sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Sunnuntai valuu ohi

Aloin lukea Beckettin Wattia ja vaikka tässä yhteydessä suomennos kärsiikin hieman enemmän kuin Millaista on kohdalla, niin eihän tuota voi vesittää oikein mitenkään. Suomenkieli on vain mielestäni moneen teokseen liian pehmeä, tosin luultavasti siksi että sen ymmärrys on niin vaistomaista ja sisäsyntyistä, ettei sitä kautta pääse syntymään sellaista kielen kyseenalaistusta, joka vaikka englanniksi lukiessa tapahtuu väistämättä. Sehän oli lopultakin se syy, miksi Beckett alkoi ranskaksi kirjoittaakin, ja aivan samasta syystä nautin paljon englanniksi kirjoittamisesta itse. Oma äidinkieli kantaa aina mukanaan niitä kahleita, joista ei oikein voi päästä irtikään, sitä sellaista joka värittää ajattelua ja kaikkea mahdollista, ymmärtämisen yrityksen pakollisia kahleita, joista pitää monesti päästä irti ennen kuin voi kirjoittaa mitään hyvää. Vaikka äkkiä ajattelisi, että suomenkieli olisi terävää ja kulmikasta, niin se on myös rytmiltään huomattavasti englantia hankalampi siitä, että yksitavuisia sanoja ei ole läheskään niin paljon ja ne ovat lähes aina partikkeleita. Siksi niitä tulee kai omassa tekstissä niin paljon viljeltyäkin, koska rytmi ja sen hahmottaminen ovat omassa kirjoituksessa tärkeitä asioita.

Lueskelin myös lähes parilta istumalta tuon Art of Noise-lärpäkkeen, johon oli kasattu italialaisten futuristien tekstejä musiikista ja taiteesta. Francesco Pratellan mesoaminen oli ehkä vähän huvittavaa sitä taustaa vasten, että fasismiinhan tuo liike alunperin liitettiin, ennen kuin hallitus totesi ettei se olekaan helposti hallittavissa ja ohjailtavissa ja kelkka kääntyi, aivan kuten kaikkialla muuallakin avantgardemman kamppeen kanssa kävi. Mutta noissa teksteissä on silti paljon mielenkiintoisia asioita ja paljon samoja juttuja, joista olen iät ja ajat mesonnut itsekin. Musiikki on jälleen kerran jossakin kuolleessa pisteessä, joka tuottaa pelkkää pastissia ja retroaaltoa, ja se pitää puhdistaa tästä paskasta, ei ehkä tulella, mutta ainakin huuhdella painepesurilla kuitenkin. Opettaa muusikoita ajattelemaan musiikkia paljon laajemmin, kuin sillä miten he ovat tottuneet sitä ajattelemaan. Miettikää nyt, jos taulujakin saisi maalata vain kahdellatoista ennalta määrätyllä värillä? Sehän olisi jokaisen mielestä aivan pöljä homma. Samoin musiikissa jätetään suurin osa kaikista mahdollisista äänistä ulkopuolelle, koska ne "eivät sovi systeemiin".

Huomenna ohjelmassa on pronssivaluhommia, tosin vasta muotinpolttouunin valmistelua. Torstaina on itse valu. Torstaina pitäisi myös mennä Tampereelle nauhoittamaan noisea, mikäli äsken himassa kolistelemani hommat eivät ole riittävän hyviä. Hankalahan sitä on kotonaan tehdä aivan samalla fiiliksellä kuin jossain helvetin ison kaapin kanssa, mutta ei tuosta nyt niin paskaa tullut, kuin ajattelin. Se voi ehkä jopa välttää, oikein miksattuna. Näinpä tämä sunnuntai tässä kuitenkin valuu ohitse, mikäpä siinä. Voisi se paskemminkin mennä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti