Romutietoisuus

Tässä on Facebook event näyttelyyni Romu & Randomissa.

En varmaankaan saa toista mahdollisuutta tässä suhteessa, tämän jälkeen minulla on tulossa vielä toinen näyttely koululla, kuten olen maininnutkin, mutten taas usko mahdollisuuksiini saada näyttelyitä näiden virityksien ulkopuolella kovinkaan suureksi. Mutta josko tänne nyt saisi ainakin piirrustuksia ja videoita, veistoksia ja jotain muuta sellaista mahdollisimman kompaktiin tilaan. Kaikenlaista satunnaista kuitenkin niin, että kokonaisuus muodostaa vielä yhden isomman teoksen. Romutietoisuuden ydin on juuri se, että se sisältää kaiken itsessään olevan ja luon lukuisista pienemmistä itsenäisistä osasista itsensä, koheesion ja kokonaisuuden.

Avajaisissa soitetaan myös Käki-performanssi, vaikkakin sen kokoonpano on vielä yllätys, varmaan on vielä tapahtumapäivänäkin auki. Duo tai trio joka tapauksessa. Melkolailla jotain .amlurKojeramKorasin kaltaista siellä on tarjolla. Ehkä. 

Tänään on ollut jotenkin järjettömän keväinen fiilis. Lähinnä sikäli että tekisi mieli tykittää tekstiä ulos koko ajan.   En vain kovin paljoa pidä tästä varakirjoituskoneeni jäljestä ja unohdin ottaa sen oikean koneeni Lahdesta mukaan, joten nyt sitten pyörin tässä turhautumisen välitilassa. Koneen jäljellä on aivan suora ja välitön merkitys siihen, millaista tekstiä se tuottaa. Aivan samalla tavalla kuin kitaralla on aivan välitön vaikutus siihen, millaista musiikkia se tuottaa. Välineet valitaan tehtävän mukaan. Se vähentää sellaista turhaa väliaskelta, kuin "inspiraation" odottaminen. Kun käytät oikeita välineitä siihen mitä olet tekemässä, jää kaikki turha ylimääräinen kognitiivisen dissonanssin väistely pois työvaiheista ja voit keskittyä tekemään sen mitä olit tekemässä. Se on ehkä sellainen ulottuvuus luovassa työssä, josta ei ole luennoitu maailmassa riittävästi muuten kuin kaikenmaailman hifistien toimesta. Todellisuudessa välineistön hinnalla ei ole paskaakaan väliä siinä prosessissa, kysymys on siitä, että käytössä on oikeat välineet. Eivät korkealaatuiset välineet. Korkealaatuiset välineet varmistavat tasalaatuisen ja sikäli myös toistettavissa olevan lopputuloksen, myös sellaisen jota on helppo muokata jälkeenpäin, mutta oikeanlaiset paskat välineet mahdollistavat sen, että voit tuottaa suoraan valmista kampetta, jota ei tarvitse muokata millään tavalla. Parhaimmillaan se toimii kuten ritualistisen esineen transitiivinen luonne; halpuus ja arkisuus ja muut tuollaiset tekijät, jotka ihminen muuten kokisi häiriönä tulevat ylitetyksi ja väline muuttuu suoran ilmaisun ja välittämisen alustaksi, ei pelkäksi symboliseksi esineeksi. Se on äärimmäisen merkittävä ero.

Heräilyä ja keräilyä

Nyt, kolmen päivän totaalisen väsymyksen ja migreenin jälkeen tunnen vihdoin taas herääväni. Päässä ei ole yhtään niin sumuista, kaikki tuntuu jotenkin terävämmältä ja järkevämmältä. En tiedä millainen väliromahdus tuo oikein oli noin niinkuin fyysisessä mittakaavassa, mutta tunnen kehonikin palautuvan pikkuhiljaa rasituksesta. Tunsin kaksi päivää oloni äärimmäisen turvonneeksi palleroksi, kuin kaikki kudokset olisivat väsyksissä yrittäneet säilöä itsensä täyteen energiaa ja täyttää jokaisen sopen jonkinlaisella nesteellä. Nyt se lähinnä tulee ulos ja olo on aika paljon parempi.

Laitoin eilen internetiin tuon Redin Käki-keikan. Aluksi odottelin, koska minun piti saada raidat suoraan miksauspöydästä, mutta koska karmani on mitä on, se ei onnistunut nyt, kuten ei ole onnistunut koskaan ennenkään, joten käytin itse suoraan lavalta nauhoittamaani materiaalia ja yhdistin sen tuohon visuaaliin, jonka tein Käki-keikkoja varten. Tässä tuli tosin samalla tehtyä 90 minuutin looppi jota voi käyttää keikoilla ehkä hieman fiksummin, kuin tuota 45 minuutin looppia, mikäli muistitikulla vain riittää tila.  Mutta pidän tämän syklisyydestä. Se sopii Käkeen ja looppi-ajatteluun täydellisesti. 



Laitoin Youtubeen myös .amlurKojeramKorasin, joka on trio-muotoisen Käki-installaation ehkä hienoin ilmentymä.Tästä tehdään myös CDr, painos 30 kappaletta, kunhan vaan saan raha-asiat sellaiseen ojoon, että kehtaan laittaa sähköpostia puljulle asiasta. Kaikki on kuitenkin valmiina, rahat vaan uupuu.



Nyt olen aamupäivän tässä dubbaillut Flesh Holea lisää, pitäisi tehdä kai muitakin kasetteja kun alkavat taas loppua. Kaikki paras tilannehan olisi jos joku muu hoitaisi näiden tekemisen niin vapautuisi taas lisää omaa aikaa kaikkeen muuhun, mutta tällaiseksi ovat maailman laittaneet. Flesh Hole sentään ilmestyy Industrial Coastin kautta maaliskuussa, tosin vain 30 kappaletta, mutta on sekin 30 kappaletta enemmän kuin mitä minä jaksan näitä kotonani nauhoitella ja leikellä mittaan. Myös Nevan piti ilmestyä CDnä italialaisen lafkan kautta, mutta en tiedä tapahtuuko sille mitään. Jos ei, niin pistän senkin itse amlurin jälkeen pihalle. Johan tässä alkaa olla melkein täysipäiväinen levy-yhtiö, kustannustoimitus ja graafisen suunnittelun toimisto. Vielä kun joku maksaisi liksaakin tästä työtuntien mukaan niin ei olisi mitään hätää.

Väsyttää

Eilen ajelin heräiltyäni takaisin Kankaanpäähän ja perillä huomasin olleeni koko matkan niin helvetin väsynyt, ettei se varmaan kauhean turvallista touhua ainakaan ollut. Perille pääsin silti. Olin koko päivästä hereillä about ajomatkan, pari tuntia koulussa ja sen mitä meni syömiseen ja koiran kusettamiseen, eli jonkun 6-7 tuntia. Kaiken muun ajan nukuin. Migreeni ei hellittänyt siitä huolimatta ennen kuin vasta oikeastaan pikkuhiljaa nyt, mutta tässäkin jälkeen jää ärsyttävän tuntuinen lihasväsymys. Näitä on nyt ollut oikeastaan useammin ja useammin, jotenkin totaalisen uuvuttavia migreeneitä joiden jälkeen kaikki lihakset tuntuvat löysiltä ja voimattomilta. Ehkä nämä ovat jotenkin sidoksissa tällaisiin kunnon stressipurkauksiin, kuten sekunttiaikataululla juoksemiseen ja muuhun sellaiseen.

Nyt kuitenkin heräsin puoli yhdentoista nurkilla ja kai kohta syönkin jotain saadakseni kehoni taas jonkinlaiseen illuusioon tasapainosta. Ahdistuksen määrä on ollut vakio. Öisin herään nukahtamisen kynnyksellä siihen, että syke on saatanan korkea ja alitajuntani sai minut kiinni kun en ollut siihen millään tavoin valmistautunut. Eniten silti taitaa noin niinkuin konkreettisesti hirttää kiinni rahahommat. Olen koko ajan jatkuvasti perse auki. Kun eilen ruokakaupassa joku edelläni käytti kauppaan 115 euroa, mietin miten totaalisen absurdia olisi kyetä käyttämään ruokakauppaan tuollainen määrä rahaa koskaan elämäni aikana. Tai edes kyetä käymään kaupassa ilman, että tarvitsee koko ajan laskea päässä ostosten loppusummaa. Siinä samassa heräsi myös sellainen alkukantainen viha. Mitä helvetin järkeä tässä kaikessa oikein on, ei vaan jossain kapitalismin pyörien pyörittämisessä vaan koko olemassaolossa ylipäätään, jos kaikki energia menee vain siihen että yrittää samaan aikaan joko A) pysyä hengissä B) esittää muille pysyvänsä hengissä C) esittää että välittää siitä mitä muut ajattelevat kyvystäsi pysyä hengissä. Viimeinen on kaikkein haastavin, mutta koen jonkinlaiseksi velvollisuudekseni, että niin kauan kuin olen tekemisissä ihmisten kanssa, minun tulee kunnioittaa heitä sen verran, että ainakin esitän kiinnostunutta. Silti se vain ajoittain lakkaa ja pudotan kaiken vaikka kesken lauseen. Kaikki tuntuu silti jokseenkin raskaalta ja ainoa mikä tuo siihen minkäänlaista poikkeusta on soittaminen. Sitä vasten Uskon keikka olikin katarttinen, sain mölytä pienen ja tyhjän sydämeni kyllyydestä, vaikkei siinä mennyt edes 20 minuuttia. Mutta tämä kahden päivän migreeni teki oikeastaan senkin tyhjäksi nopeasti.

Jos tätä konkurssia tahtoo nyt jotenkin auttaa, niin grafiikan printtejä, tauluja, runokirjoja ja levyjä voisi toki ostaa. Lisäksi voin väkertää levynkansia, musavideoita tai muuta tarvittavaa visuaalista materiaalia, hinta määräytyy toki aina työn määrän mukaan, mutta en minä kallis ole. Mieluummin teen paljon pienempiä duuneja, kuin istun kädet puuskassa miettimässä miksei mene 1000 markan setelillä kaupaksi.

Päivitystä

On taas helvetisti kaikenlaista päällä samaan aikaan. Huomenna soitetaan Torvessa Uskon keikka, josta isoin osa on impromölyä ja ei varmaan tarvitse kertoa, että sehän sopii! Huvittaa myös, että vaikka olen ollut Uskossa kaksi vuotta, tämä on ensimmäinen keikka Lahdessa. Eikä noita kovin usein ole, että jos haluaa senkin pumpun nähdä, niin huomenna on se mahdollisuus sitten. 6 euroa maksaa sisään, Usko starttaa tasan kello 21.00. Torstaina siis. Ei perjantaina, jos luet tätä huomenna.

Tämän päivää taas lähinnä ruostuttelin veistoksia. Olen kokeillut omaa litkuani, rautahappoa ja näiden kahden sekoitusta ja värimaailmat ovat täydelliset. Tekisi mieli hitsailla kaikkien muiden romut kasaan omaksi veistokseksi, mutta huhtikuussa sille on enemmän aikaa, kokonaisen kurssin verran. Siihen asti voi taas keskittyä johonkin muuhun. Jos malttaa. Juuri nyt tuntuisi siltä, että tekisi mieli vaan kokeilla kaikenlaista erilaista näihin valuprosesseihin liittyen, mutta pronssi on sikäli kallis testailualusta, että pitäisi keksiä jokin helpompi tapa, kun ei kerta omaakaan pajaa ole.

Olen myös valmistautunut henkisesti ensi viikon lomaan. Saa nähdä taas kuinka monena päivänä kerkeää maata paikallaan, mutta olisihan se kiva edes ajatuksena olla hetki tekemättä mitään, vaikkei se pitkä hetki olisikaan. Päivä-kaksi. Viikonlopun lisäksi siis. Kaunis ajatus. Luultavasti kaukainen ja epätodennäköinen. Kunhan ei tarvitse ajaa autoa. Yli puoltatuhatta kilometriä. Aivan sama. Levätään sitten vuonna 2025.

Tyhjien Ruumiiden Huuto

Tässä on sarja pronssiveistoksia, jotka sain valmiiksi tänään. Instagramin puolelta löytyy lisää kuvia aiheesta.  Näistä tuli vielä järjettömän paljon parempia ja hienompia kuin osasin odottaa. Pronssi on kyllä helvetin maaginen materiaali. Se tekee pienestä turhautumanpurkauksesta ikuisen huudon joka kaikuu tässä kaikkeudessa vielä senkin jälkeen, kun minun lihani on viimein hiljennyt ja tietoisuuteni hävinnyt takaisin jonnekin sinne mistä se on tullutkin. Se on vaikuttavaa, tuijottaa jotain tuollaista kun se paljastuu muotista ja pölystä.  Se hiljentää. Sen eteen tahdon tehdä asiat mahdollisimman pitkälle käsin, kuten tänäänkin. En sentään sahaillut kaikkea rautasahalla, kuten viimeksi. Tekemällä oppii. Huomaan kuitenkin olevan joku sukuvika, että oikeastaan viihdyn metallipajalla aika hyvin ja pölähdän sieltä sitten joskus muistaessani ihmisten ilmoille aivan paskaisena tajuamatta sitä itse.

Nämä ovat Tyhjien Ruumiiden Huuto, lihallista ahdistusta lihattomaksi valettuna, olemassaolemattomia olentoja ilmaisemassa sitä ristiriitaa, jonka niiden tekijän olemassaolo on itselleen aiheuttanut. Tätä tämä nyt vain on. Ja sitten ei enää ole.

Olen kuunnellut lähinnä Keiji Hainon Watashi Dake?-albumia, joka on melko pitkälti täydellinen levy. Äsken luin Hainon haastattelun, jossa selvisi että tuo levy on nauhoitettu lähes pimeässä, koska hän tahtoi nauhoittaa levyn näkemättä, ilman tottumusta, luodakseen jotain totaalisen uutta. Se tekee tuosta vieläkin hienomman, koska olen monien pienten yksityiskohtien kohdalla miettinyt, miten täydellisen hienon intuitiivisia juttuja ne ovat. Sellaisia joita ei voisi säveltää paikalleen vaikka yrittäisi. Tuo levy on puhdasta meditaatiota. Tuosta haastattelusta löytyi paljon muutakin samastumispintaa esimerkiksi ihmisten välttelyn ja odotusten pettämisen muodossa. Suosittelen lukemaan.

Viikonloppu on takana taas.

Taashan sitä karkasi pari päivää huomaamatta suhinalla ohitse. Torstaina kävin soittamassa Majavassa soolomölykeikan, mutta olihan siinä välillä vähän hankala päästä fiilikseen, kun jossain nurkassa mölysivät jokin vähemmistö omiaan, mutta soitin silti sellaisen puolituntisen suurin piirtein. Siitä jäi kuitenkin ennemmin sellainen olo, että nyt on enemmän fiilistä laittaa launtain keikkaan kaikki patoutumat, ja se osoittautuikin sitten lunastukseksi juuri sillä tavalla kuin piti. Kuten alla olevasta kuvasta voi ehkä todeta, en sillä tavalla pidä lavan ajatuksesta tai hirveistä valovirityksistä sikäli, ettei tuossa touhussa oikeastaan ole mitään nähtävää. Kun näköaistimukset otetaan ihmisiltä pois (siniset valot ovat tässä mielessä paras) he alkavat katsella sisäavaruuksiinsa ja silloin se todellinen magia tapahtuu. Siksi, jos minä saan päättää, vähemmän valoja, vähemmän visuaalisuutta, enemmän ääntä ja mielikuvia. Videoloopit ovat toisinaan tosin ihan mukava osa, mutta eivät nekään välttämättömiä ole. Pari sinistä spottilamppua riittää.

Soittaminen oli kuitenkin lunastustusta alusta loppuun, puolitoista tuntia ilman ajatuksia, ilman mitään ylimääräistä. Tätä minä tarvitsen. Se on äärimmäisen voimakas ja puhdistava kokemus. Ja myös huumaava siinä määrin, ettei sitä oikein voi kuvatakaan täysin kenellekään. Mutta tässä touhussa jää kyllä kaikki huumeet tarpeettomiksi. Ja oikeastaan aivan kaikki muukin. Käki on ainakin soittaessa ehdottomasti vahvin kokemuksellinen todellisuuden ja tietoisuuden tila jonka olen koskaan saavuttanut, on ollut sitä oikeastaan alusta asti, Cédrikin kanssa kahdestaan soitetuista jutuista lähtien. Tässä kaikki on vaan täydellistä. Koko keikan aikana ei tarvitse vilkaistakaan kenenkään suuntaan, kaikki ovat omissa tajunnoissaan, ja tavallisimmin kaikki myös ymmärtävät koska käsillä on "SE" viimeinen osio. Kaikki Käessä tähtää aina loppuun. Se on pelkkiä "viimeisiä biisejä" ja vain sillä on väliä. Loppumusiikkia.

Olen myös helvetin kiitollinen ja onnellinen siitä, miten hyvin tämä "ei bändi" viritys toimii. Ei väliä ketkä näistä hienoista ihmisistä joutavat paikalle, kaikki toimii aina helvetin hyvin. Eri ihmisten kanssa soittaminen on erilaista ja jokainen tuo siihen jotain omaansa. Tämä on jotain sellaista jota en koskaan olisi osannut odottaa. Lisäksi ei sikäli ole väliä, vaikka kukaan ei pääsisi, voin aina soittaa yksinkin ja luottaa siihen, että ei se siitä kauheasti parane tai huonone. Kaikki käy. Ja niin on hyvä.

Flesh Holea kasettina.

Nauhoittelin tässä Flesh Holesta muutaman kasetin, joita saa vitosella tuttuun tapaan. Näin tämä käy helposti, kun on ruuveilla avattavia kasetteja, nuohan leikkaa määrämittaiseksi muutamassa minuutissa, kun ei tarvitse särkeä koko kasettia ja kiroilla sen kanssa. Tästä tuli kyllä helvetin hieno kasetti kaikkinensa, pidän kovasti. Pitänee lähettää myös sille ihmiselle, joka antoi minulle tuon nauhurin, kun oli puhe niin tehdä. Olisihan se kiva teettää näitäkin sellainen määrä, etteivät lopu heti, mutta kun tekee aivan kaiken itse niin matskut ja jaksamiset on aina vähän rajalliset. Tuo kansitaide on kuitenkin yksi hienoimmista, mitä on tullut tehtyä ikinä. Ostakaahan niin pysyn elossa ilman opintolainoja, bandcampin kautta se on aina näppärintä eikä tarvitse meikälle jutella ylimääräistä.

Huomaan, että pääni alkaa rakoilla näin lomaa enteillen, vaikka siihen vielä kaksi viikkoa olisikin. Lauantaina on Käki-keikka Redissä, siitä tulee varmasti hyvä vaikkei olisikaan miljoonaa ihmistä lavalla. Oikeastaan Cédrik ja Terhi riittää jo takeeksi siitä, että siinä saa rakennettua myös sellaista hiljaisuutta, mitä ei isommilla kokoonpanoilla välttämättä edes saa. Lisäksi meillä on taas kovemman luokan jazz-perkussionisti messissä, voi olla että tällä kokoonpanolla mennään koska autossakin on tilaa rajallisesti. Ellen sitten kysele Helsingistä basistiä tai muuta porukkaa lisäksi. Mutta en välttämättä edes tahdo, koska voidaan ottaa enempi kaikkea itse rakenneltua mukaan, kun ei tarvitse pelailla bändikokoonpanon säännöillä.

Rakensin tänään myös uuden soittimen. Syynä on se, että toukokuussa lähden juuri ennen oppariseminaaria Ranskaan Marmandeen Emergence-festivaalille kolistelemaan asioita. Pitää tehdä soitin, jonka saa mahtumaan tuohon pedaalilaukkuun lentokoneessa. Siitä tuli tosin vieläkin pari senttiä liian pitkä, ja kaikki työkalut on ilmeisesti Porissa. Mutta eiköhän sitä jouda lyhentelemään tässä vielä. Se kuulostaa kuitenkin tältä.

Sunnuntai valuu ohi

Aloin lukea Beckettin Wattia ja vaikka tässä yhteydessä suomennos kärsiikin hieman enemmän kuin Millaista on kohdalla, niin eihän tuota voi vesittää oikein mitenkään. Suomenkieli on vain mielestäni moneen teokseen liian pehmeä, tosin luultavasti siksi että sen ymmärrys on niin vaistomaista ja sisäsyntyistä, ettei sitä kautta pääse syntymään sellaista kielen kyseenalaistusta, joka vaikka englanniksi lukiessa tapahtuu väistämättä. Sehän oli lopultakin se syy, miksi Beckett alkoi ranskaksi kirjoittaakin, ja aivan samasta syystä nautin paljon englanniksi kirjoittamisesta itse. Oma äidinkieli kantaa aina mukanaan niitä kahleita, joista ei oikein voi päästä irtikään, sitä sellaista joka värittää ajattelua ja kaikkea mahdollista, ymmärtämisen yrityksen pakollisia kahleita, joista pitää monesti päästä irti ennen kuin voi kirjoittaa mitään hyvää. Vaikka äkkiä ajattelisi, että suomenkieli olisi terävää ja kulmikasta, niin se on myös rytmiltään huomattavasti englantia hankalampi siitä, että yksitavuisia sanoja ei ole läheskään niin paljon ja ne ovat lähes aina partikkeleita. Siksi niitä tulee kai omassa tekstissä niin paljon viljeltyäkin, koska rytmi ja sen hahmottaminen ovat omassa kirjoituksessa tärkeitä asioita.

Lueskelin myös lähes parilta istumalta tuon Art of Noise-lärpäkkeen, johon oli kasattu italialaisten futuristien tekstejä musiikista ja taiteesta. Francesco Pratellan mesoaminen oli ehkä vähän huvittavaa sitä taustaa vasten, että fasismiinhan tuo liike alunperin liitettiin, ennen kuin hallitus totesi ettei se olekaan helposti hallittavissa ja ohjailtavissa ja kelkka kääntyi, aivan kuten kaikkialla muuallakin avantgardemman kamppeen kanssa kävi. Mutta noissa teksteissä on silti paljon mielenkiintoisia asioita ja paljon samoja juttuja, joista olen iät ja ajat mesonnut itsekin. Musiikki on jälleen kerran jossakin kuolleessa pisteessä, joka tuottaa pelkkää pastissia ja retroaaltoa, ja se pitää puhdistaa tästä paskasta, ei ehkä tulella, mutta ainakin huuhdella painepesurilla kuitenkin. Opettaa muusikoita ajattelemaan musiikkia paljon laajemmin, kuin sillä miten he ovat tottuneet sitä ajattelemaan. Miettikää nyt, jos taulujakin saisi maalata vain kahdellatoista ennalta määrätyllä värillä? Sehän olisi jokaisen mielestä aivan pöljä homma. Samoin musiikissa jätetään suurin osa kaikista mahdollisista äänistä ulkopuolelle, koska ne "eivät sovi systeemiin".

Huomenna ohjelmassa on pronssivaluhommia, tosin vasta muotinpolttouunin valmistelua. Torstaina on itse valu. Torstaina pitäisi myös mennä Tampereelle nauhoittamaan noisea, mikäli äsken himassa kolistelemani hommat eivät ole riittävän hyviä. Hankalahan sitä on kotonaan tehdä aivan samalla fiiliksellä kuin jossain helvetin ison kaapin kanssa, mutta ei tuosta nyt niin paskaa tullut, kuin ajattelin. Se voi ehkä jopa välttää, oikein miksattuna. Näinpä tämä sunnuntai tässä kuitenkin valuu ohitse, mikäpä siinä. Voisi se paskemminkin mennä.

Flesh Hole

Kun pyörittelin noita parempia FAWM-hommia, huomasin siinä olevan ainekset siihen avantgardekolistelulevyyn jota aloin jahdata jo Sopenkorvessa asuessani viime kesänä. Tein niitä vielä muutaman lisää, nauhoittelin tekstejä ja huomasin, että tässähän on aivan hyvä suhde kolistelulle, melulle, teksteille ja kaikenlaiselle taiteellisemmalle ilmaisulle. Latauksen mukana tulee vielä kuvitettu PDF, jossa nuo tekstit ovat. Ne syntyivät nopeasti ja luonnostaan, jonkinlaisena post-industriaalisena pre-apokalyptisenä ahdistuspurkauksina, oikeastaan aika pitkälti niistä olotiloista, joissa olen viime aikoina ollut ylipäätään. Lihallisista todellisuusahdistuksista ja omasta heikkoudestani. Tämä ei olisi voinut tulla valmiiksi koskaan muulloin kuin nyt. Toivoisin, että löydän sille jonkinlaisen julkaisijan fyysistä formaattia varten, mutta samalla kiinnostus etsiä sellaista on aivan vitun nollassa. Sähköpostit ovat kaikilla luultavasti niin tukossa, ettei kukaan vastaa mitään, ja jos ne tuon näkevätkin, luultavasti ne eivät näe sillä minkäänlaista markkinarakoa eikä sitä kannata tehdäkään. Toisaalta nyt on niin iloisesti, että pystyn tekemään digipackia pieniäkin määriä suht halvalla, mutta ongelmana on se, että ei se kuitenkaan ilmaista ole.   Pitää siis jostakin koittaa kerätä rahat siihenkin touhuun. Seuraava prioriteetti on kuitenkin Käki-levy, koska tuo .amlurkojeramkoras on niin  hieno levy, että se ansaitsee tulla julkaistuksi.

Noin muuten tässä mennään samalla tavalla hissuksiin ja matalalla kuin tähänkin asti. Koitan hillitä turhautumiani nyt hetkellisesti ja ohjata tätä energiaani johonkin tekemiseen sen sijaan, että se räjähtelisi taas sisälläni vääriin suuntiin. Se on toisinaan kyllä helvetin vaikeaa. Tuntuu että kaipaisin pitkästä aikaa bändiä, jossa voisin vain huutaa. Lueskelin Beckettin Millaista on pitkästä aikaa, ja se on niin hieno kirja käännöksenäkin, että oli välillä mutistava pätkiä ääneen itsekseen, koska rytmi on vain niin järjettömän hieno asia siinä tekstissä. Enkä edes yritä väittää, etteikö se olisi vaikuttanut itseeni yhtä paljon, kuin mitä Joyce vaikutti Beckettiin. Itse en välitä Joycesta oikeastaan yhtään, koska se on nähdäkseni Beckettistä aivan toisessa ääripäässä, ja minulle tämä pääty on vain paljon luontaisempi.

Nyt aloin lueskella futuristien manifesteja melusta ja musiikista, ja vaikka se onkin melkoista julistuksellista paatosta, niin samastumisprosentti itse asiaan on vahva.

Pronssia

Olemassaolo on taas kunnon vuoristorataa. Eilen koin illasta melko syvän kiinnostuksen ja jaksamisen romahduksen, enkä oikein saanut untakaan pitkään aikaan, sitten lopulta onnistuin nukahtamaan ja heräsin myöhässä, vitutti, menin koululle ja vitutti. Alkukankeuden jälkeen mentiin kuitenkin valmistamaan valukanavia ja muotteja veistoksiin, ja yhden aikomani sijaan teinkin nuo kolme pienempää veistosta, joita en ajatellut valaa. Ne olivat kuitenkin täydellisiä. Aluksi en tahtonut valaa niitä, koska jotenkin ajattelin, että minun pitäisi tehdä isompi veistos. Sitten aloin ajatella, että miksi? Tunsin, että koska teen asiat tietyllä tavalla, minulta odotettaisiin isoja veistoksia. Kuka muka odottaisi? Helvetin typerä ajatus. Asiat voivat hyvin olla juuri sellaisia kuin ovat, ja siitä syystä tajusin onnekseni taas ajatella asiat niiden itsensä kannalta, ei jostain täysin yhdentekevästä ja superfisiaalista kulmasta. Puhuimme vähän aikaa sitten puolisoni kanssa siitä, miten miespuoliset kuvanveistäjät tuppaavat tekemään kaikkea helvetin isoa ja massiivista, mitä en ollut ajatellutkaan ehkä ennen, mutta kun asiaa miettii, tuntuu se juuri siltä, että on pitänyt alkaa kompensoida omaa pienuuttaan kyrpä tanassa heilumalla, "ISOMPI ON PAREMPI, ISOMPI ON ENEMMÄN!"-ajattelulla. Ja silti suurimman vaikutuksen itseen tekee kuitenkin aina rajaaminen ja sen voima. Koko on voiman esittelyä. Jos on ahdistunut omasta olemassaolostaan, yrittää käyttää niin vähän tilaa  olemassaoloonsa, kuin vain on fyysisesti mahdollista.


Tuo työ on kyllä sikäli minulle erittäin mieleistä, että nautin suuresti noista työvaiheista, muotin teosta ja polton jälkeen jälkityöstöstä ja patinoinnista. Rehellisesti sanoen yksi hienoimpia hetkiä elämässäni oli Mika Heinosen kanssa vuosi sitten tehty pronssivalu, ja sen jälkeinen hetki kun hakkasin muotin rikki ja sahailin hartaudella käsin kaikki valukanavat irti; koululla on sentään rälläkät ja muut työkoneet sitä varten. Tänäänkin sitä vain lipsahteli tajunnantiloissaan ja lopulta huomasi viimeistä muottia tehdessä, että kello on kolme ja on aika lähteä kotiin. Sain kuitenkin asiat niin hyvälle mallille, ettei tarvitse sen kummemmin hikoilla nyt ennen polttoa. Toivon vain, että tein riittävän hyvät muotit, etteivät ne hajoa käsiin. Tulevaisuutta varten totean tähän, että yhteen veistokseeni menee kaksi satsia muottiin, eli voin suoraan tehdä muotit tällä määrällä niin ei tarvitse olla koko ajan sekoittamassa:

4 mittaa vettä
2 mittaa vanhaa
2 mittaa kipsiä
3 mittaa tiilimurskaa

Nyt pitää kai miettiä jotain syömispuoltakin taas, voisin valaa itsenikin pronssiin niin loppuu tämä ainainen liharuumisongelma, pronssi-ihmisenä kulkisin katuja ja levittäisin pronssitautia ja ruostetta joka puolelle maailmaan. Tämä kampe taitaa kuulua ennemmin kirjaan, kuin tänne. Sekin etenee tasaisen hitaasti eteenpäin, tämä on taas kuitenkin sellaista tekstiä, että kustantajat ajattelevat, että ei perkele aleta mitään narkkarin happotrippiä julkaisemaan, eli kaipa se on taas saatteeseen parempi kirjoittaa olevansa absolutisti, vaikka sen hokeminen on ihan yhtä tyhmää, kuin veganismin hokeminen, paitsi että veganismin hokeminen on vähemmän tyhmää.

fsjaioökldfshåDPO

Nyt lienee jo virallista informaatiota, että soitan ensi kesänä Uleåborg Festival of Psychedeliassa molempina iltoina keikat. Toiselle illalle on kaavailtu kantelevetoisempaa keikkaa vähän Nevan hengessä, toisella illalla ns. "vapaapudotus", eli ominta kampetta ehkä parin lisähenkilön kanssa, koska uskon, että Terhi ja Cédrik voisivat tehdä siitä sen sortin pärähdyskokemuksen, että menee kaikille kaaliin mikä on homman nimi jos ei meikän omista kolinoista muka välity. Tämä on itselle sikäli mieluinen homma, että olen tahtonut soittaa tuollakin alusta asti, kuten nyt tahdon aina Ouluun soittamaan ylipäätään muutenkin, mutta tässä yhteydessä kuvittelisin että on set and setting niin sanotusti kohdallaan, ellei auringonpaiste sitten pilaa fiilistä.

Katselin tuossa Cave dokkarin Once More With Feeling. Siitä jäi vähän ristiriitaiset fiilikset sikäli, että koko dokkarista olisi saanut siivottua ainakin vartin pois jos olisi ottanut pois kaikki pätkät, joissa kuvaajat kuvaavat käytännössä sitä miten eivät osaa käyttää kalustoaan, mikä on paitsi raivostuttavaa katsoa, myös varmasti äärimmäisen turhauttavaa kuvattavasta. Etenkin jos pitäisi koittaa käsitellä jotain noinkin isoa ja traumaattista kokemusta tuollaisessa mittakaavassa. Lisäksi pari biisiä olisi voinut pudottaa. Jokaisen dokumentin ei tarvitse kestää lähemmäs kahta tuntia. Mutta aivan hyvä dokumentti kai jo sikäli, ihan Warren Ellisin takia. Warren Ellis on hienoimpia ihmisiä tällä pallolla ja sympaattisimpia muusikoita, joita on tullut vastaan dokumenttien muodossa. Lisäksi Caven ja Ellisin ymmärrys ja ystävyys on jo itsessään niin vahva voima, että se kantaa minkä tahansa dokumentin tai elokuvan maaliin asti, oli se sitten musiikillisessa tai kuvallisessa muodossa.

Meinaa taas olla aivo sen verran jäässä, että turha kai yrittää pohtia mitään sen hankalampaa tai syvempää. Kyllä tämä elämä tästä taas omalla painollaan vyöryy ylitse, vääjäämättömänä, raskaana, lopullisena. Katsokaa Areenasta Price of Everything, se tiivistää aika hyvin sen mistä kirjoitin eilen taidemaailmaa ajatellessani. Kuvottavaa paskaa kaikki tyynni.

Maalausasioita.

Luin yhdeltä istumalta 300 viimeistä sivua Haruki Murakamin Komtuurin surmaa, ja vaikka esimerkiksi Kafka rannalla tärähti kovaa, tuntui tämä ehkä hieman vaisummalta ja ehkä liiankin paljon tulevia leffamahiksia petaavalta kirjalta, mutta mikäpä siinä, kai sellaisiakin pitää kirjoittaa. Kuten myös arvelin, jokin aika sitten jossain julkaistu Wind Cave oli lukuna tässä kirjassa. Ihan luettava kirja, mutta ehkä pienoinen pettymys, toisaalta ehkä myös siksi että pää on taas niin täynnä kaikkea omaa, että keskittyminen toisten kummallisuuksiin tuntuu lähinnä jonkinlaiselta dissonanssilta. Pidin silti maalauksen kuvauksista ja joistain taiteen tekemiseen liittyvistä pohdinnoista. Pidän tuosta tunteesta, kun kirja alkaa lähentyä loppuaan ja päätän määrätietoisesti työntää tietoisuuteni sen läpi, siinä on paljon samaa kuin maalaamisen kokemuksessa, tietoisuudessa katsellaan kaksia kuvia samanaikaisesti eikä fyysinen todellisuus taas tunnu merkitykselliseltä.

Keväälle on nyt myös kaksi näyttelyä, vaikkakin toki minun tapauksessani sikäli mutkikkaita, että Tampereen Romu & Randomin tila on niin pieni, etten välttämättä voi viedä sinne asioita kovinkaan monipuolisesti, ja toisaalta loppukevääksi saamani näyttely koulun galleriassa sallii levitellä enemmän asioita, mutta sitä tuskin näkee kukaan muu kuin Kankaanpään taidekoululaiset. Mutta saapa CV:n täytettä. Tämä on siitä raadollista ja naurettavaa touhua, että jos musiikkihommissa luulee, että kiinnostus on superfisiaalia, niin kuvallisella puolella se vasta sellaista onkin. Ja kirjahommissa nyt ei ole puhettakaan kustannussopimuksesta ellei vähän hengaile oikeiden ihmisten parru huulessa baarissa. Aivan sama sikäli, että hyvin minä saan asiani menemään ihmisille perille myös ilman ulkoista validaatiota, mutta samalla myös huomaan ja laitan johonkin pään sisäiseen pieneen mustaan kirjaan merkille kaikki ne kerrat, kun joku muuttaa käsitystään tekemisistäni siksi, että jonkinlainen ulkoinen auktoriteetti on vakuuttanut heidät tekemisteni laadusta, vaikka ne olisivat olleet siinä pällisteltävänä vuosi tolkulla muutenkin. Mielestäni sellainen on oikeastaan kuvottavaa, koska se on vahvin osoitus laumasieluisesta joukkomentaliteetista. Ja se on läpi historian koitunut ihmisten kohtaloksi melkein missä tahansa kontekstissa. Mutta näin tämä maailma myös makaa. Se etten huomauta joka asiasta, ei tarkoita etten huomaa niitä.

Päivät ovat kuluneet taas elävää mallia tehdessä, mikä on aivan yhtä kuluttavaa ja itselle vierasta kuin tähänkin asti. Mutta myös helvetin opettavaista ja sikäli tärkeää. Siinä sivussa voi tehdä kaikenlaisia omiaan myös, koska välillä minun on pakko pitää taukoja siitä touhusta. Purkaa joitain asioita, jotka on pakko tehdä, etten tunge niitä kaikkia asioita siihen työhön, joka pitäisi arvioida anatomian oikeellisuuden perusteella. Kohta pitäisi alkaa päättää mitä tahtoo valaa.  Mallitekeminen ei kyllä ole minua varten. Olen taas viimeaikoina miettinyt sitä mitä joku joskus tokaisi, että olen muotokuvamaalari helvetistä, kai se on niinkin mutta ennemmin kuin helvetistä kohteet löytyvät omasta tietoisuudesta, niitä olentoja, jotka asuvat minun tietoisuudessani itsenäisinä, minusta riippumattomina. Huomasin sen taas eilen, kun olin menossa nukkumaan. Hahmo, jonka näin unihalvauksessa asuessani Kauppakadulla Lahdessa, muovimatoilla peitettyjen huoneiden keskellä juokseva vihamielinen olento, jonka koko fyysisen painon kuulin, kun se juoksi käytävää pitkin lautalattialla (muistan sen äänen ikuisesti) ja taklasi minut kun olin ottamassa paitaani pois. Eilen säpsähdin siihen taas.  Aistin sen totaalisen, minua kohtaan suunnatun vihamielisyyden joka pakottaa suojautumaan, säpsäyttää. Se on mielenkiintoisen fyysinen tunne ennen kuin napsahdus palauttaa taas takaisin todellisuuteen. Ja tuollaisia olentoja, ennen kaikkea unihalvauksista ja unista tulleita, on paljon. Siksi niitä on mielenkiintoista tutkia eri tavoin. Ne kertovat minulle aina jotain olennaista itsestäni, ja se on välttämätöntä...

FAWM 2019

Pariin päivään ei kuulunut mitään, koska en kerennyt kuunnella oikein mitään muuta kuin sitä musiikkia, jota olin tekemässä. Kahdessa vuorokaudessa tein 14 biisiä, joka taitaa olla jonkinlainen omakin ennätys, vaikka siellä nyt on ainakin yksi jonka voisi jättää olemattakin, mutta kun asetin itselleni haasteet, tuntui siltä, että niitä oli myös seurattava. Tässäpä nuo nyt ovat. Nimet ovat melko itsensä selittäviä, mutta sössötetään nyt jokaisesta jotakin.



Yritin tehdä yhdellä soinnulla biisin, joka tuntuisi vielä jotenkin biisiltäkin.



Kahden soinnun biisi. Tämä on teema joka jäi jostain Käki-soundcheckistä pyörimään jalkoihin ja olen silloin tällöin antanut sille eri muotoja. Joskus vielä nauhoitetaan tämä Käki-kontekstissakin "kunnolla".



Leikkelin lyriikat lehdistä ja järjestelin ne ensin lauseiksi, minkä jälkeen järjestelin niitä vielä uudestaan ja sotkin ne vielä loppuun tajunnanvirtaisesti.



Käytin pelkästään nauhalooppeja ei-soitetuista äänistä, ei pianoja tai kitaroita.



Pelkästään keittiövälineitä, veitset ja haarukat ja muut vastaavat.



Akustista noisea, koska miksi ei? Nauhoitin saksofonit viidessä minuutissa sillä aikaa kun vuokraisäntä ei ollut kotona. Tunsin oloni jonkin sortin noiseninjaksi.



Tämä on yksi parhaita aikaansaannoksia näistä, koska olen miettinyt tällaisen koko levynkin tekemistä jo jonkin aikaa, mutten ole päässyt johonkin suljettuun tilaan mölyämään yksikseni. Sikäli tämä olikin parin minuutin introduktio aiheesta itselleni, ja varmaan tällaista saa kuunnella lisää joskus. Siinä kuuluu myös sydämeni syke ja olkapääni rutina.



Pelkkää romumetallia, ei edes jousisoittimia. Pelastin koulun roskiksesta jonkun vanhan hitsausveistoksen ja siitä tuli saman tien lempisoittimeni. Käyn rakentelemassa siihen jonkinlaisen kaikutankin ja otan sen keikoille mukaan saman tien.



Yritin nauhoittaa jääkaapin kompressorin oskillointia, ja sain vain rutinaa. No, rytmiraitana se sitten meni, vaikka aluksi ajattelinkin laittaa microbruten soittelemaan kilpaa jääkaapin pii-paa-äänen kanssa.



Ajattelin, että se buto-asiakin tulee aloitettua nopeammin, jos musiikki on olemassa, ja tein sellaista musiikkia johon haluaisin tanssiakin.



Tämä on pakan turha ja paska kortti, mutta kun olin kirjoittanut itselleni haasteeksi "lively", niin pakko sellainen oli sitten tehdä.



Tästä tuli itselleni yllättäen melko mieleinen. Pyrin ahdistavaan monokromaattisuuteen, ja pidän siitä miten ääneni sopii juuri tällaisin juttuihin, vaikkei se oikeastaan mihinkään muuhun meinaa koskaan sopiakaan.



aluksi ajattelin toteuttaa tämän looppiambienttina, mutta mietin, että se olisi ollut minulle liian helppoa, ja tein sen akustisesti.



Tämän soittelin eilen illalla livenä kelanauhurin kanssa. En tiedä oliko siinä jotain vikaa sähköjen vuoksi vai siksi, että juuri putsasin äänipäät, mutta se tuntui pitävän enemmän melua kuin aiemmin. Mutta pärjäsin sillä mitä oli.

14 biisiä kahdessa päivässä lienee jonkinlainen ennätys itsellekin, vaikka ei se määrä vaan se laatu jne, mutta silti. Nyt on aivo aika tyhjä ja täytynee keksiä elämäänsä taas muuta sisältöä.