tiistai 19. helmikuuta 2019

Tyhjien Ruumiiden Huuto












Tässä on sarja pronssiveistoksia, jotka sain valmiiksi tänään. Instagramin puolelta löytyy lisää kuvia aiheesta.  Näistä tuli vielä järjettömän paljon parempia ja hienompia kuin osasin odottaa. Pronssi on kyllä helvetin maaginen materiaali. Se tekee pienestä turhautumanpurkauksesta ikuisen huudon joka kaikuu tässä kaikkeudessa vielä senkin jälkeen, kun minun lihani on viimein hiljennyt ja tietoisuuteni hävinnyt takaisin jonnekin sinne mistä se on tullutkin. Se on vaikuttavaa, tuijottaa jotain tuollaista kun se paljastuu muotista ja pölystä.  Se hiljentää. Sen eteen tahdon tehdä asiat mahdollisimman pitkälle käsin, kuten tänäänkin. En sentään sahaillut kaikkea rautasahalla, kuten viimeksi. Tekemällä oppii. Huomaan kuitenkin olevan joku sukuvika, että oikeastaan viihdyn metallipajalla aika hyvin ja pölähdän sieltä sitten joskus muistaessani ihmisten ilmoille aivan paskaisena tajuamatta sitä itse.

Nämä ovat Tyhjien Ruumiiden Huuto, lihallista ahdistusta lihattomaksi valettuna, olemassaolemattomia olentoja ilmaisemassa sitä ristiriitaa, jonka niiden tekijän olemassaolo on itselleen aiheuttanut. Tätä tämä nyt vain on. Ja sitten ei enää ole.

Olen kuunnellut lähinnä Keiji Hainon Watashi Dake?-albumia, joka on melko pitkälti täydellinen levy. Äsken luin Hainon haastattelun, jossa selvisi että tuo levy on nauhoitettu lähes pimeässä, koska hän tahtoi nauhoittaa levyn näkemättä, ilman tottumusta, luodakseen jotain totaalisen uutta. Se tekee tuosta vieläkin hienomman, koska olen monien pienten yksityiskohtien kohdalla miettinyt, miten täydellisen hienon intuitiivisia juttuja ne ovat. Sellaisia joita ei voisi säveltää paikalleen vaikka yrittäisi. Tuo levy on puhdasta meditaatiota. Tuosta haastattelusta löytyi paljon muutakin samastumispintaa esimerkiksi ihmisten välttelyn ja odotusten pettämisen muodossa. Suosittelen lukemaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti