juttuja

Elämä maistuu taas väsyneeltä. Elävän mallin tekemisessä on se mielenkiintoinen puoli, että siihen uppoaa aikalailla täysin aina siksi 20 minuutiksi kerrallaan, jota siinä tehdään ja kun kello soi, se tuntuu aina samaan aikaan ärsyttävältä ja pelastukselta. Aivan kuten meditaatiossa siis. sitä ei vain tajua miten paljon tuleekin oikeastaan oltua jaloillaan koko ajan ja välistä on hyvä istua alas tai venytellä tai koittaa rentoutua muuten vaan. Se on välttämätöntä. Ja juuri sellaiset asiat minulta meinaavat monesti unohtua, ja siitä syystä on kai hyväkin, että kun on muutenkin väsyksissä niin tekee mieli romahtaa alas aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Samalla siinä tulee katselleeksi ihmiskehoa aina uusin silmin. Tänäänkin ihmettelin, että miten helvetissä me voimme näillä riisikepeillä ja pienellä tasapainokalibraatiolaitteistolla olla pystyeläimiä, oikeastaan ainoita tässä mittakaavassa. Se jos mikä on hämmentävää.


Auto on nyt aiheuttanut pieniä häiriöitä kaikkeen, akku taisi tyhjentyä, ja tuo Picasso on sellainen design-ihme ettei virran antaminenkaan ole ihan niin simppeli homma kuin oikeissa autoissa, eli pitääpä nyt vähän ihmetellä asiaa. Olisihan se nyt saatava startattua, että voi tehdä juttuja. Luvattiin, että lähtee kuin palmun alta, mutta ei kyllä pidä saatana paikkaansa ellei palmun viereen ole parkkeerattu myös hinausauto. Muuten se on toki toiminut keliin nähden yllättävän "vähän paskasti", koko kuntoonsa nähden. Sille nyt vain olisi tässä tulevaisuudessa vielä aika helvetisti käyttöä, joten saisi alkaa toimimaan.

Tässä on taas lähipäivinä ilmennyt kaikenlaista. Saatan lähteä Ranskaan varta vasten soittamaan kymmenen minuuttia kolistelua, jos se kelpaa. Maksavat kaikki matkakulut, niin mikäs siinä sitten. Mennään ihmettelemään. Toki alkaa tuntua siltä, että on taas niin paljon palloja ilmassa, että väistämättä jotkin niistä putoavat niskaan ja kaikki menee päin helvettiä. Mutta menköön. Kokeillaan mikä kaikki futaa ja mikä ei. Nyt saan sentään ottaa hieman rennommin, ohjelmassa on lueskelua ja kasettien postitusta Kanadaan ja Ranskaan. Lisäilin myös Bandcampin merchandise sivulle ihan vain kokeeksi noita grafiikan printtejä ja vanhoja englanninkielisiä tekstikokoelmia, jos jotakuta joskus kiinnostaa pitää meikä elossa. Toki levyjenkin ostostelu vaikka euro kerrallaan auttaa paljon, niistä minun loppukuun ruokani yleensä koostuu.

Kuormia.

Kävin tänään taas sairaanhoitajan luona keskustelemassa päästäni, sen toiminnasta ja lapsuudestani, kai vielä pari käyntiä, jonka jälkeen voidaan alkaa pohtia lääkärikäyntiä, joiden jälkeen voidaan alkaa pohtia terapiaa puoltavan lausunnon mahdollisuutta, ja arvatenkin pääsen terapiaan joskus vuonna 2048 sitten.  Tavoite on ainakin selkeä, vaikken uskokaan että ahdistus menisi koskaan pois, niin olisin hyvin tyytyväinen, jos minua ahdistaisi edes vähän vähemmän, etenkin kun aika tuntuu olevan minua vastaan niin, että tiedän sen lopulta vain lisääntyvän. Nämä ovat kuitenkin aina hyviä ja mielenkiintoisia käyntejä, koska äskenkin nukahtaessani näin unen, jolla oli vahva merkitys ja joka tuntui kertovan minulle, ettei kaikki ole aivan vielä niin selkeää kuin olen kuvitellut.

Olimme veljeni, isäni ja setäni kanssa jossakin kahvilassa, jonka tarjoilija ei ollut tiskillä, mutta viskipullo oli. Otimme kaikki siitä paukut ja kun tarjoilija tuli kysymään mitä halusimme, sanoin, että paukut tuosta pullosta. Se olisi maksanut 21 euroa ja joitain senttejä, mutta koska tililläni oli vain joitain senttejä, pullo jäi pöydälle ja lähdimme kahvilan eteiseen. Eteisessä takahuone oli erotettu muoviläpyskäverholla, veljeni, isäni ja setäni menivät sinne ja minä lähdin ärtyneenä ulos. Kylmässä pakkasilmassa kävelin tietä pitkin alas parkkipaikalle, oranssit katulamput saivat jäisen maan näyttämään violetilta. Kohta kolmikko tuli tupakoiden ja naureskellen päissään kädet täynnä pöllittyä viinaa vyötäröön asti ulottuvan hangen läpi, ja minua vitutti. Ohi mennessään isä tönäisi minut maahan ja mietin, että tämähän on ihan samanlaista kuin lapsena. He menivät edeltä tietä pitkin ja joku juoppo ajoi raivoissaan kaikkien kolmen päälle. Heräsin.

Alitajunta kertoo minulle nyt juttuja, ja se on hyvä se. Olen nukkunut huonosti, että sikäli tällainen iltatorkkuminen ärsyttää suunnattomasti, koska se tietää taas sitä etten nuku ensi yönäkään, mutta minkäs tälle nyt tekee. Jäin päivällä myös kipsikuormaa siirtäessä säkkikasan ja seinän väliin, meikäläisen liharuumiista ei ollut edes ovistoppariksi siinä vaiheessa kun se kuorma lähti valumaan roklan kanssa alamäkeen. Toisaalta kengät olisivat voineet auttoo junttaamaan jalkaa maahan, omaa tyhmyyttä ja varmaan nyt viikon verran muistanen tämän kyllä jaloissani. Ei onneksi käynyt kummemmin, pari nirhaumaa siellä täällä. Sitä on vaan niin tottunut siihen, että oma fyysinen voima riittää kaikkeen tarpeelliseen, että sitä on hieman hämmentynyt tilanteessa, jossa se ei sitten riitäkään. Terve kokemus silti.

Prosesseja.

Tyhjä 001

Noise in the Brain

Huomenna Hän Tulee

Näissä tauluissa havaitsee hyvin prosessin; kyllästyminen, irti repiminen, uuden syntymä. Näin tauluni ja taiteelliset prosessini monesti menevät, nopeissa sykleissä ja minun itsenikään sitä täysin ymmärtämättä, riuhtaisen itseni jostakin mitä olen alkanut toistaa tai rakentaa irti voimalla ja sen seurauksena syntyy jotakin pakotonta, luonnollista, uutta. Toki myös kaikilla töillä on oma paikkansa, tai muuten tuhoan ne, maalaan pohjat uudelleen mustaksi tai hankkiudun niistä eroon muuten. Ylimmän tauluista maalasin kuunnellessani Norvikin albumia The Drawing Board, todella miellyttä ja meditatiivinen pianovetoinen albumi, vahva suositus! Tämänkin löysin niinkin kepeän yhteyden kautta, kuin instagram-tykkäyksen välityksellä. Tästä syystä käytän musiikkijutuissa tageja, koska ne johdattavat monesti taaksepäin samanmielisten tekeleiden äärelle ja auttavat löytämään jotain uutta.


Toisen maalauksen tein välittömästi tuohon toisteisuuteen turhautumiseni kautta Merzbown säestyksellä. Sen luultavasti maalaan tyhjäksi jossain vaiheessa, koska ei minulla sikäli ole tuollaiselle ilmaisulle välttämättä käyttöä. Iso osa tuota prosessia on katsella maalien valumista ja sotkeutumista, se on mielelle rauhoittavaa ja kaunista touhua. Tällainen taulu onkin nähdäkseni lähinnä dokumentaatio siitä prosessista, tallenne visuaalisesta esityksestä itselle, enemmän kuin taiteellinen teos itsessään. Se kuitenkin synnytti kaikki edellytykset ja jämämaalit, joiden kautta siirryin viimeiseen tauluun.

Kenellekään ei varmaan tarvitse tässä vaiheessa enää selittää auki Samuel Beckettin järisyttävää vaikutusta omaan tuotantooni ja olemassaolon samastumiskokemuksena ylipäätään. Olen monesti yrittänyt ilmaista jotakin joka tekisi minkäänlaista kunniaa hänen tuotannolleen, ja epäonnistunut aina surkeasti. Tämän kohdalla toisaalta tuntuu, että olen epäonnistunut aivan äärettömän pienen hitusen vähemmän...



Unohdin myös mainita, että tein viime yönä tämän. Sitä saa samalla kasetilla Blissin kanssa, nimellä Disintegrated Bliss. Laitan sen Bandcampiin kun vaan kerkeän. Se on mielestäni myös vähemmän huono, kuin monet muut. Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että minä kuolen, kuten ei mikään muukaan tästä rimpuilusta. Mutta ei kai tässä muutakaan voi, odotellessa.

Maalailua.

Tarkoituksenani oli lähteä Tampereelle nauhoittamaan noisehommia Cold Hellin kanssa tehtävällä Kiova-splitille, mutta citroen ei lähtenyt tässä pakkasessa käyntiin, joten hommia lienee parempi siirtää tuonnemmaksi. Tai siis; pakkohan se on. Nyt sitten istun kotona ja mietin, josko menisin maalaamaan tänään, kun kerta tuli aikatauluun tällälailla tyhjää. Toisaalta tulipahan alle sadan kilometrin viikonloppu sitten kummiskin. Eilen kävin myös maalailemassa, ja vaikka luulin ajaneeni itseni umpikujaan, lipsahdin siitä kuitenkin yllättäen voiton puolelle ronkkiessani muiden pohjia roskalavalta ja käyttäessäni niitä lähtökohtina. On mielenkiintoista miten päässä jotenkin yhtäkkiä kuuluu se ääni joka kertoo jokaisen teoksen kohdalla erikseen sen olevan valmis. Tulee vain sellainen "NYT!" ja pensseli tai veitsi putoaa lattiaan saman tien.

A Portrait of the Inner Beauty of an Unknown Body

Tätä en olisi varmasti maalannut ellen olisi lukenut Haruki Murakamin Komtuurin surmaa tässä näin. Joitain asioita, joita tuossa käsitellään muotokuvamaalauksen ja sen abstrahoinnin yhteydessä on inspiroivaa lukea, monet luomisen kuvauksista ovat kovin tuttuja ja toiset taas tuntuvat turhauttavilta juuri siksi, että ne eroavat omista ajatuksista niin paljon. Mutta pääasiassa samastuttavaa kamaa, kunhan taas ohittaa Murakamille ominaiset elokuvista opitun tuntuiset sekstailuhommat, jotka tuntuvat olevan pakollisena osana monissa kirjoissa, vaikkei niillä niin kovin suurta funktiota tunnu lopulta olevankaan. En tiedä kenellä noiden kanssa muka jöpähtäisikään, eli sikäli vähän turhaa matskua.

Post-Industrial Self-Hatred Blues

Taulun nimi ei luultavasti ole lopullinen eikä sillä ole sikäli mitään väliäkään, tämä on yksi parhaita tauluja joita olen koskaan saanut aikaiseksi. Se syntyi täysin satunnaisuuden ja tyhjyyden ohjauksessa, ilman yhtäkään ajatusta mistään. Se oli saman tien valmis. Olen myös hämmentynyt siitä miten hyvin se tallentui valokuvaan, koska monesti nämä eivä tallennu juuri mitenkään, eikä tässäkään ole tehty minkäänlaisia muokkauksia kuvaan. Jo pelkästään tämä tuntui siltä, että kannatti herätä tänään.

Ikiru

Tämä taas ei ehkä tallentunut kuvaan aivanniin hyvin, mutta aina ei voi voittaa. Pidän siitäkin, ainakin vielä. Harjoittelin taustalle hiraganoja, mutta lopulta sotkin ne kaikki. On hienoa miten hiraganatkin alkavat vähän kerrallaan mennä kaaliin, vaikka se tietääkin vain sitä, että sen jälkeen pääsee opiskelemaan kanjeja ulkoa ja siitähän se helvetti vasta alkaakin. Mutta mikäpä siinä, on tämä japaninkielen opiskelu nyt ollut sen verran monta vuotta projektina, ettei tässä ihan jäniksen selässä olla. Nyt pitänee syödä jotain, kun liharuumiin akku alkaa taas näyttää punaista.

"vapaa"

Tämä ikkuna on ollut auki koko illan, enkä suoraan sanottuna tiedä mitä siihen kirjoittaisin. Aikomukseni oli maalata, mutta aika äkkiä huomasin maalanneeni itseni umpikujaan ja seisovani märkien papereiden edessä, josta syystä oli pakko lähteä kotiin. Tein ruoan, minkä jälkeen olen lähinnä kuunnellut Merzbowta ja toimittanut tyhjää. Kai tämä on sitä lepoa sitten? Tämä on ensimmäinen tyhjä viikonloppu ties kuinka moneen kuukauteen, ja olen ja hieman ymmälläni siitä mitä pitäisi tehdä tai miten olla. Tai ei tämäkään nyt täysin tyhjä ole, sunnuntaina ajelen Tampereelle ja käyn nauhoittelemassa noisea Cold Hellin tuotoksille, josta seurannee jonkinmoinen julkaisu sitten myös. Vähän tekisi mieli päästä nauhoittelemaan noiseakin kunnon romppeiden kanssa taas vaihteeksi. On siinä vaan jokin oma juttunsa. Nyt vaihdoin kuitenkin noiset ja mölyt Ryuichi Sakamotoon ja aion lueskella tässä Haruki Murakamin Komtuurin surmaa. Huomenna menen sitten jatkamaan maalaushommia. Ja sunnuntaina ajelen kuitenkin sen parisataa kilometria vaikka piti olla alle sadan kilometrin viikonloppu. Mutta en vain osaa olla paikallani!

Jos nyt kuitenkin. Naulaan itseni lattiaan kiinni vaikka. On kiinnostavaa miten nopeasti aivot tottuvat johonkin, niinkuin nyt vaikka siihen että ollaan liikkeessä, siihen nähden pysähtyminen tuntuu niin tylsältä! Mutta sitä suuremmalla syyllä se on kyettävä katsomaan omaa epämukavuusaluettaan silmästä silmään ja otettava se vastaan juuri sellaisena kuin se on. Voin vaikka opiskella japania. On sitä tullut jo aika paljon päntättyäkin, mutta tuntuu että tarvitsisi vähän johdonmukaisempaa opetusta, kuin mitä duolingo tarjoaa. Systeemioppia ennen kaikkea, kokonaiskuvaa pelkkien sanojen ja hiraganojen lisäksi ja tueksi. Kontekstin kanssa ne jäävät paremmin mieleen. Mutta onpa tuostakin jo jotain jäänyt sentään. Onneksi on hylly täynnä japanilaisia noise import-levyjä, joiden takakansilla voi harjoitella.

Kohta alkaa myös pronssivalukurssi, jota olen odottanut tältä vuodelta oikeastaan eniten. Toivon saavani aikaiseksi jotain sellaista, jota voin laittaa Romu & Randomin näyttelyyn maaliskuussa. Lähinnä ihmishahmoja olisi aikomus vääntää. Näyttelyn nimikin on nyt hieman auki, koska tila on vähän pieni ja työt isoja, pitää säätää ja pohtia mikä siinä toimii kaikkein parhaiten. Ja väkertää ripustusvälineet tauluihin.

Tyhjyydestä

Keho ei ole este

Palamistuote

Ripustin itseni

Olen taas katsellut töitäni taaksepäin ja tehnyt vähän jonkinlaista sarjallista analyysia siitä mitä ne kertovat alitajuntani prosesseista, jotka nyt tulevat tietoisiksi ja varmaan menevät sitä myöten pilallekin. Kun maalauskurssi loppui, tein maalauksen Ei Enää Ihminen. Jotenkin se pysäytti minut totaalisesti, pidin sen unenomaisesta hiljaisuudesta ja sisäisestä maailmasta. Sen maailma tuntui olevan alitajuntani pinnan alla, kuin katsoisi unessa maailmanloppua, kuulisi jossain etäällä miten tietoisuuden rakennelmat luhistuivat merkityksettöminä... Pidin sen tietynlaisesta hämäryydestä joka tuntui siltä, että ilmaisin jälleen kerran itsestäni jotakin todellista ja olennaista, vaikken vielä tiennytkään mitä se oikein oli. Kun olen nyt muutaman kuukauden asiaa pohtinut ja penkonut, maalannut lisää ja oppinut ymmärtämään teosteni keskinäistä symboliikkaa, ymmärrän näissä kuvissa paljastavani oman tyhjyyteni, sen joka dissosiatiivisessä identiteettihäiriössä (tai minun mielestäni kyllä ihan vaan ihmisen perimmäisessä todellisuudessa, mikäli sen lukee loogiseen päätepisteeseensä asti) on olennaista: mitään minua ei ole olemassa. En usko persoonan eheyteen muuten kuin episodisen muistin tarvitseman viitekehyksen muodossa, mutta ainakin minun mieleni, ja uskon, että niin kaikkien teidän muidenkin mielenne, ovat täynnä erilaisia autonomisia osia, joiden koheesio yhdessä muodostaa kokonaiskuvan siitä, mikä "minä" oikein on.

On helppo ajatella ihan asioiden yksinkertaistamisen vuoksi, että "minä" on yksi palikka joka toimii johdonmukaisella tavalla. Minä (tai "me", hehheh) näemme (hups!) asian niin, että nämä autonomiset osiot kykenevät keskinäiseen ristiriitaan ja epäjohdonmukaisuuteen, joka pitäisi hyväksyä tukahduttamisen sijaan. Ihmiset kokevat ristiriidan valehteluna tai jotenkin vääränä asiana, koska se vähentää toiminnan ennustettavuutta. Koska minä ainakin koen koko tämän mieleni olevan täysin kaoottinen kokonaisuus eri puolilta annettua ja kaivettua tietoa, erilaisia odotuksia ja sosiaalisia rooleja ja niiden ristivetoa ja puristusta, on täysin ymmärrettävää että kaikki nämä erilaiset osat kykenevät myös kehittämään erilaisia mieltymyksiä asioiden tekemisen luontaisen flown suhteen. Siitä syystä en koskaan pyri johdonmukaisuuteen, vaan yritän kuunnella sisäistä ääntäni mahdollisimman rehellisesti, pyrkien ilmaisemaan sitä täydellisesti. Mikäli en kykene siihen, äärimmäiseen rehellisyyteen itseilmaisussa tai ylipäätään olemisessa, on turha edes nähdä vaivaa.

Tietoisuus kokonaisuutena on kuitenkin monisyinen asia. Siihen liittyy paitsi kehon synnyttämä primitiivinen kokemus itsetietoisuudesta, jonka päälle kaikki muu aistimus rakentuu, myös paljon hienovaraisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia, jotka ovat kehittyneet meille varmasti vasta viimeisen kahden sadan vuoden aikana, tai nopeamminkin. Tämä aika vain tarvitsee täysin erilaisia selviytymismekanismia ja sosiaalista hienovirettä, jolloin myös tietoisuus harjaantuu täyttämään erilaisia odotuksia. Tätä vasten ajattelen minuuden olevan kuin vesi, joka täyttää sen astian, jota kulloinkin tarvitaan. Se ei ole mitään pysyvää tai jämähtävää, vaan nestemäistä ja jatkuvasti muuttuvaa. Olen laskenut kehollisesta tietoisuudestani kahdeksan erillistä osaa meditaation aikana. Se osa, joka hengittää, se joka laskee hengityksiä, se joka ajattelee kaikkea aivan muuta siitä huolimatta, se joka tarkkailee näitä kaikkia prosesseja, havaintoaistimellinen osa, kehotietoisuus, alitajunta, sekä se metatietoisuus, joka on näiden kaikkien yhteistyötä. Zen onkin ollut keskeisenä osana omaa maailmankatsomustani aina ehkä ennen kaikkea sen vuoksi, että se aika pitkälti jakaa käsitykseni tietoisuuden ja persoonallisuuden ja olemisen luonteesta. Vaikka kyseisen sanan konnotaatiot länsimaisessa kulttuurissa ovat nykyisellään ehkä turhan paljon jossakin silmät kiinni hymisemisessä, on zazenissa olennaista päinvastainen, silmät auki ja hiljaa istuminen. Sen ymmärtäminen, että minä olen täydellisesti tämä kokemus todellisuudesta joka minun mielessäni on, juuri sellaisena kuin se on, ja minä olen samalla koko todellisuuteni mitta. Se ei myöskään pyri mihinkään harmoniaan tai mielenrauhaan, "valaistumiseen", vaan zazen itsessään on harjoituksen ainut päämäärä. Sellainen "merkityksetyksestä tyhjyys" on myös ollut minulle aina mieleen, etenkin tässä ajassa, jossa kaikki yrittävät manipuloida ihmisiä koko ajan jonkinlaisin agendoin. Maalaukseni ovatkin sinällään sen ristiriidan esiin tuomista, joka tällaisessa maailmassa syntyy; tyhjät ihmiset kaadetaan täyteen odotuksia joita he eivät ymmärrä, halua tai tiedosta, mikä johtaa ahdistukseen ja suurempaan kärsimykseen. Se on maailma, jota vastaan minä sodin.

Persoonallisuuden eri ulottuvuuksia on hankala hahmottaa, koska niitä voi syntyä välittömästi lisää tarvittaessa. Näen jonkinlaisen sosiaalisen roolin jota kukaan ei tahdo täyttää, ja teen parhaani sen täyttämiseksi kuten pitää. Siinä auttaa juuri se, etten usko sen olevan ristiriidassa minkäänlaisen sisäisen koheesion kanssa, vaan koen ristiriitaisuuden ja kaoottisuuden olevan täysin keskeisiä ja erottamattomia osia sisäisessä olemuksessani. Ja aivan ytimessä, siellä missä kukaan ei katso, ei ole mitään katsottavaa. Se on se sama tyhjyys, joka olen soittaessani tai maalatessani, se voi ilmaista ja välittää asioita, mutta se on silti itseisarvoisesti tavoiteltava tila itselleni. Se on minun palkintoni tässä yhtälössä, ei lopputulos. En koe omistavani suoranaisesti mitään mistään mitä teen. Siksi töiden signeeraaminenkin tuntuu minusta typerältä. Omimiselta. Sen jälkeen kun minä olen tehnyt oman tehtäväni tässä ketjussa, kaikki siirtyy katsojan tai kuulijan tietoisuuteen. Se on jokseenkin olennainen osa työskentelyäni ja sitä, miksi tahdon pitää kaiken ihmisten saatavilla. Koska te teette niillä luultavasti enemmän kuin minä sen jälkeen, kun ne ovat valuneet minusta ulos. Minusta ei ole oikeastaan mitään hienompaa kuin kuulla se, että olen inspiroinut ihmisiä, jotka ottavat mukaansa jonkin pienen osan tästä kaikesta ja tekevät siitä sitten jotain paljon hienompaa, kuin mihin minä olisin kyennyt ikinä. Ja omaksi ihmetykseksenikin olen saanut sellaista palautetta jo melko paljon. Se tekee kaikesta tästä tyhjyydestä kai vähän mielekkäämpää, tietää että on ollut jonkinlaisen kulttuurievoluution alaviitteen sivuhuomautuksena, vaikka edes punakynämerkintänä marginaalin marginaalissa.

Libe ra

Kuopion kolinat ja räminät on tässä näin. Se oli erittäin miellyttävä keikka soittaa, etenkin sitä vasten että jätin kitaran tällä kertaa kokonaan himaan ja korvasin sen saksofonilla. Huomenna suunnitelmissa olisi sitä vastoin tehdä levy pelkästään kitaralla, koska sitäkin on tullut soiteltua, vaikka ei ole tullut nauhoiteltua sen kummemmin. Tai laitettua edes vahvistinta päälle. Mutta sitä on miettinyt taas kummiskin hommia. Se on siis taas kerran ajatustasolla päässä tehty, eli käytännössä jo melkein jääkaapissa. En muista olenko kertonut siitä joulusta, kun veljeni kanssa pohdimme, pitäisikö alkaa tehdä munavoita jo pikkuhiljaa. Totesimme, että sehän on käytännössä jo jääkaapissa, kun ei tarvitse muuta kuin keittää munat ja sotkea ne voihin, eli ei mitään stressiä. Taidettiin lopulta tehdä se Tapaninpäivänä. Siitä on kuitenkin jäänyt toinen jonkinlainen henkinen ohjenuora jota voi seurata; sehän on käytännössä jo jääkaapissa, jos enää sellaiset pienet käytännön asiat on tekemättä, mutta käsitteellisellä tasolla homma on jo täysin taputeltu. Toinen on mikkeliläisiltä oppimani "....Kyllä ne linnut sen siitä sitten...." joka tiivistää juuri sen, että stressaaminen on turhaa.

Koska nyt on niin, että tässä saattanee syksyllä olla edessä vaihtovuosi Osakassa, olemme päntänneet puolisoni kanssa japania kaaliin ennen näkemättömällä teholla. Toki sitä on sirpaleittain tullut vastaan kaikkien harrasteiden ja kiinnostuksen kautta aina, mutta nyt kun sitä alkoi tosissaan opiskella, tajuaa miten ihanalta se tuntuu päässä oman logiikkansa kautta, joka ei noudata lainkaan länsimaista kielioppia, vaan tuntuu enemmän koodaukselta. Ensinnäkin jo siinä, että isoa osaa asiosta ei taivutella, vaan päätellään kontekstista kun sanoja ladotaan päällekäin, ja miten kieltolauseet rakennetaan vain sitä kautta, että lauseen loppuun lisätään kaiken edellisen negaatio on mielestäni aika hienoa! Toki siinä meni muutama ilta ennen kuin tajusi hiraganastakaan yhtään mitään, mutta vähitellen, noin miljoonan virheen kautta, sitä alkaa pikkuhiljaa tarttua jotain kaaliin ja täysin satunnaisen kuuloiset lauseetkin alkavat mennä paloiksi ja muuntua järjellisiksi, edes ajoittain.

Tässä nyt työn alla ollut kipsivalukurssi on pakollisilta osioiltaan täytetty, viikon verran on vielä jäljellä, mutta ajattelin käyttää isoimman osan tästä ajasta maalaamiseen. Kävin ostamassa Porista keikkarahoilla maalia ja mediumia ja nyt olen jokseenkin iloinen siitä, että voi taas keskittyä tekemiseen materiaalien vähyyden kiroilun sijaan, ainakin hetkeksi aikaa. Etenkin medium tuppaa loppumaan koko ajan, mutta ihmekös tuo kun heittää kokonaisen metalliroskiksen verran pasketta pohjalle. Nyt menen meditoimaan ja käyttämään koiraa pihalla, sitten onkin taas kai aika mennä katselemaan silmäluomia tai laskemaan sydämen tykytyksiä ja pohtimaan, koska ne sitten joskus lopulta lakkaavat.

Transsendenssi rituaalisessa keikkakokemuksessa.

Mietin junamatkalla paljonkin näiden tekemisteni suhdetta transsendenttiin, jota pohdin myös opinnäytetyötä tehdessäni, Tarastin kirjaa lukiessani. Koska puolisollani on myös ollut juuri rituaalitaiteen kurssi, olemme keskustelleet näistä asioista paljon, mutta jotenkin viimeaikaisilla keikoilla sitä on taas tullut pohdiskeltua tarkemmin ja selkeämmin. Nimittäin sitä, miten rituaalissa asioiden symboliset arvot muuttuvat konkreettisiksi ja miten se transsubstaatio on tavallaan välttämätön yhteisen transsendenssin saavuttamiseksi. Kun menen ihmisten eteen soittiminani kookosmaitopurkki, kaksi CD-telinettä, tietokoneen tuulettimen "siili", ruosteinen peltilevy ja sähköhammasharja, jonkinlaisen taikatempun täytyy taapahtua jotta nuo arkipäiväiset objektit ylittävät arkisen funktionsa ja toimivat transsendentin tavoittamisen välineinä. Yksi osa sitä on oikeanlaisen mielentilan luominen, sekä itselleni, että muille läsnäolijoille. Siinä siniset valot ovat välttämättömyys, jos ei yleisölle niin minulle. Ne auttavat minua lipsahtamaan siihen oman alitajuntani osaan, joka hiljentää "minut" ja tekevät tilaa sille "toiseudelle", joka sisälläni jatkuvasti on.

Ensimmäinen osa tuota performatiivista rituaalia on aina jonkinasteinen "vaivuttaminen". Se on vapaamuotoinen ja abstrakti, joka hiljentää ylimääräiset ajatukset ja tekee tilaa jollekin sellaiselle, joka voi nousta tuosta alitajunnan alkulimasta, minun ja yleisön yhdessä nostattama henkinen rakennelma ja sen yhteisen tietoisuuden olemus, jota pitkin kuljemme yhdessä ulos itsestämme, osaksi jotakin äärimmäisen voimakasta yhteistä kokemusta. Se tapahtuu vain jos ihmiset sallivat sen tapahtua. Se edellyttää kaikista musiikin konventioista irti laskemista. Se edellyttää vapautumista ja haavoittuvaisuutta. Se ei tee mitään ihmisillä, jotka eivät antaudu sille täysin. Välimuotoja ei ole. Se on kompromissitonta. Mutta se mitä se tarjoaa voi olla äärimmäisen järisyttävä kokemus. Ainakin se on sitä itselleni. Keikkailevat muusikot sössöttävät usein siitä, miten "siin laval on niinku aina vähän alasti", mutta siihen nähden tämä vastaa lähinnä sitä, että olisin repinyt nahat, lihat, luut ja sisuskalut hermoineen päivineen ihmisten eteen ja erotellut ne kaikki nähtäväksi siihen. Siitä mielentilasta palautuminen vie aina oman aikansa. Mutta sen aikaa on täysin tyhjä kaikesta. Ei ajatuksia, ei mitään muuta kuin jonkinlaista automaatiota, alitajuista toimintaa.

Yhtä tärkeää on kuitenkin asioiden lopettaminen. Tästä kirjoitan joskus lisää, koska suunnittelin junassa myös esseet joistakin esteettisistä aiheista, ja kompositio on niistä tärkein. Mutta siihen ja lopettamiseen liittyen, olen vakuuttunut siitä, että tiedosti sitä tai ei, minkä tahansa esityksen rakenne paljastaa sen tekijän katsomuksesta todella paljon asioita. Olen huomannut, että oma tapani lopettaa on melko usein jonkinlaisen kehän kaltainen. Asiat nousevat tyhjyydestä ja palaavat sinne takaisin. Toisinaan taas tunnun lopettavan asiat kontrasteilla; suuren melun jälkeen äkillinen hiljaisuus tuntuu lamauttavalta, järjettömän massiiviselta voimalta. Mikä tahansa toimii. Mutta väistämättä tulee paljastaneeksi jotain itsestään ja maailmankatsomuksestaan sellaiselle, joka sitä osaa tarkkailla.

Viimeaikoina olen ollut entistä kiinnostuneempi Butō-tanssista kehollisen itseilmaisun muotona, koska se tuntuu sopivan tekemisteni kontekstiin muutenkin täydellisesti. Mikä olisikaan minulle luonnollisempi tapa käyttää kehoani, kuin ilmaista sillä sitä ahdistusta jota tunnen kehollisuuteni vuoksi? Olen antanut itselleni jonkinlaisen luvan liikkua enemmän. Dance first, think later, that's the natural order, kuten Beckettkin asian ilmaisi. Se mikä minua on tähän asti estänyt on ollut ajatus siitä, että sitä pidettäisiin jotenkin pakotettuna tai päälle liimattuna. Mutta se on sikäli turhaa, että epäilemättä samat ihmiset luultavasti välttävät tätä kaikkea jo valmiiksi siksi, että pitävät sitä tekotaiteellisena paskana. Voi kuulostaa absurdilta, että tanssiminen olisi jotenkin luonnollista minulle, mutta sellainen ihminen joka on joskus nähnyt vaikkapa Cut To Fitin livenä voi ymmärtää helposti, että musiikki on AINA ollut minulle kokonaisvaltainen kehollinen kokemus. Se vapauttaa lisää energiaa ja mahdollistaa vielä syvemmän tason transsendenssin, jopa jotakin sellaista, joka tuntuu ajoittain totaaliselta annihilaatiolta.

Kuopio takana!

Takana on äärimmäisen hieno viikonloppu. Ehkä parhaita reissuja ovat nämä tällaiset nollaodotuksilla lähtevät, tajuntaa laajentavat matkat, joista ajattelee ensin, että eihän siellä ketään ole, mennään soittamaan ja varmaan kaikki vihaavat minua ihmisenäkin ja potkivat ovella vaikka sitten sisään tullessaan. Paikalle päästessä heti kaikki ovat ihmisinä ihania, oli heti kuin olisin tuntenut kaikki nämä ihmiset vuosia, mikä on aina hieno merkki. Rakastan myös sitä, että kun keskustelussa on mukana n. 10 savolaista, keskustelun rytmi alkaa olla riittävän nopeatempoinen minullekin ja jaksan puhua niin, ettei se tunnu pelkästään pakolliselta taakalta. Sitä myöten myös tutustuu ihmisiin nopeammin. Mutta ei riittänyt, että ihmiset olivat mukavia, galleria oli sen lisäksi noin ääriään myöten täynnä yleisöä, joka osasi nauttia äänestä, kun olivat sitä varta vasten tulleet kuuntelemaankin. Sitä on soittanut niin monta vuotta melko epäkiitollisille yleisöille, että nämä kaksi viimeistä keikkaa ovat tuntuneet sielussa aika helvetin hyvältä. Kiitos näistä kokemuksista, ne ovat olleet kauniita. Kozzzman ääntelystä tuli aika vahvasti mieleen sellainen piste, mistä sitä itsekin muutama vuosi takaperin aloitti, kitaraminimalismia ja äänitekstuuria, siitä on hyvä lähteä etenemään. Slave Existencekin oli ensimmäisellä keikallaan hyvää kohinaa ja rutinaa, Jarkko on jo lähtökohtaisesti hieno ihminen, koska hän on ainut "levy-yhtiö" joka meikän kamppeita on laittanut pihalle. Saa niitä joku muukin laittaa jos on kiinnostusta. Voin tehdä myös projekteja varta vasten levy-yhtiöitä varten, suunnitella jokaisen erikseen ja toteuttaa kaikessa rauhassa. Sanomattakin selvää, että puhun sellaisista proggiksista, jotka suhtautuvat näihin hommiin samoilla lähtökohdilla, kuin itsekin.

Ilta jatkui kuopilaisten kanssa pubeihin ja lopulta ajelin kaikki koteihinsa ja menin Kozzzma-Tonille yöksi. Tänään heti lähdössä VR muistutti taas miksei ole tullut luotettua siihen aikoihin, ensimmäinen juna jo yli puoli tuntia myöhässä ja kuumottelin, että siinä meni jo koko helvetin ilta aivan vituiksi. Akkukin meinasi loppua, joten asian selvittely oli mahdotonta, mutta onneksi siitä junasta oli vaihtamassa minun kanssani samaan junaan niin paljon porukkaa, että jatkoyhteys odotti, ja hankeen kuoleminen Pieksämäen asemalla oli peruttu. Samalla sain aikaa meditoida ja kirjoitella ja piirtää hommia, mikä oli tietysti pelkkää plussaa. Lopulta selvisin kotiin vain puoli tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus, eli ei tässä nyt mitään sen ihmeempää ollut. Tampereen juna-asemalla meinasi vaan vituttaa kaikki känniset urpot, sekä ihmiset, jotka katsoivat pahalla silmällä jotain huumeissa olevaa naista jolla toki meni ehkä vähän lujaa, mutta joka siitä huolimatta oli täysin harmiton. Enemmän siellä humalaiset vituttivat kaatuilullaan ja sekoilullaan. En ymmärrä sitä luontaista tarvetta, joka joillain ihmisillä tuntuu olevan kailottaa henkilökohtaisia puheluitaan joka junamatkalla. Miten on niin vaikea sanoa, että olen junassa, puhutaan jossain muussa välissä, sen sijaan että spekuloi eksänsä narsistisuutta siinä 50 ihmisen edessä.

Nyt tekisi mieli soittaa koko ajan enemmän ja enemmän keikkoja, lähden mukaan melkeinpä mihin tahansa, mikä on joko tolkun välimatkan päässä, tai jonne julkiset kulkevat helposti. Setti on aika roudailuystävällinen, mikäli paikalla on joku kitaravahvistin tai PA jota voi käyttää. Helppo homma! Hieno viikonloppu ja kyllä tämä nöyräksi vetää, en suoraan sanottuna ikinä voinut kuvitella, että voisin tehdä tai tarjota elämässäni ihmisille jotain näin hienoa. Nyt pitää mennä suihkuun, kun kuulema haisen aivan hirveälle. En epäile yhtään, olen vain niin turta etten tunne tai haista enää mitään.

Kuvan otti Milja Virtasola, mikäli sen esittely häiritsee, poistan kuvan pyynnöstä.

Erinäisiä asioita viimeisen vuorokauden ajalta satunnaisessa järjestyksessä.

Käytiin antamassa koiralle rokotukset, ja vaikka jännitin aluksi sen puolesta että mitenkä homma oikein menee, niin hienostihan tuo osasi olla kun paikallaan piti. Muistikuvat steriloinnista olivat dramaattinen ulina nukutusainetta antaessa, ja kyllä se nytkin ensimmäisellä kertaa säikähti, mutta osasi sitten sylissä pysyä vaikka pelottikin. Ensi kuussa pitäisi ottaa verikoe, mikä lieneekin sen verta tarkempaa touhua, että jännittääkin hieman enemmän miten osuu. Mutta eiköhän se mene. Tultiin nyt Poriin, kun huominen keikkareissu lähtee Porin bussiasemalta klo 13.15. Paljon roudattavaa, mutta onneksi vaihdot eivät huomenna ole älyttömän pitkiä tai hankalia, Onnibus on hyvä siitä että tavarat saa alas, mutta junien juoksentelu sunnuntaina arveluttaa paljon enemmän. Odotan itse keikkaa kuitenkin innolla, jotenkin on sellainen vahva fiilis, että hyvä ilta on tulossa. Otin jousiromuja ja saksofonin matkaan. Koitin googletella sitäkin millainen vaikutus pakkasella voi olla fonin roudailussa, mutta kun en löytänyt yhtään mitään aiheeseen liittyen, niin oletan ettei se siihen sen kummemmin vaikuta. Olisihan tässä maassa muuten joku siitä jotain kirjoittanut.

Murakamin kirja jäi ikävä kyllä Kankaanpäähän, mutta koulun kirjastosta löytynyt, hieman ohuempi opus futurismista kiinnostaa kyllä. Kun äsken lueskelin dadan historiaa, on hyvä sukeltaa erikseen vielä taaemmas historiassa ja nähdä mistä se kaikki syntyi, minkä lisäksi futuristien proto-noisehommat kiinnostavat myös paljon. Etenkin Russolon Intonarumorin kaltaiset värkit ja kaikki muu itse tekeminen on kunnioitettavaa. Löysin juuri myös PDFn Russolon Art of Noises-tekstistä, voipi olla, että lukaisen kohta sen ja kirjoittelen siitäkin jotain. Musiikin ja melun estetiikka ovat sellaisia asioita, joista mietin tekeväni jossain vaiheessa jonkinlaisen podcastin tai vlogin kaltaisen esseen, ehkä jopa sarjan jos asiaa löytyy riittävästi, ja veikkaan vahvasti että löytyy. Jos ei muuten, niin jälkipolville ja teille muutamille, joita tämä estetiikan pohdiskelu tuntuu kiinnostavan edes siinä määrin, että maltatte seurata tätä kaikkea.

Täytyy myös todeta asia, jota en tässä yhteydessä ole tainnut koskaan mainita, Lana Del Reyn Video Games on järjettömän hieno biisi. Onhan tuo tuotanto muutenkin nykyisessä pop-kentässä hienoa ja omalaatuisen eeppista ja silti modernia kauniilla tavalla, Lanan vahvuus on oikeastaan juuri siinä, että koska häntä ei kiinnosta kuulostaa tältä ajalta sen kummemmin, en usko biisienkään vanhenevan huonosti. Korkeintaan ne muutamat elementit joita on lainattu tämän päivän elementeistä, mutta biisit ovat aika ajattomalla rock-sovituksella (eli bändikokoonpanolla soitettuja) toimivia varmasti ainakin niin kauan kuin on bändejä. Ja vaikka kitararockin kuolemaa on surtu moneen kertaan, en jaksa uskoa että se on menossa yhtään minnekään. Kenttä vaan sirpaloituu ja kävyt itkee kun ei Whitesnake soi joka paikassa. Samalla kaikki musiikki monipuolistuu ja iteroituu itseensä ennen näkemättömällä tavalla, vaikka tuo "leipämarkkinamusiikki" toki vain yksipuolistuu, kun koitetaan kausittain tehdä samat biisit uudestaan ja lypsää helpot rahat äkkiä ulos. Ei sekään ole minulta pois. Se on ihan oma systeeminsä, toimikoon sitten niin.

Veistoksia ja maalaus

Tänään kuuntelin kuusi levyä Merzbowta, istuin zazenia, maalasin ja veistelin kipsiä, joka on materiaalina haurautensa puolesta todella ärsyttävää. Etenkin muottien teko on ollut itselleni hankalaa ja raivostuttavaa sikäli, että teen koko ajan jotain niin monimutkaista, ettei sitä voi saada ehjänä ulos. En vain osaa ajatella luonnollisesti muotoa, jossa ei olisi liikettä, liike tietää kaartoa ja kaarre tietää ongelmia, kun muotin pitäisi olla päästävä, eli sellainen että sen saa veistoksen päältä irti hajottamatta ja nätisti. Se ei onnisunut kuin reliefien tapauksessa, mutta rikoin jo kaksi kahden eri muotin veistosta, jonka jälkeen kyllästyin ja tein välissä tämän rakentamisen tehtävän, ja se oli itselleni heti huomattavan paljon mielekkäämpää touhua.

Kolme tapaa olla hiljaa

In The Distance I Heard My Past Crumbling... It Was The Most Beautiful Sound I Ever Heard.... No I Hear Nothing.

Siitä huolimatta tuo ei tunnu niin omalta. Kaipaan sitä intuitiivisuutta, että teet jotain, valat sen saman tien, ja se on siinä. Muotin tekeminen tuolla tavoin tuntuu lähinnä yhdeltä ylimääräiseltä väliaskeleelta siihen nähden, että veistos valetaan suoraan muottiin joka sitten rikotaan ympäriltä. Parin viikon päästä alkaa pronssivalu, mitä odotan jo aika kovasti, sikäli tämä on ihan hyvää valmistavaa duunia.

Mental Noise Pollution

Noin muuten olen sitten taas maalaillut, tämän tein parina iltana ja tänään aloitin jotain sellaista, mikä jäi taas viikonlopuksi lojumaan lattialle ja odottelemaan seuraavaa askelta. Huomasin  heti, että yritin vain matkia tätä, ja sellainen peli ei vetele. Sitten samaa pohjaa vain jyräillään niin kauan, että sieltä tulee jotain sellaista, joka siinä pitää olla. Sen kyllä tietää aivan heti. Joskus sitä vain luovuttaa väliaikaisesti ja jatkaa sitten joskus, minkä aikaa taulussa on joku väliaikainen "ihan ok" duuni, joka ei herätä itsessäni sen suurempaa tunnetta suuntaan tai toiseen. Lopulta sen kohtalona on kuitenkin tulla tuhotuksi. Tänään ei onnistunut, ehkä joku toinen päivä. Tämän päivän tärkein anti oli kyllä ehdottomasti zazenin istuminen ensimmäistä kertaa viikkoihin, sitä ennenkin vierähti monta kuukautta etten muistanut koko asiaa. Keikat ovat siitä hankalia, että niiden totaalinen epäsäännöllisyys ja satunnaisuus saa unohtamaan tällaiset asiat, etenkin kun yleensä on kiire kun ajelee keikalle myöhässä, kaikki menee päin helvettiä, ja lopulta itse keikka on täydellisen meditatiivinen ja hiljentävä kokemus, parhaimmillaan 2 tai 3 tuntia tyhjyyteen tuijottamista ja tyhjänä olemista, olkoonkin, että kädet siinä ropeltavat jotain omiaan koko ajan. Viikonlopun reissusta tajusin onneksi, että kun teen sen julkisilla, niin on ainakin aikaa istua paikallaan.

Kirjojen pituudesta

Sellainen ajatus tuossa nyt kieriskeli pienen mieleni lävitse kun katselin kirjapinoani, jossa oli kirjoja 50-60-luvulta tähän päivään, että kun ihmiset nyt julkisessa keskustelussa valittelevat niin kovin sitä miten lukeminen on vähentynyt, niin olisikohan syy kuitenkin kirjoissa. Ei siis siinä, että ne olisivat huonompia kuin ennen, vaan siinä, että jos 60-luvulla romaanimitta oli jossain siinä 100-200 sivun välissä noin keskimäärin, niin tuossa oli molemmat vuoden 2017-2018 aikana julkaistujen kirjojen sivumäärät yli 800. SIIS; olisiko kirjojen lukeminen vähentynyt siksi, että kirjoista kirjoitetaan nykyisin niin saatanan pitkiä, ettei kukaan saa niitä luettua tai kykene sitoutumaan niiden loppuun saattamiseen katsoessaan järkälemäisiä palikoita hyllyssä? Toki itsellä nuo kaikki tulee luettua pituudesta riippumatta, mutta voin helposti kuvitella, että montaa heikompiluontoista tuollainen hirvittää jo lähtökohtaisesti. Eikä sillä pituudella ole väliä. Tai ei pitäisi olla.

Tässä tullaan nimittäin yhden tämän ajan ärsyttävään ilmiöön. Siihen missä enemmän on enemmän. Oli kyse sitten musiikista tai kirjallisuudesta, kaikki on niin saatanan mahtipontista ja pömpöösiä (lähtien musiikissa vaikka Wintersunin tragikoomisista ja farssiluontoisista midikirjasto-orkestereista ja päätyen vaikkapa Nightwishin orkestraatioihin ja kaikenlaisiin konsepteihin, joissa pitää saada mahdollisimman monta ihmistä soittamaan samoja ääniä sinne taustalle, tai kitaroita tuplataan miljoonan raidan verran, tai ..... ) että siitä tulee jo itsessään muka jonkinlainen arvo. Pakkohan sen on olla hyvä, kun siihen on laitettu näin saatanan paljon kamaa, eikö? Ainakin toimittajat tarttuvat siihen ja nostavat tällaisten teosten tekijät jalustoille ja valokeilaan. Mielestäni se on vain absoluuttisen kuvaava osa tätä aikaa; kun kapitalismikin vaatii enemmän ja enemmän voittoa, on 800 sivuinen kirja (tai 1600 midisoitinta käsittävä albumi) äärimmäisen hyvä "sijoitus", kun siinä on enemmän vastinetta rahalliselle panokselle. Tekijästä tulee myyttinen taruolento, työn sankari ja visionääri, oli kyseessä millainen pökäle tahansa. Rajauksen ja komposition taito on totaalisen hukassa, sillä nyt eletään aikaa joka pauhaa täysillä.

Tämä on nurinkurista sikälikin, että lähes poikkeuksetta kaikkein vaikuttavimmat tekstit joita olen koko elämäni aikana lukenut ovat olleet novelleja tai lyhyt proosaa. Varmaan lähes jokaiselle on luetettu (tai olisi pitänyt) peruskoulussa Ray Bradburyn Maailman viimeinen ilta, jossa pariskunta käy iltatoimiensa jälkeen maaten tietäen, että kaikki tietävät tämän olevan maailmankaikkeuden viimeinen ilta. Sen novellin pysähtyneisyys ja hiljaisuus teki sellaisen vaikutuksen ala-asteella, etä muistan sen yhä, vaikken ole sitä sen jälkeen lukenutkaan. Beckettin Worstward Ho tai Millaista on eivät kumpikaan keuli sivumäärällään, vaan nimenomaan intuitiivisen ymmärryksen ja primitiivisen tajuamisen satorin omaisilla räiskähdyksillä päässä, ne pakottavat ajattelemaan myös ajattelun metaprosesseja ja kielellisen välittämisen ja tietoisuuden olemusta tehokkaammin kuin yksikään yli 500 sivuinen teos jonka olen lukenut. Se ei tarkoita, että paksut kirjat olisivat huonoja, tai heikompilaatuisia isommalla materiaalimäärällään tai mitään muutakaan sellaista. Ei. Kirjat ovat aina täsmälleen niin hyviä kuin ovat. Ainut asia mitä isompi sivumäärä tarkoittaa on se, että sitä kirjaa on luultavasti naputeltu kauemmin, kuin lyhyttä kirjaa, mikä ei välttämättä sekään pidä aina paikkaansa. Pituuden ei kuuluisi olla kirjassa arvo, se on ominaisuus.

Ja toki tiedän että on paljon kirjallisuutta, jota tuollainen ominaisuus ei määritä, mutta siitäkin huolimatta tuntuu todella vahvasti siltä, että tässä ajassa noin suurikokoisia teoksia on tuotettu enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, mikä on epäilemättä seurausta siitä, että kirjailijat ovat siirtyneet moderniin välineistöön ja sitä myöten myös ruvenneet muokkaamaan ja tuottamaan materiaalia koneella, jolloin editointi on helppoa. Toisaalta tätä taustaa vasten on aina helpompi nostaa hattua Miki Liukkoselle, joka kirjoitti omansa sentään käsin, mutta niinpä se paras teksti tavallisimmin kuitenkin syntyykin. Kuuntelin juuri Kevyet Mullat ohjelman kirjoituskoneista, jossa haastateltiin muun muassa Antti Tuuria, joka yhtä kirjoittaa kaikki kirjansa kirjoituskoneella. Hän totesi, että siinä 60-luvulla viimeistään kun kirjoituskoneet yleistyivät ja kirjailijat alkoivat tuottaa enemmän kirjoja, todettiin senkin jo olevan rappiollista käsinkirjoittamisen valtakauden lopulla. Minä en mene ihan niin pitkälle, että väittäisin koneiden tuhoavan kirjoittamista, kyllä minäkin omani koneella tein, ja yleensäkin valitsen välineet työn mukaan. Aion oikeastaan myös tutkia tätä joissain tulevissa taideteoksissa, miten väline ohjaa ajattelua ja kirjoittamista ja millaisia erilaisia käsitteellisiä eroja eri välineillä oikein on. Karkailen. Pointti oli kuitenkin se, että ehkä tämä alkuhuuma ja voimien esittelyn ja kapitalismin ehdoilla kirjoittamisen aikakausi voisi pikkuhiljaa riittää ja taiteilijat voisivat alkaa toteuttaa omia visioitaan ja näkemyksiään ja rajauksiaan sen sijaan, että täyttävät aikansa luuduttamia konventioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä.

Romuhypnoosi

Tässä on perjantain keikka Romu & Randomissa kaikkine kaljatölkin sihautuksineen, ihmisäänineen, kolinoineen ja räminöineen. Pidän siitä miten se kuljettaa vähän kerrallaan fyysisestä tilasta henkiseen tilaan, sekä minut että yleisön ja toimii yhteisenä, voimakkaana joukkohypnoosina. Juuri tuollaisia nuo häppeningit kaikkein parhaimmillaan ovat. Oikea paikka, oikeat ihmiset. Parasta. Lauantaina saan rakennella näitä ääniteoksia taas mielenkiintoisessa ympäristössä, Kuopion Ars Liberassa, jossa kanssani esiintyvät Kozzzma ja Slave Existence, joka pisti meikän mölyjä kassuina pihalle jo Norman Bates Blues Band-aikana. Viikko tuntuu helvetin pitkältä, kun on edessä jotain mitä odottaa näin paljon. Koulussa on tehty lähinnä kipsivalua ja minulla meinaa olla jatkuvia ongelmia seoksen tekemisen ja muotin paksuuden ja kaiken kanssa. Mutta pistän kuvia kun saan jotain tolkullista aikaan jossain vaiheessa. Nyt lähinnä rikon asioita ja hermojani. Taidan mennä nukkumaan. Nauttikaa kolinoista, niiden tuottaminen oli ilo.

Purkua

Rehabilitaationi etenee aikataulussa, tänään olen maalannut, lukenut, käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla toteamassa että olen sekaisin, dubbaillut kasetteja ja miettinyt tuota Tampereen maaliskuun näyttelyä. Koska tila on kompakti, täytyy se käyttää mahdollisimman ylitsevuotavasti ja hyvin, mistä syystä näyttelyyn tulee pari taulua, piirrustuksia, lyhytproosaa, mustesuttuja, kaikkea sellaista. Nimi taitanee olla Cogito Romutus, tai jotain muuta yhtä typerää. Kognitiivinen Kaatopaikka on myös vahva ehdokas, mutta sitä tässä on vielä aikaa miettiä. Kunhan vähän kokeilen ja katson mitä kaikkea sinne vien, niin kyllä se nimikin sieltä löytyy, on ne tähänkin asti löytyneet. Tahdon myös käyttää mahdollisuuden muutamille teksteille, koska niitä harvemmin näkee taidenäyttelyissä, vaikka toki joskus. Uskoisin, että tästä tulee aivan hyvä.

Sairaanhoitajalla käynti oli ihan miellyttävä kokemus sikäli, että kerrankin osasin pitää pääni kiinni isoimmilta osin BDIn epäkohtia koskien ja lakata selittämästä oloani oikein päin, mikä johti siihen, että alustavasti näyttäisi keskivaikeaa masennusta (mikä nyt on aina ennenkin ollut ns. "perus", muttei ole johtanut yhtään mihinkään), sekä vaikeaa ahdistusta. Jos sitä nyt kerrankin voisi päästä psykiatrille tarvekartoitusta pitemmälle. Lahdessa se katkesi siihen, todettiin vaan, että eihän minulla ole mitään tarvetta avulle, kun pystyn tekemään asioita, käymään koulua ja tekemään jotain taidettakin. Huvitti, että kertaakaan niitä ei kiinnostanut nähdä tai kuulla mitään tästä taidejutusta, että sen laadullinen puoli voisi tulla ilmi. Edellinen psykologi sentään tajusi Sähkön perusteella, että onhan tässä nyt jonkinmoisia prosesseja käynnissä. Josko tämä nyt menisi läpi. Ainakin teki jonkun vaikutuksen se, että nuo tulokset otettiin kerrankin tosissaan.

Elämä on vähän tällaista, ja tätä se elämä sitten lopultakin aina on. Merkityksetöntä, niin kovin merkityksetöntä, triviaalisuudessaan ikävystyttävää ja silti suurimman osan ajasta olen sellaisten tunneryöppyjen ja skaalojen heittelyn vallassa, etten aina oikein tiedä millä perusteella oikein teen näitä arvioitani todellisuuden luonteesta, kun en koskaan oikein tavoita mitään sellaista pohjatasoa, jota voisin kutsua todellisuudeksi ylipäätään. Mutta kai se on osa tätä peliä ja sen hankaluutta.

Kävin tänään myös maalaamassa jotain, joka tuntui tiivistävän tunnetilani täydellisesti. Sain pohjan puolisoltani, joka oli maalannut siihen hiki hatussa elävää mallia vuosi sitten, ja minä sitten tuhosin sen työn noin kymmenessä minuutissa.

A Beehive Sitting With A Man Up It's Ass. Ja meikän tassut.

sopeutumista

Siivoiltiin ja onhan tässä nyt toki mukavampi puuhastella asioita menemään kun on vähän taas tilaa hengitellä, aloin nauhoittaa kasetteja koska tajusin, että ne alkavat loppua, ainakin pari kappaletta Syyt-albumia, Nontransientia ja yksi Nevakin lisää. Niitä voi sitten tulla Kuopiosta hakemaan, tai vaihtoehtoisesti järkätä meikälle lisää keikkaa, että voin sitten tuoda niitä lähemmäs. Turkuun olisi mukava päästä, Kirjakahvilaan tai johonkin muuhun vastaavaan paikkaan, samoin vaikkapa Vaasaan, jossa en ole tainnut soittaa ikinä vaikka Suomea on muuten tullut sahailtua edestakaisin. Sellaisen ilosanoman voin kai myös paljastaa, kun järjestäjäkin näkyi siitä jo mainitsevan jossain yhteydessä, että ensi kesän UFOPeilla Oulussa soitan molempina päivinä noin tunnin setit. Niistä lisää lähempänä, mutta kyllä niistä hyvät tulee.

En ajatellut tuota Facebookista pakoani ihan loppuun asti sikäli, että tarkoitukseni oli päivittää Käki-sivua Instagramin kautta, mutta eihän tuo linkitys ilman tunnusta toimi. Eli saa nähdä kikkailenko tuon jotain muuta kautta, vai pitääkö palata häntä koipien välissä takaisin kunhan on vain vähän ottanut lomaa. En kyllä ehkä ajatellut tuota välttämättä kovin pysyvänä ratkaisuna muutenkaan, aina välillä on pakko vaan ottaa vähän taukoa kaikesta tuollaisesta mikä käy vain vituttamaan, mutta en väitä etteikö se olisi tässä hommassani aika välttämätön työkalu. Etenkin nyt, kun viimeisen vuoden aikana on tullut paljon sellaisia kavereita, joille ei ole edes puhelinnumeroita, koska nykyään niitä ei oikeastaan tarvitse mihinkään, niin niitä ei tule kysyttyäkään. Ja tässäkin takana lähinnä se, että voisi pyytää bändejä keikoille, mutta kun ei saa niitä oikein mitenkään kiinni, kun bändimailitkin ovat katoavaa kansanperinnettä ja vielä harvemmin niitä kukaan lukee vaikka sellainen löytyisikin. Mutta eipä hätäillä. Ei tässä aivot ole vielä mitään nollaantuneet.

Kirjoja olen tosin lukenut enemmän. Samanta Schweblinin Houreuni, joka on ilmeisesti käännetty nimeä myöten englannista, kun alkuperäinen nimi, sikäli järkevämpi on Pelastusetäisyys, josta kirjassa paljon puhutaankin, houreunesta ei sikäli kertaakaan. Siinä oli hyvä, hivenen painostava fiilis, elokuvallinen ote, mutta jotenkin olisin toivonut loppuun kunnon crescendoa, eritteitä, mätää ja visvaa ja palavia lintuja taivaalla, mutta se voi olla melko pitkälti vain minun mieleni joka kaipaa jotain tuttua ja turvallista. Tästä on kuulema tulossa elokuvakin, ja aikalailla elokuvakässäriltä tuo tuntuikin. Toisinaan vaan hämmentää kirjat, joissa heitetään keskelle ihmisten elämää ilman, että niitä millään tavalla esitellään, mutta ei sekään huono juttu ole. Mitä enemmän erilaisia kirjoja ja kirjoittajia, sen parempi! Seuravaana onkin Haruki Murakamin Komtuurin surma. Vaikka aluksi epäilytti, että jaksanko enää kiinnostua jostain "rakkaudessa epäonnisesta miehestä", niin lupaus taiteen filosofiaan sukeltelusta toi mieleen Kafka rannalla-teoksen, joka on vieläkin kyllä yksi vaikuttavimpia kirjoja joita olen lukenut. Tuosta syystä nappasin sen lainaan ja aloittelenkin kohta puoliin. Lukeminen on kyllä pitkästä aikaa parasta tekemistä. Ja se on kyllä jotain sellaista, mitä facebook väistämättä omalla kohdallani häiritsee, vaikka yleensä hukkailenkin puhelimeni tuntikausiksi jonnekin ja keskityn vain omiin tekemisiini, mutta lukemisen kanssa tuota tilaa on hieman helpompi häiritä, kuin vaikka kirjoittamisen, piirtämisen tai soittamisen kanssa, koska kädet ovat vapaina ja yleensä ne kaipaavat jotain tekemistä. Siksi ne ovat kiitollisia näpräilytauoista, ja silloin aivot voi taas harhauttaa johonkin muualle. Noin niinkuin ylipäätään minulla ei ole mitään tarvetta vilkaistakaan puhelimeen päin, jos minulla on yhtään mitään parempaa tekemistä. Ikäväkseni elämä tuntuu vain olevan täynnä kaikenlaista tyhjää tilaa, jota ei voi käyttää edes kirjoittamiseen. Parasta on kuitenkin vain olla tavoittamattomissa silloin kun tahtoo, ja antaa ihmisille aikansa silloin, kun tuntuu siltä että jaksaa niitä. Poissaolon taito, helvetin hyvä taito.

Kalevala

Ostin kirpputorilta tänään Kalevalan, mikä on ollut suunnitelmissa jo kauan. Jos totta puhutaan, on kaduttanut etten ostanut Laukontorin divarista Tampereelta Gallen-Kallelan puupiirroksilla kuvittamaa Kalevalaa viime kesänä, ja nyt purin sitä turhaumaa ostamalla aivan saatanan järeän version, vuonna 2009 julkaistun taiteilijoiden kalevalan, jossa on kuvaa ja cdtä ja veikkaan, että kaikki näistä on kavereita ja oli ihanan fantsu proggis taputella kavereita selkään ja tulipahan cv:hen kansalliseepoksen uudistusproggis, mutta ei se mitään, runot ovat alkuperäisiä ja hyvä niin. Luin Kalevalan viimeksi yläasteella, ja se oikeastaan polkaisi käyntiin melodramaattisen runouden kirjoittamisen samassa mitassa. Onneksi yhtään noista ei ole selvinnyt, mutta rytmin se on näemmä iskostanut tajuntaan niin hyvin, että se tulee jokseenkin luonnostaan.

Kuten olen sanonut ennenkin, tämä on minulle yksi hienoimpia asioita suomalaisessa kulttuurissa. Vaikka se on lievästi sanottuna täynnä ahtaita miehen malleja, vielä ahtaampia naisenmalleja, yksipuolista tarinankerrontaa ja ties mitä muita nykyajan ongelmia, se on mielestäni sellaisenaan täydellinen analogia suomalaisten pikkusieluisuudesta ja siksi kansansa näköinen. Kun henkilöllä on mahdollisuus vaikuttaa tarinan kulkuun, se tehdään lähinnä itsensä niittaamalla. Kalevalan uljaat sankarit ovat urheita ja rohkeita, mut noi kaikki muut on ihan perseestä. Kaikki menee koko ajan enemmän tai vähemmän päin helvettiä ja hyvätkin jutut pilataan ihan itse.

Ylen Luuserisankarit ohjelman toimittaja väitti tätä Löhnrootin heikkoudeksi kertojana, ettei hän ollut tietoinen teorioista jotka Joseoh Campbell kehittäisi vasta 100 vuotta myöhemmin, mutta mielestäni tuon on sellaista tasapäistävää kulttuurin lukemista; ei niiden kuulukaan noudattaa malleja ja kaavoja, vaan olla psykologisia omakuvia kansoista. Ja siinä esimerkiksi hindujenkin monet kertomukset osaavat olla äärettömän hienoja filosofisessa syvyydessään, niitäkin Campbellin on lievästi sanottuna pitänyt karsia tai leikata saadakseen ne mahtumaan omaan muottiinsa monessa kohtaa. Kalevala on täydellinen kaikkine valuvikoineen, mutta ei siksi että sekään ei olisi pitkälti Löhnrootin mutiloima otanta suomalaisen kansanrunouden rikkaudesta. Hienointa siinä on ehdottomasti kieli ja sanojen rikkaus, ja se miten pöljänä se Suomen kanaan esittää. Se on rehellisempi kuvaus kuin yksikään brändityöryhmän tsemppausmantra. Se on itsetutkiskelun peili jota vasten meidän pitäisi osata katsoa, mikä menee, koska iso osa runoista on opetuksellisia varoituksia ja selityksiä. On toki sulaa typeryyttä, ettei iso osa ihmisistä tätä välttämättä tajua. Suomalaisilla on aina ollut aivan vitun kehno ymmärrys ironiasta ja sarkasmista. Irwinit ja Juicet nostetaan kansan sankareiksi, yhdeksi meistä, vaikka biisit on kirjoitettu pitkälti vittuiluna juuri teille. Suomalaiset osaavat hienosti lakonisen ja kuivakan, mustan huumorin, mutta välillä tuntuu ettei minkäänlaisia sävy- ja vivahdetajua ole, vaan kaikki pitää vääntää rautalangasta. Mutta mitä voi odottaa kansalta, jonka mielestä on ihan saatanan hauskaa katsoa sama sketsi kymmenen kertaa uudestaan, eri peruukit päässä.

Romu & Random soitettu!

Soitin Romu & Randomilla ja sehän oli melkolailla täydellinen ilta! Maria ja kumppanit tekee tuon tilan kanssa helvetin hienoa duunia, se on juuri sopivan kokoinen keikkapaikka, sellainen missä aina tahtoisin soittaa jos se on mahdollista, ihmiset saavat olla rauhassa ja rentoutua, laskea irti keikkojen pönötyskonventioista ja se tekee aina helvetin hyvää. Paikan DIY-estetiikka lämmitti sydäntä, puitteet oli romujen kolistelulle kerrankin kohdallaan. Soittaminen oli nautinnollista vapaata putoamista, aikalailla vain hävisin siihen ja heräilin sitten kun tajusin lopettavani, juuri niinkuin pitää. Minulla on yleensä runokirjoja lavan vieressä siltä varalta että tekee mieli lukea jotain, mutta vielä kertaakaan se ei ole tullut mieleen. En tosin muista oikeastaan mitään mikä ei ole käsillä, koska olen jossain hyperkeskittymisessä muutenkin. Tuntuisi luontevammalta nauhoittaa vaikka Avaruusromu ja joku muu saman henkinen pätkä kasetille ja soitella looppien seassa.

Tuo on kyllä hieno paikka, enkä tahtoisi itsekseni Tampereella enää muualla soitellakaan, eli pitkää ikää tuolle mestalle kyllä! Oma sekoilu on volumetasoltaankin vielä tolkun rajoissa niin sikäli tuolla on helppo soittaa. Oli myös järjettömän hienoa, että ihmiset tuntuivat tajuavan kaiken sen sisäsyntyisesti, mikä on aina hienoa. Ei sössöttäjiä, ei ylimääräistä älämölöä. Vastaanottavaisia ja yhteistä kokemusta kunnioittavia ihmisiä. Se on tärkeintä, koska en minä tuota yksin tee. Se on joukkohypnoosi, enkä minä kykene siihen elleivät ihmiset antaudu sille.

Tämä onkin monelle juuri se pelottava osuus tuollaisessa musiikissa. Sitä yritetään ymmärtää, jonain defenssinä ja vastustuksena antautumiselle aletaan selittää sitä ja estää "tajuamista" "ymmärryksellä". Tajuaminen on selkeästi eri asia, se on tajunnalle luontaisempaa toimintaa, äkillisempää ja alitajuisempaa, ymmärrys on ihmisaivojen järkeily-yritys joka useimmiten johtaa hakoteille ja kategoriseen umpikujaan. Mitä vähemmän väittää ymmärtävänsä, sen parempi. Hieno ilta, menen mielelläni uudelleen vaikka millaisella varoitusajalla. Juuri tällaisia paikkoja ihmiset tarvitsevat. Nämä on niitä tiloja, jotka parantavat meidät tästä kaupallisen paskan taudista, joka uhkaa mädättää kaiken.

Huominen on huonompi, pah.

Yritin kuunnella Areenasta Huominen on huonompi-podcastia, mutta se osoittautui liian raskaaksi tehtäväksi. Toimittaja on rakentanut itselleen jonkinlaisen ajatusrakennelman, joka tuntuu toisaalta yhdistelmältä Jippiin chatissa kasvaneiden 2000-luvun nuorten aikuisten trollailuironiaa ja toisaalta sitten taas joltain 50-lukuiselta änkyröinniltä, toisin sanoen tyypilliseltä nostalgialta sellaista aikaa kohtaan, jonka huonoutta ei ole koskaan tarvinnut itse elää. Kirjoitan tästä lähinnä, koska molemmat näistä ilmiöistä ovat tuttuja myös tuttavapiiristäni, ja ne ovat useinkin turhauttaneet minua suuresti. Siksi olen erityisen turhautunut etenkin nuorista, jotka osoittavat tällaisia merkkejä, niitä jotka rakentavat 80-luvusta mielikuvaa jonain mystisenä terminaattoreita, scifiä ja synthwavea vilisevänä aikana, vaikka todellisuudessa se oli yhdistelmä olkatoppauksia ja sisällä röökaamista. Se ei kuitenkaan liity tähän suoranaisesti.

Mikä tuossa eniten ärsytti on se, että toimituksellinen työ tässä ohjelmassa on kehnoa. Koko ajan heitellään ilmaan, että "tästähän on tutkimuksiakin", mutta niitä tutkimuksia ei selvennetä, omat ennakkoasenteet ja oletukset paistavat koko ajan läpi ja tuo mainitsemani jippii-estetiikka ironiassa tulee esiin siinä, että väliklipeillä on rakennettu "huumorista" sellainen kilpi, jota kautta voidaan sanoa että on pilke silmäkulmassa ja rooli päällä, vaikka kaikki pilke katoaakin toimittajalta itseltään heti kun aletaan keskustella asioista. Keskustelu on täysin näiden ajatusluutumien, yksinkertaisesti väärien olettamusten ja juuri tuollaisen epävarman tutkimuksen ohjaamaa... lähinnä mietin, miten joku voi jo noin nuorena kuulostaa noin vanhalta pierulta? Ihmetytti etenkin se, että jos hän kerran on lukenut Linkolaakin, miksei hän kumonnut vieraan yksitotista väitettä Linkolan ihmisvihasta, myyttiä joka elää vahvana, mutta joka on kyllä osin myös median nostama. Linkola on puhunut ihmisyydestä myös kauniisti ja todennut vihaavansa ihmiskuntaa, mutta rakastavansa ihmistä, mihin varmasti jokainen meistä voi samastua. Ihmiskunnan keskeinen ongelma on se, että meidän päätöksen tekomme on täysin vääristynyt, kun olemme laskeneet rahan ja sitä myötä kaiken päätäntä valtamme pienen kourallisen käsiin, ja tuolla kourallisella taas on yhteinen intentio laittaa kaikki vituiksi ja polttaa koko paska ennen kuin oma lähtö muutaman vuoden sisään tulee.

Toki kai tällaistakin pitää Ylelle tuottaa, on hyvä että kenttä on tasainen, mutta monesti tällaiset väsyttävät, henkisesti laiskat ohjelmat turhauttavat hyvän tarjonnan seassa, kun en voi olla ajattelematta sitä, että joku varmasti ottaa tästäkin itselleen uusia totuuksia toisteltavaksi ilman sen kummempaa analyysiä sisällöstä, kun niitä pudotellaan noin raflaavaan sävyyn. Omalta kohdaltani voin todeta somesta ainakin sen, että sosiaalisesta elämästäni se muodostaa noin 80 prosenttia ainakin. En ole erityisen suosittu, etenkään niinä päivinä kun tykitän internetin täyteen kaikkea kun en voi tehdä mitään järkevämpääkään oikeassa maailmassa. Eniten minua ärsytti silti ihmisten passiivisuus tuollaisessa systeemissä, joka perustuu osallistumiselle. Jos ei osallistu, systeemi ajattelee, ettei tämä kiinnosta, etkä näe sitä jatkossa. Tästä syystä siellä sai huutaa äänensä käheäksi tulevista jutuista, ja keikkapäivinä kaikki olivat aina, että "mitä, en ole kuullut tästä mitään!" Se siis vie energiaa, muttei anna oikeastaan mitään takaisin, mutta sosiaalisten verkostojen ylläpitämiseen se oli mielestäni käytännöllinen. Aivoni ovat nyt koittaneet kymmenisen kertaa mennä tyhjillä hetkillä facebookiin julistamaan jotain, ja tiedän, että menee aikansa ennen kuin ne taas lopulta tottuvat tähän, mutta se on välttämätön välivaihe. Eiköhän ne viikossa ole taas uudelleen kalibroitu tähän uuteen todellisuuteen. Piti vain todeta, että omaan onnellisuuteeni some ei vaikuta pelkästään negatiivisesti, en ole nyt onneni kukkuloilla jossain somettomalla kukkakedolla, olen vain vähemmän aistiärsykkeitteni heiteltävissä, mutta aivan yhtä ahdistunut kuin viikko sitten. Osallisuus on se, mikä vaikuttaa onnellisuuteen eniten. Ihminen voi olla osaton tai osallinen myös somessa. Toimittajan mainitsema tutkimus oli tehty passiivisilla somen käyttäjillä. On aivan loogista, että muiden osallisuuden seuraaminen omassa passiivisessa roolissa lisää ahdistusta, mutta paljon suuremmassa määrin sosiaalinen media on antanut äänensä niille ennen äänettömille ja osattomille, joilla ei ollut mitään tilaa eikä paikkaa yhteiskunnassa. Sen rinnalla joku 2000 ihmisen äänekäs vähemmistö internetissä sössöttäjiä on aika pieni paha. Toivoisin vain, että sosiaalisen median voisi rakentaa joltain muulta pohjalta, kuin suuryritysten toimesta niin, että se vielä vetoaisi ihmisiin samalla tavoin. Mahdoton yhtälö kai, ainakin tässä loppukapitalismin kuolonkouristusten keskellä.

Pitkä päivä.

Olen tänään miettinyt taas paljon kaikenlaista, mutta ajatukset suhisevat vilinällä ohitse kun nyt kerkiän taas kirjoittamaan. Ensinnäkin tuli kuunneltua tänään Areenasta kaikki Kauhee akka-podcastin ohjelmat mielenkiinnolla, vahva suositus, hyvä ohjelma ja mielenkiintoisiakin juttuja. Toisekseen tuli mietittyä jotenkin oudostikin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sitä, mikä on Beckettin ja Monty Pythonin yhteys siinä suhteessa, että olen niin kovin, kovin rakastanut molempien absurdiin maailmankuvaan niin perustavanlaatuisella tavalla, ja eräs Terry Jonesin haastattelu melkein kymmenen vuoden takaa selvittikin, että nimenomaan hän oli yliopistossa osallistunut absurdin teatterin näytelmiin ja se luultavasti myös ohjasi Monty Pythonia raiteeltaan, vaikkei se suorin vaikutin ollutkaan. Siitä huolimatta tuo yhteys on ainakin minun mielessäni selvä. Tai ainakin ne molemmat ovat polttaneet itsensä pysyvästi omaan sieluuni kiinni.

Kohta pääsee taas saunaan. Siivoiltiin tuossa peuran selkärankoja ja koipia. Vaikka se voi jostakusta olla ällöä tai kamalaa, on se mielestäni parempi ottaa luut talteen, kuin heitellä vaan jonnekin monttuun. Itseä noiden siivoaminen ei sen kummemmin kuvota, mutta autonominen hermosto on väkisinkin eri mieltä jonkun selkäytimen keskushermon rapsahtaessa, liian paljon analogiaa omaan olemiseen, mutta sikälikin tuon koko toimintamekaniikan ja anatomian tutkiminen on mielestäni tärkeää ja mielenkiintoista oppimateriaalia ihan jo itsensä ymmärryksen kanssa. Ihminen kovin helposti jakaa itsensä henkeen ja ruumiiseen, ehkä vielä sieluunkin erikseen, mutta kun ruumiskin koostuu vielä ainakin neljästä, oikeastaan varmasti useammastakin erillisestä kerrastosta, niin on siinä jotenkin helppo ymmärtää miten tietoisuus syntyy kaikkien eri osien synteesistä, kehotietoisuudesta ja sen toiminnasta. On myös helppo ymmärtää, miten se sitten lopulta kuollessa sammuu sen mukana, ja sen jälkeen kaikki on pelkkää riepoteltavissa olevaa objektia, jätettä. Mutta on tuo sen verran raskasta hommaa pakkasessa kyykkiessä, että on tässä ihan saunan tarpeessakin jo.

Huomenna soitan keikan Romu & Randomissa Tampereella. Siitä tulee mielenkiintoista, koska en vieläkään ole päättänyt mitä kaikkea otan mukaan, mutta eiköhän tuo huomisen aikana selvinne. Saksofonin tai kanteleen ainakin, saa nähdä kumman. Perusromppeet. Kitaran. Otan myös kirjoja ja kasetteja sen verta, mitä minulla nyt on muutenkaan tässä valmiina. Tulkaahan tuijottelemaan seiniä. Odotan sitä jo innolla. Vaikka Tampereella ajaminen on tietysti nyt taas täysin oma lukunsa, kun siellä on kadut ruvella ja varmaan nuo meikän renkaatkin luistelevat talvikelillä enemmän kuin riittävästi. Ainakin pääsee illasta ajoissa kotiin.

Kirjoittamisesta, vaihteeksi

Pakonomainen tarve kirjoittaa purkautuu kirjaan ja pakonomainen tarve metatekstille purkautuu tänne, kuten aina on kuulunut ollakin. Tämä reflektio auttoi itseä kyllä myös tajuamaan, miten facebook voi olla niin suosittu kaikessa epäkäytännöllisyydessään. Se tarjoaa ihmisille edes jonkinlaisen mikroversion tästä samasta tunteesta, tai siis niille jotka ovat kirjoittavaa sorttia sen sijaan, että vaan istuvat hiljaa scrollailemassa alas ja tykkäämässä memeistä. Se on aika selkeän kaksijakoinen maailma. On kirjoittajia ja on lukijoita. Tulee väistämättä mieleen Burroughsin lähettäjät ja vastaanottajat, vastaanottajat eivät voi ilmaista mitään omaa tunnetta, koska se kertoisi ettei hän enää ole vastaanottaja, vaan on alkanut lähettää jotakin...

Olen tässä lähinnä ikävöinyt ja kaivannut kirjoituskonettani, joka on tällä hetkellä Helsingissä Everything is Important! näyttelyssä, sattumoisin juuri Samuel Beckettiä kunnioittavana työnä. Olen sitten kirjoitellut asioita tuolla "toisella" kirjoituskoneellani, josta minun piti alunperin tehdä soitin, mutta mitä en sitten kummiskaan raaskinut vielä ainakaan tehdä, kun se toimii niinkin hyvin kuin toimii, oikeastaan jopa paremmin kuin ensisijainen koneeni, mutta siinä on oma fiiliksensä, kun sitä pitää lyödä paljon lujempaa ja jälki on sen mukaista. Siinä on oma juttunsa. Kovaa lyömisessä ja mekaanisuudessa, sillä on vahva vaikutus ilmaisuun, samoin kuin tällä digitaalisuudella ja sen helppoudellakin. Molemmat aivan tarpeellisia ja välttämättömiä, samoin kuin käsin kirjoittaminenkin. Kaikki yhtä oikeita tapoja tuottaa tekstiä, välineet kuuluu valita tarpeen mukaan.

Seuraava teos alkaa saada muotoaan. Tai voi ajatella, että siitä on ehkä kymmenesosa tehty. Nyt kun kerrankin hain apurahaa, aivoni alkavat rakentaa valheellisia ja turhia skenarioita sellaisesta mahdottomasta todellisuudesta, jossa saan sen apurahan ja kykenen keskittymään työn tekemiseen motivoituneena ja vailla huolta rahasta. Kai minä juuri siinä tilanteessa oppisin kehittämään jonkinlaisen writer's blockin, vaivan joka ei ole ollut riesanani ikinä. Jos istun alas kirjoittamaan, tekstiä tulee ulos. Oli se paskaa tai ei, jotain tulee aina. Se ei ole minun migreenini, mitä ulkopuolinen lukija on siitä tekstistä mieltä. Mielipiteet eivät muuta tekstejä suuntaan taikka toiseen. Ne ovat silti olemassa. Ja se niissä onkin niin hienoa. Se niissä on niin vapauttavaa.

Problems solved

Pitää ruveta kirjoittamaan kurjuudestaan useammin, jos se tällä tavoin automaagisesti nopeuttaa Kelan päätöksiä. Asumistuet räpsähtivät tilille samana päivänä, ja muistan näin käyneen monesti ennenkin, juuri kerron miten on ollut kaksi viikkoa euro tilillä ja samana päivänä siellä on yli satanen ja hävettää, vaikka ei kai sekään vielä kovin iso raha monelle ole, mutta minulle on, sillä pystyy jo elämään ja vähän ajelemaan autoa, miettimään tulevaisuutta yli 12 tunnin päähän. Kyllähän se tekee mielelle ihmeitä, että on olemassa ennustettava tulevaisuus jota jopa odottaa. Niinkuin ruokaa ja muuta vastaavaa. Olen yrittänyt käyttää Samkin kirjaston e-kirjallisuutta, mutta helvetti että tuo on hölmöä, kun pdfiä pitää tuolla tavalla pantata, vielä psykedeelisempää on että pelkkä PDF voi maksaa ostettuna 100 euroa, samalla hinnalla ostaa jo aika monta kirjaa ja mietin, että saa kyllä olla aika hyvä kirja, että maksaisin sen digitaalisesta jäljennöksestä noin paljon. Saisi siinä ainakin matopeli olla mukana.

Oloni on ollut kyllä kurja muutenkin kuin rahan vuoksi. Oikeastaan tunnen taas miten toisaalta olen lähes maanisen työinnon riivaama, nautin kaikesta mitä teen, mutta siinä nautinnossa on se kovin tuttu kuumeinen, neuroottinen syke, joka kyllästää kaiken tekemiseni, ja kaiken muun ajan olen vain kusessa, tyhjä, väsynyt, ärsyynnyn pienistä asioista, hengästyn ajatuksista, maha tuntuu taas siltä kuin mekaaninen hyönteinen repisi suolia rikki ja pyörisi asentoa etsien, sydän tuntuu väsynemmäältä ja kuluneemmalta kuin ennen... Sain ajan psykologille maanantaille, jos vihdoin ja viimein vaikka hoitaisin itselleni jonkinlaisen diagnoosin, vaikka luultavasti tulos on taas se sama tuttu; "en kyllä keksi mikä sinua vaivaisi, kun kuitenkin olet noin avoin ongelmasta ja työkykyinen". Työkykyinen, mitä sekin meinaa, teen asiat vain jollain pyhällä raivolla, raivotan muiden odotukset ja vaatimukset pois niskasta jotta voin keskittyä taas omiin ajatuksiini ja asioihini, niin se on aina toiminut ja tulee toimimaankin.

Seuraavana teen ensimmäisen numeron Romua nyt loppuun, jotta saan edes pari numeroa niitä perjantain keikalle. Se on siis enemmänkin jonkinlainen taiteellinen julkaisu kuin "zine" perinteisessä mielessä. Enimmäkseen cut up runoja ja muita silpputekstejä, n. 20 sivua tähän tulee. Töihin, mars!

Kurjuus ja kirjoittaminen

Nukuin melko katkonaisesti. Menin nukkumaan yhden jälkeen, nukahdin ehkä hieman ennen kahta, jouduin heräilemään vessaan pari kertaa ja näin unia lähinnä viimeaikaisten tapahtumien synteeseistä, taulujen asettelusta näyttelyä varten, siitä miten olimme ystävieni asunnolla Lahdessa ollessamme, äitini vierailusta, sekä jostakin syystä heinolalaisesta romukirppiksestä, joka oli täynnä lähinnä verkostomarkkinoijia ja huutokauppakeisarista innostuneita. Yksi halli sentään oli, joka oli kunnon villi länsi. Huomaan, että olen alkanut uneksia jokseenkin kollaasinomaisesti. Sitä on vaikea selittää, mutta unet ovat omaksuneet videoloopin tai montaasin omaisen muodon, jossa koen välkähdyksiä kuvista joita olen nähnyt tai näyistä joita olen katsellut, kaikki ovat sekaisin yhdessä suuressa ajallisessa pötkössä, josta sieltä täältä on vaihdettu frame johonkin mielenkiintoisempaan. Se on melko jännittävä ilmiö. Viiden aikaan mietin nousenko ylös, mutta päätin nukkua vielä. Seitsemän jälkeen oli jo pakko nousta ylös, kun ei jaksanut enää tuota touhua.

Täytin illalla myös apurahahakemuksen, ensimmäistä kertaa kirjallisen työn tueksi, vaikka toisaalta tiedänkin, että eipä sieltä mitään tule. Oli silti hämmentävää huomata, että olen kirjoittanut ja julkaissut omakustanteena 13 kirjallista nimikettä vuoden 2012 jälkeen. Se on jotenkin aivan hyvin siihen nähden, että kirjoittaminen, vaikka tässä muodossa onkin eksessiivistä, on silti kulkenut ikään kuin kaiken sivussa metaprosessina. Toki muutamat noista ovat n. 60 sivun lyhyitä ja pieniä kokoelmia runoja tai lyhytproosaa, mutta eivätpä ne nyt toisaalta mitaltaan keskimääräisistä runokokoelmista välttämättä kauheasti eroa. Painoksensa puolesta kyllä, kun isointa osaa on tehty noin 10-20 kappaletta, satunnaistarpeista halukkaille muutamia lisäkappaleita enemmän. Silti mietin, että apurahaa tuskin tulee, koska jos on onnistunut kirjoittamaan 13 nimikettä ilman, että tulee julkaistuksi kertaakaan, niin kaipa se puhuu omaa kieltään. Toisaalta se kertoo myös sitä, että aivan kuten musiikissa ja kaikessa muussakin, ei tässä ehkä pelata ihan samalla pakalla kuin isoin osa muusta porukasta. Ja ennemmin olen onnellinen siitä, että olen myös myynyt aika lyhyessä ajassa loppuun sen mitä olen julkaissut, pois lukien Metadada, jonka myymisessä en vieläkään ole oikein osannut skarpata, vaikka siihen tyytyväinen olenkin. Se on trilogian päätösosa, metamorfoosin loppu ja nahan tyhjennys.

Tässä huomaa taas jumittavansa ajatustensa kanssa vaikka pitäisi olla matkalla kouluun jo kohta. Muutaman tunnin unilla on hyvä mennä sotkemaan kipsin kanssa ja odottelemaan ruokkista, jotta voi päästä taas juomaan sen yhden kupin kahvia, johon minulla on varaa koska se maksaa 21 senttiä. Ainakin toivottavasti on varaa. Muistelisin tilillä olleen n. 2 euroa, vähän alle. Jollekin tämä tietysti saattaa tuntua hämmentävältä ja karulta, mutta minulle tämä on kohennus ja selkeä aikuisuuden merkki, sillä ison osan tähän astisesta elämästäni minulla on ollut tilillä tavallisemmin n. 1 euro! Tämä on siis edistystä. Jos joku taas ihmettelee, mihin rahani oikein kuluvat, niin ongelma on ennemmin se, ettei sitä tule oikein mistään. Tällä hetkellä saan valtion tukea opitotuen verran, verojen jälkeen noin 200 euroa, josta maksan vuokraa 50 euroa ja puhelinlaskua 17 euroa noin keskimäärin. Tai maksoin tähän asti, nyt siihen tulee sikäli muutos, että siirsin osoitteeni Poriin, maksan asunnosta 280 euroa, ja ainakin toivottavasti saan Kelalta siihen tukea, koska muussa tapauksessa kuka tahansa näkee, että tämä matematiikka ei nyt oikein täsmää. Kaikki raha tulee siis melko pitkälle kirjojen ja levyjen ostosteluista, sekä etenkin Bandcampin kautta. Se on paras tapa auttaa, joten jos löytyy paypal tili ja joku albumi josta tuolla pitää, ei siitä maksamisesta ainakaan haittaa ole. Euroistakin koostuu ajoittain sellaisia summia, että saan ruokaa kaupasta kun on tiukkaa. On huvittavaa miten sitä tuli nuorempana luettua Bukowskin, Orwellin ja monien muiden köyhyyskuvauksia voimauttavina vertaiskokemuksina. Kai sitä voisi itsekin kirjoittaa joskus jonkun säätäjän yleisoppaan. Vaikka tuskinpa sitäkään kukaan julkaisee, köyhien ääni ei ole kauhean seksikäs, vaikka heidän puolestaan halutaankin koko ajan olla äänessä.

Aalto nousee.

Aistin taas vahvasti sen mitä arvelinkin tapahtuvaksi heti kun laittaa facebookin kiinni; lukeminen alkaa taas maistua. Pakko vain koittaa löytää jotain tykinruokaa (olen alkuhätään lueskellut satunnaisia taide-esseitä kokoelmista), koska kuten naureskelin luokkalaiselleni tänään, jos minulla ei ole mitään luettavaa, alan stressireaktiona lukea Beckettiä ja siinä käy äkkiä sitten niin, ettei minkään muun lukeminen enää kiinnostakaan. Siinä on myös jonkinlainen tyylikäs ristiriitojen kompositio, kun lukee Beckettin äärimmäisen karsittua ja hienovaraista ilmaisua ja kuuntelee Merzbown noisevyörytystä taustalla, antaen tietoisuuden täyttyä totaalisesti melun hiljaisuudesta ja hiljaisuuden melusta. Aamusella kuuntelin myös BBC:n ohjelmaa, joka oli lähetetty Beckettin 80-vuotispäivien kunniaksi, siinä oli huvittavaa kuunnella miten irlantilaiset koittivat lähinnä omia itselleen kirjailijaa, joka oli kaikki loput vuotensa asunut ranskassa ja kirjoittanut jotain, minkä yhteys pariisilaiseen avantgardeen ja postmodernismiin on kyllä melko selkeä, vaikka maisemat saattavat muistoista tullakin. Huvitti ajatus siitä, miten pertunmaalaiset eivät kyllä varmasti missään yhteydessä haluaisi tunnustaa minua "omaksi pojakseen" tai järjestäisi minulle konferensseja ja paraateja, vaikka kuinka menestyisin ennen menehdystä.

Anteeksi edellinen ilmaisu. Olen kirjoittanut muutamat sivut tajunnanvirtaa eteenpäin, sitä alkaa olla kohta parisenkymmentä sivua ja tämä tuntuu nyt vahvimmalta kandidaatilta seuraavaksi kirjaksi, ihan lähinnä siksi että se on vaivattomin ja vaivaannuttamattomin työ joka tässä käsillä on. Yksinkertaisesti; se on hauskin homma. Saa nähdä mitä siitä lopulta tulee, jos tulee. Jos ei muuten, lyön kaikki merkityksettömät ja keskeneräiset proosan pätkät yhteen pakettiin ja julkaisen ne jonain kokoelmana joka ei johda mihinkään. Se on vain PAKON sanelemaa, pakko kirjoittaa silloinkin kun se ei kiinnostaisi yhtään, sormet vaan käyvät koko ajan ja jotain valuu ulos, oksennusta, mutaa, paskaa, verta, spermaa, kusta, visvaa, mätää, limaa, kaikki uutteet ja eritteet vain vuotavat jokaisesta ontelosta ja onkalosta enkä voi sille mitään, en voi sitä estää tai edes hidastaa vaikka yritän, se on kaikki väistämätöntä olemassaolon seurausta. Suoli sulattaa ruokaa, aivot aihivat ajatuksia. Niin se vain menee.

Otin tuohon viereen näköjään jo alitajuisesti trilogian, kun tajusin kuvanveistokurssilla tekeväni reliefejä sen pohjalta. Huomenna yritän tehdä niistä muotit, kun on lopulliset reliefit edessä niin näytän miten kävi ja millainen ajatukseni oletettavasti muka on. Voisin ihan vähän vilkaista noita, muistin virkistykseksi. Jos ei tästä blogista mitään muuta saa irti, niin muistakaa se, että aina voi lukea Beckettiä ja se on parempi kuin tilanne, jossa ei lue.

Päivystävät dosentit

Olen tässä kuunnellut maalaillessa ja veistellessä podcastia Päivystävät dosentit, joka on hemmetin hyvä. Kysymykset ovat monipuolisia ja jos asiantuntemusta ei ole, sitä haetaan muualta. Ainut miinus tulee siitä, että koko ajan käytetään metaforana pizzaa, ja pitkinä iltoina taulujen päällä nälkäkuoleman partaalla askarrellessaan tuollainen alkaa kiristää ja täristää monesti niin, että pitää lähteä syömään.  Mutta tällaiset podcastit ennaltamääräämättömistä aiheista ovat itselleni kiinnostavimpia, koska ne ovat sävyltään yleissivistäviä, hauskoja ja tällaisen generalistin osaamisalueita ja ymmärrystä kartuttavaa.

Pidin myös erään jakson puheenvuorosta "Focaultin kevyttä käyttöä vastaan". Suoraan sanottuna kyllästyn kuoliaaksi aina kun joku kaivaa keskustelussa kättäpitemmäksi Focaultin. En ole koskaan lukenut Focaultia suoraan, mutta olen lukenut kymmeniä kirjoja, joissa tekstejä referoidaan tai joissa niihin viitataan fanilasit päässä ja tähän mennessä suuremman vaikutuksen minuun on tehnyt poikkeuksetta Focaultin näkemysten kritiikki. Focault on trendikäs ja cool, tämän ajan auktoriteetti jolla pystyy ankkuroimaan heppoisampiakin väitteitä osaksi yleisesti todeksi tunnettua konsensustodellisuutta. Toinen dosenteista (en muista kumpi) totesi, että monesti Focaultia käytetään vähän heppoisesti niin, että ajatellaan hänen lainaamisensa myötä saavan jotenkin maagisesti osan hänen karismastaan ja vaikutusvallastaan; Focaultista on tullut talismaani tai ennemmin myyttinen eläin, jonka sydämen syöminen tietää hänen voimiensa saamista. Ja siitä syystä kaikenmaailman verenimijät roikkuvat perinnössä.

Ongelmana on myös se, että mitä enemmän joitakin näistä "totuuksia" toistellaan, sitä enemmän ne alkavat tuottaa näköisiään totuuksia, koska ihmiset alkavat väistämättä toteuttaa noita suhteita tiedostaessaan niiden olemassaolon. En tarkoita sanoa, että kaikki olisi paskaa eikä sillä muka olisi mitään käyttötodellisuuksia, mutta huomaan, että Focault tuottaa sarjoittain fanipoikia (lähinnä vastaan tulee poikia, mutta kai myös fanityttöjä tai muita oletettujakin). Nyt olisi luettavana Kant After Duchamp, joka on selkeästi kirjoitettu lasit silmillä, mutta ärsyttävintä olisi se, että tässä voisi olla kiinnostaviakin osioita, mikäli saisi nyt ohitettua tämän kaljupään kokoisen vuoren tästä prosessista. Ehkä luen tämän joskus toiste, muussa elämäni vaiheessa. Tarkoitus oli kuitenkin sanoa, että kuunnelkaa dosentteja, hyviä ohjelmia.

Tässä on nyt kuitenkin taulu, jota tässä ratio-ohjelmia kuunnellessani maalailin. Sillä on nimi, kuten olen antanut näissä yhteyksissä nimiä näille muillekin, mutta todellisuudessa näillä millään ei ole nimiä, koska mikä olisi hankalampaa taiteen katsojalle, kuin riistää keino viitata johonkin tiettyyn teokseen. Nimettömiä, merkityksettömiä kuvia kaikki tyynni.

How I represent myself to the outside world while inside suffering enormously.

Antisosiaalisen median pojan paluun kosto

Laitoin Facebookin kiinni, koska sen hyöty-vitutus-suhde alkoi käydä liian suureksi. Jännästi sen placebon omainen psykologinen vaikutus aivoissakin on verrattavissa lähes täysin siihen, kun varaat itsellesi psykologin ajan ja piristyt välittömästi, ihan jo siksi ettet enää tunne oloasi hyödyttömäksi paskaksi, kun otat kohtalosi omiin käsiisi. Sosiaalinen media tekee meistä sairaita. Eikä millään setämäisellä ennen oli paremmin ja önnönnöö-tavalla. Kyse on puhtaasti siitä, että sosiaalisen median kaikki lupaukset ovat puhdasta valhetta. Puhutaan siitä, että portinvartijat katoavat ja auktoriteettien sijaan siirrytään verkostopohjaiseen vuorovaikutukseen, joka on avointa kaikille, mutta se on käytännössä ihan suoraa paska puhetta. Facebook, joka nyt on näistä alustoista suurin, pyörii täysin rahalla, mainonnalla ja sponsoroidulla sisällöllä; mikäli tuotat tuollaista sisältöä, edes taiteen ja musiikin muodossa, voit olla varma että ilmainen hyöty prosentti tuosta palvelusta on tasan nolla. Maksettu hyötyprosentti on 0,1%, mutta se saadaan näyttämään helvetin hienolta kun jokainen kissan koiran kaverin kaiman vilkaisu näyttöä päin lasketaan saamiseksi. Lisäksi väite siitä, ettei portinvartijoita ole on aivan suoraa valhetta. Ennen sisältö saattoi olla "portinvartijoiden" kuratoimaa, mutta nyt sisältö on kuraa ja jokaisella on oma portti. Se ei välttämättä ole sellainen filtterikupla, jonka vainoharhassa jokainen siellä elää, vaan lähinnä omalla somekäyttäytymisellä, omalla inhimmillisellä heikkoudella luotu syöte, jossa hermoja raastava sisältö leviää nopeiten ja saa eniten nostetta. Aivan kuten Nestlé riistää Afrikan lasten juomaveden länsimaisen ihmisen kyvyttömyydestä olla syömättä 50 sentin suklaapatukoita, Facebookin käyttövoima syntyy ihmisistä jotka eivät osaa olla klikkaamatta klikkiotsikoita. Itse en ole kokenut sitä tarvetta ikinä, joten näen lähinnä kavereiden kommentoimia klikkiotsikoita ja mainoksia. Ja se saa riittää.

Pääasiallinen fokus on mielessäni ollut se, että voin jakaa taidetta ihmisille ja kommunikoida vaikkapa soittohommista. Kun aloin todella miettiä asiaa, siinä ei ole mitään sellaista, mitä en saisi tehtyä Instagramin kautta jo pelkästään, minkä lisäksi Facebook ruokki todella raskaita traumapohjaisia käyttäytymismalleja nimenomaan hyväksynnän hakemisen suhteen. Jos minulla ei ole yleisöä, en kaipaa siltä mitään. Jos olen ihmisten seurassa, minulla on väistämättä sellainen tunne, että minun on saatava kaikki tuntemaan olonsa mahdollisimman mukavaksi. Se on osaltaan vanhempieni avioeron jälkeisen ajan reaktio, jonka tarkoitus on piristää, saada ajatukset muualle tämän kaiken raskaudesta, mutta sosiaalitöissä se jalostui vielä tarkemmin työn vaatimuksesta pitämään huolta ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Se on olemassa vahvana piirteenä yhä. Ihmiset ovat minulle helvetin kuluttavia, etenkin mitä enemmän he puhuvat ylimääräistä, mutta siitä huolimatta sisäisestä tarpeesta yritän saada kaikki tuntemaan olonsa hyväksi, turvalliseksi, jotta he uskaltavat ilmaista myös omia syvempiä ajatuksiaan ja laskea kaikki turhat defenssit pois. Koska minäkään en niitä varsinaisesti mukanani kanniskele. Todellisten ihmisten kanssa tämä pysyy kontrollissa, koska olen heidän kanssaan fyysisesti samassa tilassa, jonka jälkeen tulen kotiin enkä näe ketään muuta kuin puolisoa ja koiraa. Kun ajattelee, että tuon saman tarpeen ulottaa facebookin kautta n. 300 ihmiseen silloin kun olen muka poissa ihmisten luota, alkaa saada mittakaavan sille miten paljon tuo aiheuttaa ylimääräistä ahdistusta elämässä. Enkä usko olevani sen kanssa aivan yksin. En tiedä onko tämä tila lopullinen, mutta ainakin nyt koen, että tällainen terve rajaus on tässä elämäntilanteessa tehtävä.

Eilen parkitsimme tuossa takapihalla peuran taljoja. Nauratti, kun olen kuitenkin kasvanut lehmän teurastusten, supikoiran raatojen, kaikenlaisen riistan metsästyksen ja ties minkä tappamisen keskellä ensimmäiset 15 vuotta elämästäni, ja silti piti olla 29-vuotias ja kasvissyöjä ennen kuin siivoilin ensimmäisiä nahkojani. Nuo on metsästäjille jätettä ja ajateltiin, että mieluummin tehdään niistä rumpuja ja kaikkea muuta hyödyllistä, kuin annetaan heittää roskiin. Mutta tästä syystä rakastan puolisoani kovin paljon. En todellakaan olisi aamulla ajatellut, että illalla nyljen 6 tuntia jotain peurantaljoja. Jotenkin mystisesti hän vain ajautuu kaikenlaisiin hämmentäviin hommiin ja nykäisee minut hihasta mukaansa, ja kohta sitä ollaankin jossain työn touhussa tai muuten jännissä seikkailuissa. Se on hyvä, koska jos minä päättäisin mitä tehdään, niin murjottaisin varmaan sisällä kirjoittamassa tätä antisosiaalista mediaani kaikki päivät.

Dissosiaationi

Olen kirjoittanut tästä aiheesta vuosien varrella monesti, mutta kun tämä on taas noussut jotenkin päässä tapetille, niin kaipa siitä on kirjoitettava vähän lisää, että saa ajatuksiaan vähän kasaaan. Aloin ajatella omaa menneisyyttäni ja nykyisyyttäni ja niiden välistä totaalista irrallisuutta ja hajontaa. Monet sanovat, että vaikka aika kuluu, he eivät muutu, joku ydin on pysynyt koko ajan samana. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että olen pelkkää vettä, joka kaadetaan aina eri astiaan, ja täytän sen ääriään myöten täyteen juuri niinkuin kulloinkin tarvitaan. Toki ihmisyys sosiaalisena rakennelmana toimii aina vähän näin, ihmisillä on eri rooleja ja ihmiset täyttävät niitä tarpeita joita kulloinkin odotetaan. Mikäli näitä rooleja ei tunnista osaksi itseä, kehittyy depersonalisaatio, mutta sellainen minua ei sentään vaivaa. Irrallisuuteni liittyy pitkälti aikaan, paikkaan, itseen ja todellisuuteen, muistiin ja moniin tekemisiini. Mutta palaan siihen kohta.

Uskoisin dissosiaationi kehittyneen jo lapsena. Kun isä huusi ja raivosi lopun aikoina päissään ja perhe repesi ympäriltä, oli helpompi "olla jossain" muualla, vieraannuttaa itsensä kokemuksesta ja katsella niitä kaikkia jotenkin ulkopuolisena. En oikein tiedä mitä päässäni on tapahtunut, mutta se on myös auttanut minua katsomaan asioita jo tuolloin jokseenkin objektiivisesti. Vaikka se ahdisti minua jo kuusi vuotiaana paljon, toisinaan kuulin päässäni äänen joka sanoi: "tällaista tämä nyt on. Näin tapahtuu sinun lisäksesi lukemattomille muille lapsille." Osasin tuntea surua ja empatiaa myös muiden puolesta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö tuo jonkunlainen objektiivisuus olisi näyttäytynyt millään tavalla omassa käytöksessäni, päin vastoin, olin impulsiivinen ja aggressiivinen, kiusasin, olin kiusattu isompien toimesta,  rikoin tavaroita, tahdoin kostaa kaikille joiden perhe oli ehjä ja repiä rikki kaiken, jotta kenttä olisi ollut tasainen kaikille meille rikkinäisille.  Tahdoin rikkoa koko helvetin maailman. Koska olin pienikokoisempi kuin muut, opin jo varhain että jos etsin isoimman tyypin ja käyn hänen kimppuunsa, kaikki sitä pienemmät jättävät minut rauhaan. Ikäväkseni isokokoisin kaveri oli kaikkein hyväsydämisin ja lempein tyyppi, eikä todellakaan olisi ansainnut sitä. Tässä tein kuitenkin myös järjettömän suurta vahinkoa omalle psyykeelleni, koska opetin itselleni kaksi asiaa, joista oli helvetin vaikea päästä eroon, toisesta en ole vieläkään päässyt irti. 1. Harhautus on tehokkain hyökkäys ja 2. Eksessiivisyys on välttämättömyys. Koska se viesti mitä sain ulkomaailmalta oli, että pitämällä mahdollisimman isoa meteliä itsestäni sain olla rauhassa itsekseni, vaikka sitten pelättynä tai inhottuna, tällainen käytökseni vahvistui. Sitä jatkui pitkälle ala-asteelle, kunnes lopulta muutimme syrjään, jossa luokka oli niin pieni (minun luokallani 6 oppilasta, yhteensä koulussa 24), että nuo roolit oli mietittävä uudestaan ja uskalsin laskea irti monista typeristä malleistani ja olla haavoittuvaisemmin oma itseni.

Ikävä puoli oli se, että samalla kun uskalsin olla enemmän ja enemmän oma itseni koulussa, sain olla vähemmän ja vähemmän oma itseni kotona. Uusi isäpuoli ja jatkuva henkinen väkivalta tuntui vielä tuhoisammalta, kuin oman isäni käytös. Olin tottunut näkemään väkivaltaa, turtunut siihen siinä määrin, ettei kipukaan missään mielessä oikeastaan merkinnyt mitään. Se oli jotain mistä kykeni aina siirtämään itsensä pois, on oikeastaan vieläkin. Aivan järjettömän paljon rankempaa oli elää koko loppu lapsuutensa jatkuvassa vainoharhassa, kuulla kuiskutusta selän takana kotonaan, saada huutoja asioista joiden kanssa itsellä ei ollut mitään tekemistä, olla jatkuvasti silmätikkuna ja valvonnan alla, kuulla jatkuvia halveksivia kommentteja kehostani tai siitä miten ahdistukseni oli pelkkää heikkoutta ja miten minä aiheutin kaiken riidan ja pahan koko talossa. Kiersin kuulema öisin laittamassa pattereita kuumemmalle, jotta voisin tehdä kalliimman sähkölaskun. Jätin saunan jälkeen lattian kuivaamatta, jotta voisin aiheuttaa riidan. Varmaan pelkäsin kuolemaakin vain siksi, että voisin aiheuttaa lisää riitaa perheessä. Väkivallan uhka oli koko ajan läsnä, vaikka se ei koskaan toteutunutkaan. Ja juuri se jatkuva jännite oli äärimmäisen tuhoisaa, stressaavaa ja kuluttavaa. Minun olisi ollut helppo saada selkääni vaikka joka ilta. Sen ikuinen odotus oli paljon piinaavampaa. Se oli luultavasti tuhoisimpia yksittäisiä asioita, kun sitä nyt ajattelen. Myöhemmin luin Peter Hoegin Rajatapauksia, jossa kasvatuslaitoksen rehtori oli kehittänyt "väkivallan kultaisen leikkauksen", 30 prosenttia väkivaltaa, 70 prosenttia väkivallan uhkaa. Pelkkä uhka itsessään ei toimi, ellei ole lupausta sen täyttymisestä. Tuon ihmisen kanssa en epäillyt kertaakaan, etteikö lupausta olisi voinut jonain humalaisena iltana myös täyttää. Purin ahdistusta lähinnä siinä fyysisessä työssä, jota meidän oli pakko tehdä koko ajan muutenkin, mutta sekään ei tuntunut riittävältä. Juoksin metsissä ja hakkasin kovia kuusen runkoja kunnes käteni olivat verillä. En usko, että oikein mikään olisi riittänyt kaiken sen raivon ja ylimääräisen energian purkamiseen. Metsä olikin ainut paikka, minne tunsin pääseväni pakoon kaikkea. Saatoin istuskella siellä kauankin, ajan ja paikantajun täysin kadottaneena, tuulen huminaa kuunnellen tai tyhjyyteen tuijottaen jossain puolittaisen hypnoosin tilassa. Se oli eskapismia ja hajoamista, pakotie. Koulussa sain keskinkertaisia arvosanoja, yläasteelta päästessä keskiarvoni oli muistaakseni 8.1, olin opiskelijana mielestäni yhtä hyvä kuin rikkaiden perheiden lapset, mutta toki kaikki stipendit ja muut huomionosoitukset menivät pienellä kylällä suorilta heidän lapsilleen. Näin miten maailma toimi ja kehitin ulkopuolisen identiteettini jo tuolloin.

Se vahvistui huomattavasti muuttaessani 16-vuotiaana Lahteen ja mennessäni  lukioon. Valitsin hyvin, sillä lukioni oli täynnä paremmin toimeentulevia keskiluokkaisia ja ihan suoraan sikamaisen rikkaita nuoria. Siinä koitti sitten pärjätä luokasta varastetuilla kirjoilla, muilta varastetulta identiteetillä ja kaikenlaisella henkisellä silpulla, jolla yritti paikata epävarmuuttaan. Kun psykologiassa tuli vastaan nopeasti esiteltynä ihmisen malli sosiaalisina naamioina, ymmärsin sen sisäsyntyisesti heti. Olen pelkkä kollaasi eri ihmisten tarpeita ja haluja, jokaiselle eri ihminen ja persoona, keikoilla yksi ihminen, töissä eri tyyppi, taidehommissa toinen, yksin ollessa täysin tyhjä kaikesta jaksamisesta ja kiinnostuksesta. Koska monet opettajat yläasteella olivat antaneet minulle huonoja numeroita (keskiarvoni oli korkea lähinnä englannin ja kuvataiteen ja muiden sellaisten kiinnostuksenkohteiden ansiosta) en edes kuvitellut, että minulla voisi olla mitään arvoa ihmisenä tai että voisin pitää opiskelusta. Kun pärjäsin lukiossa odottamaani paremmin ja näin, että iso osa entisistä numeroistani olikin ollut vain opettajien vihaa minua kohtaan, aloin ylisuorittaa. Näin siinä taas yhden täytettävän roolin, ja päätin täyttää sen täydellä voimallani ja olemuksellani. Toki se ei silti parantanut numeroitani loputtomasti, mutta jonkinlainen hyväksytyksi tulemisen tarve ajoi minua eteenpäin suorittamaan paremmin. Koska minua ei tätä ennen oltu hyväksytty oikein missään yhteydessä, tahdoin löytää jonkun joka näkisi sen miten pään sisällä myrskyää ja mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Muutamat opettajat sen näkivätkin, mistä olen kiitollinen. Opin ja ymmärsin, etten kaipaa hyväksyntää kaikilta ihmisiltä, massoilta tai vähänkään isommilta joukoilta, vaan ainoastaan niiltä muutamilta ihmisiltä, jotka oikeasti ymmärtävät minua. Myös pari opiskelijaa taisi tajuta mistä oli kyse, mutta laskisin, että tuossa koulussa kaverit oli laskettavissa yhden käden sormilla. Olin yhä täysi metsäläinen joka koitti paikata epävarmuuttaan typerällä, eksessiivisellä fyysisellä olemuksella jolle ei ollut oikeastaan mitään katetta. Samat vanhat mallit olivat yhä olemassa, koska kukaan ei ollut tehnyt niitä minulle itselleni näkyväksi. Vielä toisinaankin kaikki tuntemukset omasta alivertaisuudesta tai joukkoon kuulumattomuudesta saavat aikaan samoja psyykkisen vieraantumisen reaktioita. Voisi luulla, että taidekoulussa kokisin kuuluvani joukkoon, mutta aivan kuten taidepainotteisessa lukiossakin, täälläkin tunnen oloni vaan murhaajan käsineni karkeasti raapivaksi villiksi, joka ajoittain onnistuu murahtelunsa seasta kaivamaan jonkun Wittgenstein-sitaatin tai kertomaan, että "Beckett on tosi kiva". Lukiossa tämä kaikki oli kuitenkin vielä paljon suurempaa ja raskaampaa.

Sitten aloin kirjoittaa. Muistaakseni helmikuussa 2006 aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa, ja huomasin äkisti, että kirjoittaminen on minulle välttämättömyys, jos tahdon kaivaa itseni ulos tästä suosta. Nyt, 13 vuotta myöhemmin, en vieläkään koe päässeeni kauhean pitkälle, mutta ainakaan en ole samassa pisteessä kuin mistä aloitin. Se kuitenkin hitaasti ja vähän kerrallaan auttoi minua oivaltamaan oman olemiseni muotoja. Se oli myös loistava kanava dissosiaatiolle. Kun minä kirjoitan, olen täysin irrallinen itsestäni. Olen metaprosessien metaprosessi, joka tarkkailee tämän irrallisen Jeren olemassaoloa ja tutkii sitä kuin vierasta, Jere on nyt pausella ja minä tuotan tätä, MINÄ, nimetön, hahmoton, muodoton tietoisuus joka ohjailee asioita taustalla. Tulen esiin vain tajunnanvirrassa ja siitä syystä olen jalostanut myös työtapojani niin, että voin olla tässä tilassa lähes koko sen ajan kun olen valveilla...

Kirjoittaminen auttoi, mutta myös teki minusta riippuvaisen. Kuvista, äänistä ja sanoista tuli äkkiä paitsi käsitteellistävää taiteen tekemistä, myös välttämätön selviytymiskeino paitsi ulkoisen maailman, myös sisäisen maailman kanssa. Jos en tee kaikkea tätä koko ajan, sisäinen hajoamiseni saattaa päästä käsistä. Tämä on kuin kiertäisin jatkuvasti ympäri vedellä täytettyä puutaloa, paikkaamassa reikiä joista vesi valuu ulos. Lukion jälkeen vietin aikaani omissa maailmoissani, kävin sivarin ja vihasin itseäni ja maailmaa, sivarin jälkeen vietin kolme kuukautta ilman toimeentulotukia lähinnä veljeni elättinä. Siitä sitten vähän kerrallaan pääsin taas takaisin elävien kirjoihin. Opettelin soittamaan kitaraa ja opin soittamaan ihmisten kanssa, ymmärsin, että tässä on kanava jolla voin kommunikoida muiden ihmisten kanssa ja välittää ajatuksiani ja kokemustani todellisuudesta muille ihmisille suoraan ja ilman sanoja. Se oli merkittävää. Löysin kaikesta taiteen tekemisestä kanavan, jossa voin olla oma sirpaleinen itseni, vailla mitään tarvetta koherenssiin, koska minä olen se konteksti jossa kaikki taiteeni syntyy, se on se punainen, sotkuinen lanka jota seuraamalla sen kaiken voi jäljittää. Ja se on täysin omaehtoista ja itseohjautuvaa, pakotonta. Silti toisinaan huomaan tekeväni asioita tullakseni hyväksytyksi. Koska minulla ei ole koskaan ollut omaa lopullista viitekehystä, omaa heimoa, olen yrittänyt rakentaa omani kollaasiksi kaikista niistä samanlaisista ihmisistä, jotka ovat omissa heimoissaan. Ja viimeisen parin vuoden aikana minusta on vasta alkanut tuntua siltä, että se onnistuu. Olen voinut laskea siitä tarpeen suorittamisesta irti ja keskittyä luomaan asioita vapautuneesti, koska tiedän että jossakin on se pieni joukko ihmisiä, jotka tajuavat tämän ja voin vain tehdä asioita. Sitä ennen tosin olen kymmenisen vuotta ollut "outo" ja "kumma" kaikkien silmissä. Mutta se, mikä oli kaikille aluksi naurettavaa, outoa, vierasta ja typerää, onkin yhtäkkiä "karismaa", ihan vain sillä että en lopettanut siksi että muut nauroivat sille. En lopettanut, koska lopettaminen ei koskaan ole ollut vaihtoehto. Tämä ei ole minulle työ tai harrastus. Tämä on minulle elämäntehtävä, välttämättömyys ja Ainoa Tie. Mitään muuta vaihtoehtoa ei koskaan ollutkaan.

Kun sanoin dissosiaation olevan taiteen tekemisen kannalta välttämätön omassa kontekstissani, tarkoitan sitä. Mihály Csíkszentmihályi kutsui sitä flowksi, samoin kuin sadat tuhannet mindfullness valmentajat varmasti mieluummin tekevät, mutta pohjimmiltaan kyse on kuitenkin dissosiaatiosta; minän rajojen hämärtymisestä, epätodellisuudesta, irrallisuudesta, hajoamisesta. Kun minä kirjoitan runoja tai tarinoita, minä näen ja kuulen  ne todellisuutena. Se ei ole mitään "juttujen keksimistä", se on päänsisäisen todellisuuden elämistä ja kanavointia sellaisena kuin se on. Näyt ovat konkreettisia ja todellisia, seison kallioilla kuuntelemassa ihmiskunnan sammuvaa vaikerrusta, tunnen mekaanisen hyönteisen kiemurtelevan sisälläni rauhattomana... Siitä syystä luultavasti Katoaminenkaan ei tullut julkaistuksi minkään puljun kautta, koska se näyttää ulkoiseen silmään vaan mielisairaan oksennukselta. Sen työnimenä olikin ensin Oksennus. Mitä vikaa on pähkähullujen oksennuksissa? Oman kokemukseni mukaan kaikkein vaikuttavin kirjallisuus on aina syntynyt siellä, missä järki kuolee. 

Musiikin kohdalla tämä välttämättömyys on vielä raadollisempi. Minä tarvitsen sitä. Minun on pakko päästä irti tästä kaikesta voidakseni soittaa, ja jos on olemassa jokin sitä häiritsevä tekijä, esimerkiksi humalassa huutava ääliö tai jotain muuta vastaavaa, meinaan impulsiivisesti samana lapsellisena reaktiona heittää kitaralla ja suksia vittuun. Se vaatii enemmän työtä, minun pitää käyttää apuna henkisiä rakennelmia päästäkseni syvemmälle, saadakseni muuria minun ja tuon häriötekijän väliin. Meluisat keikat ovat tässä suhteessa helpompia, että voi vaan haudata kaikki häiriöt huutaviin kitaroihin, tuhota sen rauhallisen tyhjän tilan joka sallii ihmisten keskustella. Tai ainakaan minun ei tarvitse kuunnella sitä. Maalatessa dissosiaatio on huomattavasti rauhallisempi, siihen vain ajautuu työn ohessa, vähän kerrallaan kaikki alkaa tuntua jotenkin löysältä ja irralliselta, se on hypnoottinen tila jossa tämä sama kirjoitusta tuottava mielen osa toimii minusta erillisenä. Vaikeus tulee korkeintaan siitä, että palattuani takaisin niin kutsuttuun "perustilaan" (joka sekin on kohdallani varsin häilyvä käsite) en välttämättä ole alitajuisen kanssa aivan samalla aaltopituudella, enkä heti ymmärrä mitä se yrittää mieleni prosesseista minulle ilmaista. Sitä varten käytän tätä kirjoittamista itseanalyysin metodina, kertoakseni itselleni asioita, tutkiakseni tätä puolta tajunnastani ja antaakseni sille mahdollisuuden selittää tekosiaan meille molemmille. Ja usein se toimii. Puolisoni valittaa silloin tällöin siitä, että tuntuu kuin pitäisi täältä lukea mitä minun päässäni liikkuu, mistä olen pahoillani, mutta niin se vain on. En minäkään tiedä, ennen kuin näen sen tulevan ulos, täsmälleen tässä kontekstissa. Siksikin tämä on välttämättömyys.

Dissosiaatio itsessään ottaa toisinaan toki turhan paljon tilaa tietoisuudestani muutenkin. Kaupat ovat pahimpia. Harvoin muistan yhtään mitään mitä olin juuri äsken ajatellut ostavani, koska ärsyketulvassa ulkoistan itseni totaalisesti kokemuksestani, jolloin myös muisti hämärtyy. Olen viimeaikoina myös huomannut, että suuressa aistiärsyketulvassa laitan päälle tietynlaisen semitietoisen neglectin; näkökentästäni häviää osa. Uskon tämän olevan jonkinlainen seuraus ja tottumus migreenikohtausten erilaisista psykedeelisistä oireistoista, koska näkökentästäni häviää suunnilleen sama osa, vasen laita. Voin etsiä hyllyltä jotain tiettyä, vaikka raejuustoa, ja tuijotan sen vieressä olevaa viilipurkkia tajuamatta, että raejuusto on heti siinä viilipurkin vasemmalla puolella. Siitä syystä minun täytyy tuijottaa asioita niin kauan, että se varmasti näyttää kaupassa todella typerältä. Myös autolla ajaminen saattaa toisinaan olla hankalaa, jos vaivun turhan hypnoottiseen tilaan. Veikkaan myös orastavan uniapnean vaikuttavan tämän arkidissosiaation lisääntymiseen; psyykeeni on tottunut tekemään tätä etenkin väsyneenä, ja jos on koko ajan vähän väsynyt, psyyke lipsauttaa myös helpommin tuohon tilaan. Mielenkiintoisia nämä mielen prosessit ovat joka tapauksessa, ja aivan yhtä mielenkiintoista on nyt tuijottaa, miten merkit yksi toisensa jälkeen napsahtavat näytölle ja kertovat tämän kaiken minulle. Tämän kaiken tuottaminen ulos sanoina on huomattavan paljon vaikeampaa. Minä tarvitsen tätä. Tämä on minun ja tämän ja koko tämän henkisen rakennelman kasassa pysymisen kannalta välttämätöntä. En usko muistoihini menneestäni, koska mieli on taipuvainen kirjoittamaan itsestään joko sankarin tai marttyyrin. Tästä syystä myös kaikkeen kertomaani kannattaa suhtautua sillä varauksella, että se on vain minun puoleni ja kokemukseni menneisyydestäni. Muut osapuolet näkevät sen varmasti omalla tavallaan ja voivat nähdä myös minut eri tavoin. Minä olen vankina omassa kokemuksessani, enkä voi sitä muuksikaan muuttaa.