torstai 24. tammikuuta 2019

Tyhjyydestä

Keho ei ole este


Palamistuote


Ripustin itseni


Olen taas katsellut töitäni taaksepäin ja tehnyt vähän jonkinlaista sarjallista analyysia siitä mitä ne kertovat alitajuntani prosesseista, jotka nyt tulevat tietoisiksi ja varmaan menevät sitä myöten pilallekin. Kun maalauskurssi loppui, tein maalauksen Ei Enää Ihminen. Jotenkin se pysäytti minut totaalisesti, pidin sen unenomaisesta hiljaisuudesta ja sisäisestä maailmasta. Sen maailma tuntui olevan alitajuntani pinnan alla, kuin katsoisi unessa maailmanloppua, kuulisi jossain etäällä miten tietoisuuden rakennelmat luhistuivat merkityksettöminä... Pidin sen tietynlaisesta hämäryydestä joka tuntui siltä, että ilmaisin jälleen kerran itsestäni jotakin todellista ja olennaista, vaikken vielä tiennytkään mitä se oikein oli. Kun olen nyt muutaman kuukauden asiaa pohtinut ja penkonut, maalannut lisää ja oppinut ymmärtämään teosteni keskinäistä symboliikkaa, ymmärrän näissä kuvissa paljastavani oman tyhjyyteni, sen joka dissosiatiivisessä identiteettihäiriössä (tai minun mielestäni kyllä ihan vaan ihmisen perimmäisessä todellisuudessa, mikäli sen lukee loogiseen päätepisteeseensä asti) on olennaista: mitään minua ei ole olemassa. En usko persoonan eheyteen muuten kuin episodisen muistin tarvitseman viitekehyksen muodossa, mutta ainakin minun mieleni, ja uskon, että niin kaikkien teidän muidenkin mielenne, ovat täynnä erilaisia autonomisia osia, joiden koheesio yhdessä muodostaa kokonaiskuvan siitä, mikä "minä" oikein on.

On helppo ajatella ihan asioiden yksinkertaistamisen vuoksi, että "minä" on yksi palikka joka toimii johdonmukaisella tavalla. Minä (tai "me", hehheh) näemme (hups!) asian niin, että nämä autonomiset osiot kykenevät keskinäiseen ristiriitaan ja epäjohdonmukaisuuteen, joka pitäisi hyväksyä tukahduttamisen sijaan. Ihmiset kokevat ristiriidan valehteluna tai jotenkin vääränä asiana, koska se vähentää toiminnan ennustettavuutta. Koska minä ainakin koen koko tämän mieleni olevan täysin kaoottinen kokonaisuus eri puolilta annettua ja kaivettua tietoa, erilaisia odotuksia ja sosiaalisia rooleja ja niiden ristivetoa ja puristusta, on täysin ymmärrettävää että kaikki nämä erilaiset osat kykenevät myös kehittämään erilaisia mieltymyksiä asioiden tekemisen luontaisen flown suhteen. Siitä syystä en koskaan pyri johdonmukaisuuteen, vaan yritän kuunnella sisäistä ääntäni mahdollisimman rehellisesti, pyrkien ilmaisemaan sitä täydellisesti. Mikäli en kykene siihen, äärimmäiseen rehellisyyteen itseilmaisussa tai ylipäätään olemisessa, on turha edes nähdä vaivaa.

Tietoisuus kokonaisuutena on kuitenkin monisyinen asia. Siihen liittyy paitsi kehon synnyttämä primitiivinen kokemus itsetietoisuudesta, jonka päälle kaikki muu aistimus rakentuu, myös paljon hienovaraisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia, jotka ovat kehittyneet meille varmasti vasta viimeisen kahden sadan vuoden aikana, tai nopeamminkin. Tämä aika vain tarvitsee täysin erilaisia selviytymismekanismia ja sosiaalista hienovirettä, jolloin myös tietoisuus harjaantuu täyttämään erilaisia odotuksia. Tätä vasten ajattelen minuuden olevan kuin vesi, joka täyttää sen astian, jota kulloinkin tarvitaan. Se ei ole mitään pysyvää tai jämähtävää, vaan nestemäistä ja jatkuvasti muuttuvaa. Olen laskenut kehollisesta tietoisuudestani kahdeksan erillistä osaa meditaation aikana. Se osa, joka hengittää, se joka laskee hengityksiä, se joka ajattelee kaikkea aivan muuta siitä huolimatta, se joka tarkkailee näitä kaikkia prosesseja, havaintoaistimellinen osa, kehotietoisuus, alitajunta, sekä se metatietoisuus, joka on näiden kaikkien yhteistyötä. Zen onkin ollut keskeisenä osana omaa maailmankatsomustani aina ehkä ennen kaikkea sen vuoksi, että se aika pitkälti jakaa käsitykseni tietoisuuden ja persoonallisuuden ja olemisen luonteesta. Vaikka kyseisen sanan konnotaatiot länsimaisessa kulttuurissa ovat nykyisellään ehkä turhan paljon jossakin silmät kiinni hymisemisessä, on zazenissa olennaista päinvastainen, silmät auki ja hiljaa istuminen. Sen ymmärtäminen, että minä olen täydellisesti tämä kokemus todellisuudesta joka minun mielessäni on, juuri sellaisena kuin se on, ja minä olen samalla koko todellisuuteni mitta. Se ei myöskään pyri mihinkään harmoniaan tai mielenrauhaan, "valaistumiseen", vaan zazen itsessään on harjoituksen ainut päämäärä. Sellainen "merkityksetyksestä tyhjyys" on myös ollut minulle aina mieleen, etenkin tässä ajassa, jossa kaikki yrittävät manipuloida ihmisiä koko ajan jonkinlaisin agendoin. Maalaukseni ovatkin sinällään sen ristiriidan esiin tuomista, joka tällaisessa maailmassa syntyy; tyhjät ihmiset kaadetaan täyteen odotuksia joita he eivät ymmärrä, halua tai tiedosta, mikä johtaa ahdistukseen ja suurempaan kärsimykseen. Se on maailma, jota vastaan minä sodin.

Persoonallisuuden eri ulottuvuuksia on hankala hahmottaa, koska niitä voi syntyä välittömästi lisää tarvittaessa. Näen jonkinlaisen sosiaalisen roolin jota kukaan ei tahdo täyttää, ja teen parhaani sen täyttämiseksi kuten pitää. Siinä auttaa juuri se, etten usko sen olevan ristiriidassa minkäänlaisen sisäisen koheesion kanssa, vaan koen ristiriitaisuuden ja kaoottisuuden olevan täysin keskeisiä ja erottamattomia osia sisäisessä olemuksessani. Ja aivan ytimessä, siellä missä kukaan ei katso, ei ole mitään katsottavaa. Se on se sama tyhjyys, joka olen soittaessani tai maalatessani, se voi ilmaista ja välittää asioita, mutta se on silti itseisarvoisesti tavoiteltava tila itselleni. Se on minun palkintoni tässä yhtälössä, ei lopputulos. En koe omistavani suoranaisesti mitään mistään mitä teen. Siksi töiden signeeraaminenkin tuntuu minusta typerältä. Omimiselta. Sen jälkeen kun minä olen tehnyt oman tehtäväni tässä ketjussa, kaikki siirtyy katsojan tai kuulijan tietoisuuteen. Se on jokseenkin olennainen osa työskentelyäni ja sitä, miksi tahdon pitää kaiken ihmisten saatavilla. Koska te teette niillä luultavasti enemmän kuin minä sen jälkeen, kun ne ovat valuneet minusta ulos. Minusta ei ole oikeastaan mitään hienompaa kuin kuulla se, että olen inspiroinut ihmisiä, jotka ottavat mukaansa jonkin pienen osan tästä kaikesta ja tekevät siitä sitten jotain paljon hienompaa, kuin mihin minä olisin kyennyt ikinä. Ja omaksi ihmetykseksenikin olen saanut sellaista palautetta jo melko paljon. Se tekee kaikesta tästä tyhjyydestä kai vähän mielekkäämpää, tietää että on ollut jonkinlaisen kulttuurievoluution alaviitteen sivuhuomautuksena, vaikka edes punakynämerkintänä marginaalin marginaalissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti