perjantai 11. tammikuuta 2019

Huominen on huonompi, pah.

Yritin kuunnella Areenasta Huominen on huonompi-podcastia, mutta se osoittautui liian raskaaksi tehtäväksi. Toimittaja on rakentanut itselleen jonkinlaisen ajatusrakennelman, joka tuntuu toisaalta yhdistelmältä Jippiin chatissa kasvaneiden 2000-luvun nuorten aikuisten trollailuironiaa ja toisaalta sitten taas joltain 50-lukuiselta änkyröinniltä, toisin sanoen tyypilliseltä nostalgialta sellaista aikaa kohtaan, jonka huonoutta ei ole koskaan tarvinnut itse elää. Kirjoitan tästä lähinnä, koska molemmat näistä ilmiöistä ovat tuttuja myös tuttavapiiristäni, ja ne ovat useinkin turhauttaneet minua suuresti. Siksi olen erityisen turhautunut etenkin nuorista, jotka osoittavat tällaisia merkkejä, niitä jotka rakentavat 80-luvusta mielikuvaa jonain mystisenä terminaattoreita, scifiä ja synthwavea vilisevänä aikana, vaikka todellisuudessa se oli yhdistelmä olkatoppauksia ja sisällä röökaamista. Se ei kuitenkaan liity tähän suoranaisesti.

Mikä tuossa eniten ärsytti on se, että toimituksellinen työ tässä ohjelmassa on kehnoa. Koko ajan heitellään ilmaan, että "tästähän on tutkimuksiakin", mutta niitä tutkimuksia ei selvennetä, omat ennakkoasenteet ja oletukset paistavat koko ajan läpi ja tuo mainitsemani jippii-estetiikka ironiassa tulee esiin siinä, että väliklipeillä on rakennettu "huumorista" sellainen kilpi, jota kautta voidaan sanoa että on pilke silmäkulmassa ja rooli päällä, vaikka kaikki pilke katoaakin toimittajalta itseltään heti kun aletaan keskustella asioista. Keskustelu on täysin näiden ajatusluutumien, yksinkertaisesti väärien olettamusten ja juuri tuollaisen epävarman tutkimuksen ohjaamaa... lähinnä mietin, miten joku voi jo noin nuorena kuulostaa noin vanhalta pierulta? Ihmetytti etenkin se, että jos hän kerran on lukenut Linkolaakin, miksei hän kumonnut vieraan yksitotista väitettä Linkolan ihmisvihasta, myyttiä joka elää vahvana, mutta joka on kyllä osin myös median nostama. Linkola on puhunut ihmisyydestä myös kauniisti ja todennut vihaavansa ihmiskuntaa, mutta rakastavansa ihmistä, mihin varmasti jokainen meistä voi samastua. Ihmiskunnan keskeinen ongelma on se, että meidän päätöksen tekomme on täysin vääristynyt, kun olemme laskeneet rahan ja sitä myötä kaiken päätäntä valtamme pienen kourallisen käsiin, ja tuolla kourallisella taas on yhteinen intentio laittaa kaikki vituiksi ja polttaa koko paska ennen kuin oma lähtö muutaman vuoden sisään tulee.

Toki kai tällaistakin pitää Ylelle tuottaa, on hyvä että kenttä on tasainen, mutta monesti tällaiset väsyttävät, henkisesti laiskat ohjelmat turhauttavat hyvän tarjonnan seassa, kun en voi olla ajattelematta sitä, että joku varmasti ottaa tästäkin itselleen uusia totuuksia toisteltavaksi ilman sen kummempaa analyysiä sisällöstä, kun niitä pudotellaan noin raflaavaan sävyyn. Omalta kohdaltani voin todeta somesta ainakin sen, että sosiaalisesta elämästäni se muodostaa noin 80 prosenttia ainakin. En ole erityisen suosittu, etenkään niinä päivinä kun tykitän internetin täyteen kaikkea kun en voi tehdä mitään järkevämpääkään oikeassa maailmassa. Eniten minua ärsytti silti ihmisten passiivisuus tuollaisessa systeemissä, joka perustuu osallistumiselle. Jos ei osallistu, systeemi ajattelee, ettei tämä kiinnosta, etkä näe sitä jatkossa. Tästä syystä siellä sai huutaa äänensä käheäksi tulevista jutuista, ja keikkapäivinä kaikki olivat aina, että "mitä, en ole kuullut tästä mitään!" Se siis vie energiaa, muttei anna oikeastaan mitään takaisin, mutta sosiaalisten verkostojen ylläpitämiseen se oli mielestäni käytännöllinen. Aivoni ovat nyt koittaneet kymmenisen kertaa mennä tyhjillä hetkillä facebookiin julistamaan jotain, ja tiedän, että menee aikansa ennen kuin ne taas lopulta tottuvat tähän, mutta se on välttämätön välivaihe. Eiköhän ne viikossa ole taas uudelleen kalibroitu tähän uuteen todellisuuteen. Piti vain todeta, että omaan onnellisuuteeni some ei vaikuta pelkästään negatiivisesti, en ole nyt onneni kukkuloilla jossain somettomalla kukkakedolla, olen vain vähemmän aistiärsykkeitteni heiteltävissä, mutta aivan yhtä ahdistunut kuin viikko sitten. Osallisuus on se, mikä vaikuttaa onnellisuuteen eniten. Ihminen voi olla osaton tai osallinen myös somessa. Toimittajan mainitsema tutkimus oli tehty passiivisilla somen käyttäjillä. On aivan loogista, että muiden osallisuuden seuraaminen omassa passiivisessa roolissa lisää ahdistusta, mutta paljon suuremmassa määrin sosiaalinen media on antanut äänensä niille ennen äänettömille ja osattomille, joilla ei ollut mitään tilaa eikä paikkaa yhteiskunnassa. Sen rinnalla joku 2000 ihmisen äänekäs vähemmistö internetissä sössöttäjiä on aika pieni paha. Toivoisin vain, että sosiaalisen median voisi rakentaa joltain muulta pohjalta, kuin suuryritysten toimesta niin, että se vielä vetoaisi ihmisiin samalla tavoin. Mahdoton yhtälö kai, ainakin tässä loppukapitalismin kuolonkouristusten keskellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti