torstai 7. helmikuuta 2019

Pronssia

Olemassaolo on taas kunnon vuoristorataa. Eilen koin illasta melko syvän kiinnostuksen ja jaksamisen romahduksen, enkä oikein saanut untakaan pitkään aikaan, sitten lopulta onnistuin nukahtamaan ja heräsin myöhässä, vitutti, menin koululle ja vitutti. Alkukankeuden jälkeen mentiin kuitenkin valmistamaan valukanavia ja muotteja veistoksiin, ja yhden aikomani sijaan teinkin nuo kolme pienempää veistosta, joita en ajatellut valaa. Ne olivat kuitenkin täydellisiä. Aluksi en tahtonut valaa niitä, koska jotenkin ajattelin, että minun pitäisi tehdä isompi veistos. Sitten aloin ajatella, että miksi? Tunsin, että koska teen asiat tietyllä tavalla, minulta odotettaisiin isoja veistoksia. Kuka muka odottaisi? Helvetin typerä ajatus. Asiat voivat hyvin olla juuri sellaisia kuin ovat, ja siitä syystä tajusin onnekseni taas ajatella asiat niiden itsensä kannalta, ei jostain täysin yhdentekevästä ja superfisiaalista kulmasta. Puhuimme vähän aikaa sitten puolisoni kanssa siitä, miten miespuoliset kuvanveistäjät tuppaavat tekemään kaikkea helvetin isoa ja massiivista, mitä en ollut ajatellutkaan ehkä ennen, mutta kun asiaa miettii, tuntuu se juuri siltä, että on pitänyt alkaa kompensoida omaa pienuuttaan kyrpä tanassa heilumalla, "ISOMPI ON PAREMPI, ISOMPI ON ENEMMÄN!"-ajattelulla. Ja silti suurimman vaikutuksen itseen tekee kuitenkin aina rajaaminen ja sen voima. Koko on voiman esittelyä. Jos on ahdistunut omasta olemassaolostaan, yrittää käyttää niin vähän tilaa  olemassaoloonsa, kuin vain on fyysisesti mahdollista.


Tuo työ on kyllä sikäli minulle erittäin mieleistä, että nautin suuresti noista työvaiheista, muotin teosta ja polton jälkeen jälkityöstöstä ja patinoinnista. Rehellisesti sanoen yksi hienoimpia hetkiä elämässäni oli Mika Heinosen kanssa vuosi sitten tehty pronssivalu, ja sen jälkeinen hetki kun hakkasin muotin rikki ja sahailin hartaudella käsin kaikki valukanavat irti; koululla on sentään rälläkät ja muut työkoneet sitä varten. Tänäänkin sitä vain lipsahteli tajunnantiloissaan ja lopulta huomasi viimeistä muottia tehdessä, että kello on kolme ja on aika lähteä kotiin. Sain kuitenkin asiat niin hyvälle mallille, ettei tarvitse sen kummemmin hikoilla nyt ennen polttoa. Toivon vain, että tein riittävän hyvät muotit, etteivät ne hajoa käsiin. Tulevaisuutta varten totean tähän, että yhteen veistokseeni menee kaksi satsia muottiin, eli voin suoraan tehdä muotit tällä määrällä niin ei tarvitse olla koko ajan sekoittamassa:

4 mittaa vettä
2 mittaa vanhaa
2 mittaa kipsiä
3 mittaa tiilimurskaa

Nyt pitää kai miettiä jotain syömispuoltakin taas, voisin valaa itsenikin pronssiin niin loppuu tämä ainainen liharuumisongelma, pronssi-ihmisenä kulkisin katuja ja levittäisin pronssitautia ja ruostetta joka puolelle maailmaan. Tämä kampe taitaa kuulua ennemmin kirjaan, kuin tänne. Sekin etenee tasaisen hitaasti eteenpäin, tämä on taas kuitenkin sellaista tekstiä, että kustantajat ajattelevat, että ei perkele aleta mitään narkkarin happotrippiä julkaisemaan, eli kaipa se on taas saatteeseen parempi kirjoittaa olevansa absolutisti, vaikka sen hokeminen on ihan yhtä tyhmää, kuin veganismin hokeminen, paitsi että veganismin hokeminen on vähemmän tyhmää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti