun kaikki tuntui toimivan, sain ajella sillä kotiin kaikessa rauhassa sitten. Eipä tullut sen jälkeen kauheasti yli 50 kilsaa tunnissa ajettua, ja voi olla että jonkun aikaa ajelee kyllä aika hissukseen, vaikka ei minulla ole tapana kovaa ajaa muutenkaan. Ja nyt sen taas huomasi, että vaikka kontrolli menee niin huomattavasti helpompaa sitä on selvitä ehjänä jos ei ole niin paljoa vauhtia.

Tulin nyt kuitenkin Lahteen kun tänne olin tulossakin, huomenna haen suosiolla opintolainalla uuden kierroksen talvirenkaita ja maksu olkoon sitten joskus myöhemmin vastassa. Onhan nuo renkaat olleetkin aivan paskat, mutta köyhyys tinkii turvallisuudesta kunnes sen välttämättömyys osoitetaan.

Olisi ollut kyllä vittumaista lähteä nyt. Sain juuri seuraavan kirjani Kuran kirjoitettua ja laitettua sen hylkäyskierrokselle kustantamoihin. Täytyyhän se nyt taas nähdä tämäkin hylkäys ensin.

Unfold

En voi koskaan riittävästi korostaa miten täydellinen levy tämä on. Etenkin viimeinen 20 minuutin mittainen Timepiece, jonne asti harva varmasti pääsee. Kun tämä soi ennen Swansia alkoi minun ja kolmen muun musanörtin vimmainen, pari päivää kestänyt selvitystyö, että mikä tämä oikein oli ja lopulta jostakin löytyi vastaus. Järjettömän hieno tekele. Ainut harmi on se, että tämä on olemassa ilmeisesti vain tuplavinyylinä, eikä kauheasti ole intoa vaihdella puolia tällaisen kamppeen kanssa. Hienointa on myös se, että The Necks on Swansin seuraavalla levyllä mukana teksturoimassa ainakin joitain biisejä. Se kuulostaa kyllä käsittämättömän hienolta jutulta. Olisi hieno saada Giralta vaikka lähestulkoon täysin akustinen Swans levy, jolla jännite ja dynamiikka on rakennettu aivan eri tavoin kuin edellisillä levyillä.  Jos jotain kadun, niin sitä ettei muka ollut varaa lähteä katsomaan The Necksiä viimeksi täällä käydessään.

Sain myös kirjan valmiiksi, mitä nyt pitää nimi vielä keksiä, mutta kaipa se jostain tulee. Tulisi vain nopeammin, niin voisin laittaa tuon hylkäyskierrokselle ja lopulta tehdä sen opintolainalla velaksi taas itse. Mitäpä iloa on taas kirjoittaa kirja jota kukaan ei lue, kai juuri sitä. En tiedä lukutottumuksista, mutta ei tämä ehkä niin raskas ole kuin edellinen. Siis konkreettiselta olomuodoltaan. Tahdoin tehdä jotain meditatiivista. Se olkoon ainoa johdatus tuohon.

Timepiece soi juuri nyt ja kirjoittaminen tuntuu jopa melko tylsältä, kun tahtoisin keskittyä tähän selkeämmin ja antaa sen viedä mukanaan. Joten mitäpä sitä tässä enempiä. Elossa ollaan yhä.

Lisää taiteesta

Totesin tänään olevani self-harm kirjojen kirjoittaja, tsemppaus- ja hyvinvointikulttuurin vastavoima. Melkein voisi sanoa eetoksen kirjojen kirjoittamiselle olevan "kirjoita jokainen kirja niinkuin se olisi viimeisesi" eli antikliimaksin omainen tekele, joka voisi lopettaa tämän "uran" tavalla tai toisella epäkaupallisuutensa tai muun ehdottomuutensa puolesta. Seuraavan romaanin (jos sitä voi sellaiseksi kutsua ylipäätään) mitta on noin 100 sivua. Kuten sanoin jo aiemmin, kirjoitan mieluummin hyviä kirjoja kuin pitkiä kirjoja, tästä lähtien. Ei sillä, että Katoaminenkaan olisi ollut erityisen pitkä, mutta siinä on kaksi tyhjäkäynnin paikkaa joita ilman se voisi olla intensiivisempi, vaikkakin ensimmäinen on nähdäkseni antikliimaksina tarpeellinen, mutta selkeästi siinä oli kyse myös itselleen todistelusta, kirjoittamisesta jonain ylimääräisenä superfisiaalina toimintona, toisaalta myös tietämättömyys siitä miten kirjoja ylipäätään kirjoitetaan tai tehdään. En varmaan muokkaisi sitä juurikaan vaikka julkaisisin sen uudestaan. Siinä kohtaa tulee vastaan kyllä laiskuus siinä suhteessa, ettei menneitten ronkkiminen kauheasti kiinnosta, kun edessä päin on kaikkea äärettömän paljon mielenkiintoisempaa.

 Eilistä vasten jäin miettimään myös sellaista monesti esitettyä dilemmaa, kuin että miksi taide on "vasemmistolaista" vaikka meidän maailmamme on muuten melko "oikeistolainen", mikäli tässä ajatellaan klassista sosialismi-kapitalismi vastakkainasettelua, joka on varmasti paitsi vanhentunut, myös väkinäinen. Mutta yleensäkin tällaisia kysymyksiä kyselevät taitavat olla vähän yksinkertaista jengiä. Jos tuota asettelua murretaan ja laitetaan vastakkain vaikka konservatiivinen-uutta luova, homma alkaa näyttää jokseenkin selkeämmältä. Kyse ei ole siitä, etteikö tuota konservatiivisempaa (tai oikeistolaisempaa) taidetta tehtäisi; sotakirjoja tehdään, julkaistaan ja myydään aivan järjettömiä määriä tässäkin maassa koko ajan, eikä voisi oikeastaan kuvitellakaan konservatiivisempaa tai oikeistolaisempaa taiteenmuotoa, kuin isänmaallisuutta korostava sotakirja. Niitä kuitenkin kulutetaan kaikessa hiljaisuudessa, koska ne eivät asetu status quoa vastaan. Se taide, joka nousee huomion keskipisteeksi on (monesti) marginaalisempi taide, joka on myös epäkaupallisuutensa tähden sellaista, että sitä täytyy valtion toimesta tukea. Toisaalta jo valtion tuen saaminen on sellainen validaatio, että sen jälkeen tahdotaan varmasti myös nähdä mihin rahat on menneet ja mitä valtio on katsonut tuen arvoiseksi, jolloin näitä VERORAHAN HEDELMIÄ riepotellaan varmasti myös mediassa mahdollisesti enemmän. Usein tällainen taide on myös vallitsevan systeemin ongelmakohtia tutkivaa ja kritisoivaa (ei tietenkään aina) jolloinka se herättää reaktioita suuntaan jos toiseenkin. Monien taiteilijoiden arvomaailmaan taas on luultavasti vedonnut vasemmistolaiseksi mielletty retoriikka sellaisista nähdäkseni eettisistä perusasioista kuin tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja empatia siitä syystä, että iso osa taidetta tekevistä ihmisistä on idealisteja tai romantikkoja, tai molempia.  Myös taideinstituutioiden kuplilla on varmasti oma vaikutuksensa, koska aina on myös ihmisiä, jotka tahtovat jotain valmista viitekehystä, johon kiinnittyä. Siinä ei ole mitään väärää eikä tästä voi syyttää ketään, koska aivan samaa tekevät esimerkiksi kaikki kansallismieliset liikkeet oikealla laidalla, tosin vielä hieman vaarallisemmin lopputulemin. Oikeistolaista taidettakin siis tietysti tehdään, vieläpä valtavia määriä (esimerkiksi Tuntematon sotilas, vaikka sen pohjimmainen viesti kuinka olisi sodan vastainen, se tuppaa jäämään kaiken muun jalkoihin itsenäisyyspäivän esitysten myötä), mutta koska se saa elellä enemmistöhegemoniassa, se ei aiheuta konfliktia ja porinaa, ennen kuin se keikahtaa äärilaidalle. Siinäkin suhteessa tosin on mielenkiintoista, että esimerkiksi äärioikeistolaiset tapahtumat eivät tunnu kiinnostavan isompaa mediaa oikeastaan yhtään vaikka niillä kuinka voisi mässäillä, joten niistä mesoaminen tuntuu jääneen lähinnä Varis-verkoston tehtäväksi.

Tällaista minunkin edustamaani nykytaidepaskaosastoa taas kiinnostaa ennen kaikkea ihmiskunnan henkisen kulttuurin eteenpäin vieminen ja oman äänensä tutkiminen ja kyseenalaistaminen, oikeastaan aivan kaiken kyseenalaistaminen jonkinlaisin tutkimuksellisin menetelmin, ja siltä kannalta taide on paras mahdollinen jonkinlaiseen dekonstruktionistiseen itsensä toteuttamiseen ja filosofiseen työskentelyyn konkreettisella tasolla. Mikään ei mene eteenpäin jos tuijotetaan vain vanhoja juttuja ja tehdään asiat niinkuin ne on aina ennenkin tehty. Minä en oikein tiedä, mikä tämän oman sekoiluni lopputulema oikein on, mutta pääasiassa tahdon vaan louhia oman paikkani tähän suomalaisen kulttuurin kallioon vaikka paljain käsin ja ilman työkaluja. Minua ei kiinnosta miten asiat oli silloin joskus, maailma on se mikä se on nyt ja meidän pitää elää siinä. Se ei tarkoita, että taiteen pitäisi tarrautua kiinni kaikkeen mikä on hetkessä. Ei. Jos sitä tahtoo, voi katsoa vaikka Cut To Fitin alkupään levyjä, joilla koitin olla aina ajan hermolla. Aikaan sidotut tekeleet vanhenevat oman aikansa mukana ja sitä myöten epäilen, että todella iso osa myös nyt tehtävästä taiteesta on vain kulttuurisedimenttiä jo kymmenenkin vuoden päästä. Nähdäkseni taiteen tehtävä, sellaisena kuin se minulle avautuu, on katsoa ohi ajasta, lihasta ja kaikesta pinnasta, suoraan olemassaolon ytimeen ja ilmaista jotain sellaista, mikä on siitä kaikesta irrallaan. Jotain mikä kertoo omaa kieltään inhimmillisestä kokemuksesta, ei vain kuvaa tapahtumia omassa ajassaan. Ja tätä tehtävää pyrin omassa työssäni toteuttamaan, olkoonkin ettei se varmaan koskaan tuo leipää pöytään edes siinä määrin, että ei tarvitsisi äidin hävetä kylillä. Ei tähän ainakaan kukaan julkaisija ole uskaltanut koskea pitkällä tikullakaan, mutta sikäli se on aivan sama. Vittuako minä niiden rahoilla teen, levyjä ostelisin niillä kuitenkin.

"Poliittisen" taiteen ongelma

Tänään keskustelimme yhteiskunnasta ja sen toiminnasta suhteessa taiteeseen ja ihmisyyteen yleensä. Jossain vaiheessa loppupuolella heräsi kysymys siitä, mitä ajattelemme poliittisesta taiteesta. Katsoimme juuri Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan Eduskunta IIIn, jonka kohun muistan kyllä aikanaan seuranneeni, samoin kuin joitain niitä Suomi-areena haastatteluja, joita tuossakin on käytetty materiaalina. Ehkä tätä vasten vastaukseni oli vähän turhankin kulmikas sikäli, että mielestäni, vaikka tuolla näytelmällä ja etenkin sen taustatyöllä oli paljon ansioita, se esitti myös juuri keskeisimmät "poliittisesti virittyneen" taideteoksen solmukohdat. Koska olen tehnyt pitkään ainakin jonkinlaista taiteellista ja pohdiskelevaa työtä nimenomaan viestinnän kanssa, lähtien nuorisotyön mediakriittisyystyöpajoista ja päätyen semiotiikkaa ja ymmärretyksi tulemista käsittelevään opinnäytetyöhöni, nostin esille sen miten etenkin tänä tarinallisuuden ja viraalivirusten aikana minulle kaikenlainen yltiösemanttinen vouhottaminen, vaikka kuinka olisi minun puolellani asioissa, on vieraannuttavaa.  Se on vieraannuttavaa siksi, että näen sen manipulatiivisen voiman ja asioita yksinkertaistavan, yksioikoistavan ja monesti jopa sivuuttavan puolen. Rajaus on tärkeä asia. Ja jotta asiat voidaan esittää poliittisen taiteen totutussa kontekstissa, sen täytyy olla riittävän yksinkertaista ja yksioikoista tehdäkseen ihmiseen riittävän tehokkaan vaikutuksen ja saadakseen aikaan tunnereaktion, joka on joko samastava tai hylkivä.

Poliittinen taide on mielestäni käsitteenä vähän typerä ensinnäkin siksi, että ei ole olemassa mitään taidetta, joka ei sijaitse jossakin arvospektrissä ja ole näin ollen poliittisesti määritettävissä. Joka ikinen teos, jossa tekijä sanoutuu irti kaikesta poliittisuudesta ja keskittyy vaikka maalaamaan metsämaisemia voidaan katsoa status quoon mukautuvaksi (toki monesti myös kansallisromanttiseksi tai konformistiseksi, konservatiiviseksi tai jopa eskapistiseksi) ja on jo sikäli itsessään latautunut merkityksillä. Miksi? Siksi että me emme ole olemassa minkäänlaisessa tyhjiössä, eikä inhimmillinen kulttuuri tai mikään ihmisten tuottama (vaikea kuvitella mitään ihmisen tuottamaa mikä ei olisi kulttuuria, mutta sidotaan tämäkin solmu nyt) ole mitenkään irrallinen kaikesta muusta. Se on siis aina jotenkin suhteessa vallitsevaan aikaan ja sen arvoihin.  Ei ole olemassa mitään tietä ulos siitä. Siksi sen erillinen alleviivaminen (ja etenkin muiden syyllistäminen siitä jos he eivät alleviivaa yhtä kovalla raivolla) tuntuu tekijän sokeudelta näiden ulottuvuuksien edessä. Se saa tekijänsä näyttämään vauhkoavalta ja vaikka toki innoituksen vallassa toimivalta, myös impulsiiviselta ja ehkä epäluotettavaltakin. Eivät toki kaikki, mutta aika useat etenkin nuoret ihmiset juoksevat porukasta toiseen keuhkoamassa omia aatteitaan, ja ovatkin seuraavassa käänteessä jo peittelemässä jälkiään entisten aatteittensa kanssa, kun jokin uusi tuuli on vienyt eri suuntaan. Tästä syystä monet saattavat kokea tuollaisen vieraannuttavana, sillä ajatuksella, että katsotaan uudestaan kun tämä keuhkoaminen nyt ensin loppuu. Mutta eivät asiat toki ole yksioikoisia tässäkään suhteessa. Monet taiteilijat pitävät linjansa, ja suoraan sanottuna on aika vaikea uskoa, että tässä tulisi koskaan itsekään lähdettyä vaikkapa Kokoomus-keskustalinjalle huitelemaan, kun en ole koskaan elämäni aikana tähänkään mennessä kokenut eläväni edes samassa Suomessa hyvätuloisten sikojen tai hyvätuloisten sikafarmarien kanssa.

Tunnistanko sitten omassa taiteessani poliittisen ulottuvuuden, vaikka en pidäkään sitä poliittisena taiteena? Aivan varmasti. Ja alkupäässä, vaikkapa punkin kanssa enemmän puljatessa tuollainen alleviivaavampikin ulottuvuus on varmasti ollut läsnä. Näenkin sen vaiheena, joka taiteilijan tietyllä tapaa pitää käydä läpi kasvaakseen ja kehittyäkseen. Jos olen keskittynyt koko urani ajan antamaan äänen äänettömille, yhteiskunnasta poislakaistuille ja henkisesti tuhotuille marginaalin ihmisille ja ajatuksille, niin totta kai se asettuu vastahankaan kaiken sen lyhytnäköisen ääliömäisyyden kanssa, jota olen saanut todistaa koko elämäni ajan omasta lapsuudestani lähtien. Minun lapsuuteni tuhosi 90-luvun lama, minun varhaisen aikuisuuteni mahdollisuudet romutti viime vuosikymmenen lopun lama, ja olen nähnyt miten missään välissä ei ole otettu opiksi yhtään mistään. Olen myös nähnyt lukemattomat määrät ihmisiä, jotka yrittävät kerta toisensa jälkeen ja saavat koneistolta aina samoja kiviä niskaan. Ruokkiiko se luottamusta järjestelmään? Ei. Minä olen kaikkea tätä typeryyttä vastaan, enkä usko poliittisen vaikuttamisen muuttavan yhtään mitään. Minulle ei tarvitse perustella sitä miksi ei äänestä. Minäkään en usko yhdenkään äänen muuttavan yhtään mitään. Äänestän silloin tällöin vain siksi, että siitä ruikuttavat lopettaisivat kitinänsä, joka tietysti alkaa uudestaan jos äänestänkin heidän mielestään väärin. Kaikkien pitää vaikuttaa, paitsi jos vaikuttaa väärin. Olen silti sitä mieltä, että maailma on aina pyörinyt kahdella tasolla. Tehtiin päättävissä elimissä mitä tahansa, käytännön todellisuus on aina säätämistä  siinä mielessä, että köyhyys ja kurjuus opettaa luovuutta ja kykyä improvisoida. En ole koskaan tienannut enempää kuin 1300 euroa kuussa, ja siitäkin pätkästä alkaa olla jo niin pitkä aika, että se on kaunis muisto vain. Sitä vuotta vasten olen elänyt 15 vuotta opintotuella, toimeentulotuella ja ihan pari vuotta työmarkkinatuellakin. Minua saa kutsua loiseksi niin paljon kuin jaksaa. Se ei tunnu minulle yhtään miltään, koska kenenkään muun mielipide ei ole koskaan kiinnostanut minua yhtään. Olen myös tuottanut "kulttuurista pääomaa" suomalaiselle yhteiskunnalle (tai oikeastaan sen äärimmäisen marginaaliselle osalle, mutta ei se ole minun vikani jos eivät tekemiseni kiinnosta, se on vähän niinkuin loppukäyttäjän ongelma) varmasti enemmän, kuin mitä moni tuettu taiteilija on kerennyt luomaan uransa aikana. Siitä huolimatta sen ei pitäisi olla minkään sorttinen arvottava tekijä, koska en minä ole tehnyt mitään siitä mistään muusta syystä, kuin ilmaistakseni omaa luonnollista olemassaoloani ja sen erilaisia rytmejä, jotka ovat yhtä luontaisia kuin hengittäminen. Se kaikki tapahtuisi, oli yleisöä tai ei. Siksi olen vain kiitollinen siitä, että olette siellä jossakin, seuraamassa tätä kaikkea, olkoonkin että se luultavasti päättyy minun kannaltani huonosti.

Minä olen ulkopuolinen, mutta en kuvittele olevani systeemistä irrallinen. Ennen kaikkea muuta olen kuin hyönteinen, voimaton muuttamaan mitään, harmiton isossa mittakaavassa, korkeintaankin vähän ärsyttävä jos satun omalle kohdalle. Minulle koko tämä poliittinen järjestelmä on vain absurdi näytelmä, järjetön teatteri jossa mikään ei muutu suuntaan taikka toiseen, vaikka rooleja pyöriteltäisiinkin päikseen. Ajattelinkin ajaa lihatietoisuuksien passiivisneuroottista vallankumousta. Kaikki saman arvoisia, kaikki yhtä arvottomia, oli eturauhasta tai ei, oli jalkojen välissä mitä tahansa tai luiden päällä minkä värinen kangas tahansa, me olemme kaikki pelkkää kompostin täytettä tai hukkalämpöä, ja se on on totaalisin loppupeli mitä tälle kaikelle voi keksiä. Siksi on myös aivan turha keuhkota jostain yhdentekevästä. Todellisuus on kuitenkin aina juuri se, mikä se on, juuri niin järjetöntä touhua kuin aistit antavat ymmärtyy. Just deal with it.

Mursketta

Nyt kehoni on kivuliaassa ja loppuun ajetussa tilassa, mikä on helvetin nautinnollinen tila. Eilisen päivän vietin leka kädessä navetan betonilattiaa murskaten, sain kuulla miten jotenkin luonnollisesti tunnun sopivan siihen ympäristöön ja olin taas katkerampi siitä, ettei Deletellä otettu avointa hakemustani ("Ottakaa mut  duuniin, oon helvetin hyvä rikkomaan juttuja vaikka paperilla ei nyt työkokemusta olekaan") vakavasti. Purkutyöt ovat minulle vain niin mieleisiä, että unohdan syödä tai juoda, tai välillä vähän hengittääkin, samanlaista meditatiivistä flowta ja ongelmanratkaisua kuin musiikin sovitustyö parhaimmillaan on. Minun päässäni ne ovat aika sama asia, mikä voi kuulostaa oudolta. Lähinnä siitä näkökulmasta, että kun katselee molempia (yhtenäistä lattiaa tai tekemätöntä biisiä) jonkinlaisena absoluuttisena läpitunkemattomana asiana, jossa kuitenkin on omat saumansa, pitää miettiä ensin mihin lyö, mistä on helpoin lähteä liikkeelle ja mitä kautta saa asiat liikkumaan. Kun tekee ensimmäiset liikkeensä hyvin ja harkiten, koko homma lähtee aukeamaan melko nopeasti.

(Editointi, haastattelu tulee ensi kuun ohjelmassa)

Tuntuisi siltä, että pitäisi katsastella maalaushommiakin taas jossain välissä, pronssivalu oli sen verran täysipäiväistä hommaa ettei kauheasti kerennyt muuta tehdä, etenkin kun soittoreissujakin oli tätä loppua kohti melko tiheästi. Nyt pitäisi myös alkaa viritellä ripustuksia tauluihin, että niitä saa näyttelyissä pystyynkin. Noista myytävissä olevista meni jo pari, saa niitä toki ostella enemmänkin, koska rahaa menee taas aivan helvetisti kaikkeen. On kai myös taas dubbailtava lisää kasetteja, että on jotain mitä myydä keikoilla tulevaisuudessakin. Kun niitäkin nyt kerrankin on sen enempiä ruinaamatta melko hyvin. Metadadaa on myös mennyt yllättävän paljon siihen nähden että tuntuu ettei niitä ole myynyt muka yhtään, mutta kai se  painettua 25 kappaletta enemmän sitten tuntuu nurkissa siltä, kuin niitä olisi joka helvetin puolella. Se on mielenkiintoinen psykologinen efekti kun alunperinkin ottaa isompia painoksia jostain ajatuksella, että eivät lopu heti kesken, niin sitten kolahtaa jotenkin itsetuntoon kun ne eivät lopukaan heti kesken. Typerä apinamieli pikaisilla palkitsemissysteemeillään ja muilla inhimmillisillä rakenteillaan.

Myytäviä tauluja

Eli tässä on tauluja, joita en välttämättä edes tahtoisi myydä, mutta olosuhteiden pakosta on kummiskin myytävä. Rahat käytetään:
-ruokaan
-bensaan
-näyttelyn tilavuokraan
-Cut to Fitin seuraavaan levyyn, kun ei se taas kummiskaan kelpaa kenellekään.
-Käki-levyn CD painokseen
-ehkä tulevaan runokirjaan, jos nyt oikein hulluna tulee rahaa
-maaleihin

Taulujen koot on suht isoja, itsekin meinaan aina yllättyä kun muistan ne pienemmiksi. Isoin osa varmaan jotain 90 x 70 cm tai jotain sinne päin, MDF-levylle. Tarkempia mittoja joutuu odottelemaan siihen että satun maalausluokkaan asti. Osarit ja muut kikkailut ok.Hinnat ovat täysin mielivaltaisia ja kertoo lähinnä siitä miten paljon ajattelen kärräileväni näitä tulevaisuudessa näyttelyissä. Instagramista löytyy myös noita puupiirrosprinttejä, jotka olen omin pikku kätösin hinkannut. Niitä lähtee 25 euroa kappale. Toimitus onnistuu kaikille noille sivupaneelissa oleville keikoille. Jos joku muu taulu kiinnostaisi paljon, niin voi niistäkin kysyä, mutta pääsääntöisesti koitan myös pitää joitain itsellä näyttelyhommia varten.

Ikiru, 150 e

Portrait of the Inner Beauty of an Unknown Body, 100 e

The overwhelming futility of this robs me of all hope. 300 e

Mental Noise Pollution, 300 e

A Beehive Sitting With A Man Up It's Ass, 200 e

This Will Destroy Me, 250 e

Olemisen Sietämätön Paino, 250 e

Kognitio 2, 150 e

Fall Asleep, 80 e

Varjo, 150 e

Sekä paperille tehtyjä, 40 euroa kappale, koko: ISO.

I am this flesh

Flesh study 3

Flesh, 50 e

another flesh study

Paljon on vettä virrannut tajunnassa taas

Kaikenlaistahan sitä kerkesi taas tapahtua parin päivän aikana niin että päässä humisi. Sain jonkun vitutuskohtauksen siitä, ettei Full of Hellin Lahden keikalle todellakaan keksitty yhtään lahtelaisbändiä lämppäriksi ja miksasin, masteroin ja duunasin Cut To Fitin levyn aikalailla yhdeltä istumalta julkaisukuntoon. Tämä on kyllä siitä saatanan merkillinen bändi, että kymmenen vuoden aikana se ei ole kelvannut yhdellekään julkaisijalle, vaikka kaikki levyt myy aina loppuun (paitsi Black Mouth jota tehtiin 500 kappaletta eikä jaksettu meuhkata siitä juuri mitään ja myytiin nopeasti about sata ja loput nyt vain lojuu tuossa kämpillä), keikoilla käy porukkaa ja ihmiset ihmettelee kaikki missä uusi levy viipyy. Ne siis saisi kummiskin myytyä pois suht helposti.  Helpottaisi vaan vähän meikän kuormaa, kun aivan kaikki ei menisi kokonaan omasta pussista, mutta helvettiäkö sitä kitisemään, jos ei kelpaa, kuten ei ole kelvannut ennenkään, niin tehdään ite, niinkuin on tehty aina ennenkin. Se tässä bändissä on parasta, ettei tarvitse kuunnella yhtään ketään. Aiemmin kompromisseja on joutunut tekemään bändin sisälläkin, mutta ei enää. Nyt ollaan Eetun kanssa täysin samalla aaltopituudella kaikesta. Kun se tuntuu täysillä soittaessa perseessä hyvältä, se on helvetin hyvä soundi. Jos se vähän särkee ja menee murolle, niin ei oikeastaan kiinnosta, ei tämä mitään nappikuulokemusaa ole. Kaveri puhui eilen siitä miten välillä miksaajan ammattitauti meinaisi pakottaa puuttumaan soundiin, mutta ei ne biisit kyllä siitä ainakaan paranisi, että mentäisiin johonkin kunnon studioon soittamaan ne biisit päin vittua. Ne kuulostaa juuri siltä, millaisia me ollaan;  yksinkertaisia, ei kovin hyviä soittamaan, mutta kohkataan ne sellaisella raivolla läpi, ettei siihen oikein voi sanoa vastaankaan. Seuraava levy saattaa olla taas jotain ihan muuta. Keikalla ollaan Kummalla 16.3, siitä eteenpäin en taas tiedä missä ja milloin soitellaan.

Sen lisäksi käytiin tuon puolisoni kanssa T.E.H.D.A.S Ryn vanhalla radioasemalla täällä Porissa mölyämässä ja siitä tulikin pari tuntia käyttökampetta, oikeastaan puoliyllättäen. Nämä ensimmäiset jutut niputin tällaiseksi noisehommaksi, yksi 8 minuutin sekoilujazz lähti vielä Gafonin Jazzin neljäs kolmannes-melukokoelmalle. Niille on hauska miettiä juttuja, kun kokoelmalla on joku teema ja sitä lähdetään sitten toteuttamaan eri artistien voimin. Mutta tällä julkaisulla on nyt sitten kaksi ensimmäistä tekelettä kirjoituskonenoisea, So Fucking What on meikän tribuutti Miles Davisille ja viimeisenä Teruhi x Electric Hobo, jossa saatte ihailla puolisoni laulutaitoa. Ihan järjettömiä ääniä! Teki mieli mölistä itsekin ja välillä mölisinkin ilman mikrofonia jotain, mutta siis kaikki nuo äänet mitä tuosta ihmisestä saa ulos, aivan mielipuolista kampetta! Jos olisin tiennyt tämän niin hänhän olisi huutanut Cut To Fit keikat jo ainakin vuoden verran, kun tekee sen noin paljon paremmin kuin minä.


En tainnut kyllä muistaa linkata tänne edellistäkään Hobo-juttua, joka oli siis Oulun Kammottava Ääni, Sähköinen Ääni-festivaalin livenauhoitus, sai soittaa kahdella vahvistimella vitun lujaa, kyllähän se hyvältä tuntui!



Eilen kävin myös Vastavirta-radion haastattelussa Tampereella. Itsellenihän tuo oli iloinen tekosyy nähdä sitä toimittavaa rakasta ystävääni Fucku-Mattia pitkästä aikaa, mutta haastattelut ovat aina mielenkiintoisia sikäli, että tavallaan vaan ulkoistan itseni sivuun koko tilanteesta ja asetun tarkkailemaan sitä, miten minä vastaan kysymyksiin kun minut jättää muka vahtimatta. Samalla laitan merkille kaiken vähänkään mielenkiintoisen, mitä asioita painotan, mitkä ovat mielessäni milläkin hetkellä tärkeämpiä ja olennaisempia juttuja. Samalla pidän siitä, että kun joku toinen kysyy sinulta asioita, hän saattaa löytää ulkopuolisena kulmia joita et ole tajunnut ollenkaan, mikä taas voi käynnistää uusia ajatusketjuja ja parhaimmillaan potkia taas liikkeelle jotain uutta taiteellista prosessia. Kyllä sitä eilenkin pää raksutti koko ajomatkan kotiin. Minulle ei välttämättä tule sellaisia "olisi pitänyt sanoa!"-kokemuksia, joita isoin osa tutuistani kuvailee, vaan ennemminkin ymmärrän ja oivallan äkillisesti, että sen takia että sanoin muutama tunti sitten tuolla tavalla, aivoni keksivät nyt yhdistää nämä kaksi palikkaa, eikä se olisi voinut tapahtua koskaan muulloin kuin juuri nyt. Tällaista on elämä. Tuo ohjelma tulee ulos varmaan huhtikuussa, mitä en toki tiennyt mainostaessani maaliskuun taidenäyttelyä Romu & Randomilla, mutta minkäs teet.