Minä olen

pyörremyrsky hissikuilussa

ydinsota talvipakkasessa

varpunen taifuunin silmässä

ruostuen huutava pihlaja syysyössä

hiljakseen punertuva vaahtera

tuhatvuotisen männyn varjossa

https://www.youtube.com/playlist?list=PLAA-fd4134JKYL5xw2cII9SACB_uqZDIt

Muuten ei ole oikein asiaa, elämäni on ihanaa vaikkakin rahaa palaa turhan päiten ihan vain siksi ettei kanjeja osaa lukea ja vakuutusmaksut ja muut ovat tästä johtuen hieman haasteellisia, mutta asiat selviää kun menee toimistoon osoittelamaan ja ihmettelemään, mutta tämän linkin halusin jakaa. Siitä voi katsella Musashi-kirjasta tehdyn sarjan, joka on aivan helvetin hyvin tehty ja kunnioittaa kirjan henkeä hienosti. En edes muistanut miten eläviä sivuhenkilöitäkin siinä oli. Nyt menen maksamaan laskuja ja maalaamaan.

Avautumista.

Soitin eilen ensimmäisen Osakan keikkani Hokagessa. Se on kyllä ihana paikka, vaikka sisällä röökaaminen ja huutaminen yhdessä ovat melkein varma resepti migreenille, mutta siitä huolimatta täydellinen, kun saa tuntea betonihuoneen resonanssin mölytessään. Ainut mikä etukäteen vähän harmitti oli se, etten saanut peltilevyä mukaan, se on kuitenkin ollut pääasiallinen rumpukone jo vaikka kuinka kauan. Täällä kaikkialla on kyllä ruosteista metallia, mutta se on yhä hyvin pitkälti käytössä ja toimii tehtävässään, enkä oikein tiedä mistä auttaisi lähteä romupihoja etsimään, mutta ehkä Sano voi auttaa siinä myöhemmin. Pitää kyllä tehdä matkalaukkuun mahtuva romulevy. Toisaalta olisin voinut kyllä ottaa pedaalilautanikin mukaan painon ja kaiken muun puolesta, mutta siinä on niin vituttavat renkaat ja hyvin äkkiä käteen hiertävä kahva. Eli parempi näin kai. Mölyämisen jälkeen alkoi taas jo puhe seuraavasta keikasta, kuten vähän ajattelinkin ja se on hyvä juttu se.

Nautin täällä soittamisesta ja keikkojen katselusta aivan järjettömän paljon. Poissa on kaikki huutaminen ja sössötys, känniörvellys ja sellainen humalainen älämölö. Ihmiset tulevat katsomaan keikkoja ja musiikki on ihmisille tärkeämpää, kuin ryyppääminen. Nyt kun tuo Suomen Stockholm syndrome alkaa hälvetä etäisyyttä saatua, niin tuntuu siltä että mitä helvettiä mä olen siellä tehnyt ja miten vitussa olen jaksanut soitella yhtään baarikeikkoja ihmisille, joita ei kiinnosta hevon helvettiä? Kaikkea sitä jaksaakin vaan että saa soittaa. Täällä kaikki on kerrasta tärkeysjärjestyksessä, eikä tarvitse kipuilla minkään kanssa. Jos se nimittäin tulee jollekin vielä muka yllätyksenä, niin minä en pidä humalaisten sekoilusta. Etenkään silloin kun ne ovat soittamassa kanssani samalla lavalla, mutta melkein yhtä vähän muutenkaan. Vihaan sitä paskaa. Suomessa ei taida olla yhtäkään musiikillista alakulttuuria jotain omaa, hyvin pientä kokeellisen musiikin viitekehystä (jonka olen luonut tietyistä yksilöistä ympärilleni lähinnä väkisin ja pakosta) lukuunottamatta, joissa ei väistämättä törmäisi siihen, että musiikki on vaan tekosyy dokata tai olla vitun sekaisin. Se on minulle aivan vitun ärsyttävää, koska musiikki on minulle lähimpänä pyhyyttä, taikuutta ja kauneutta mitä tässä maailmassa on. Siitä syystä vihaan erityisen paljon ihmisiä, jotka kusevat musiikin päälle. Niille on oma paikkansa helvetissä. Kaikkein raivostuttavinta on soittaa humalaisten kanssa, koska ne luulevat, että nyt menee vitun hyvin, samalla kun kuola poskella koittavat saada iskuista kiinni.

Noh, se siitä. Nautin tästä nyt ja pysyn täällä mahdollisimman kauan. Ei kiinnosta oikeastaan yhtään palata tammikuussa Suomeen. Jos saadaan vaihtoa pitkitettyä, voisi olla myös mahdollisuus soittaa Cut to fit-rundi täällä, mikä olisi hauskaa myös. Muutenkin tuntuu, että täällähän minun kuuluu olla, kun ginger ale on joka paikassa hanassa ja kombinista saa minttukaakaota kellon ympäri. On kuin joku olisi kurkistanut mielikuvitukseeni ja rakentanut maan sen mukaan.

Olotiloja

On tämä vaan kaikin puolin hienoa. Se tunne, kun alkaa jotkut kanjitkin jutella järkeviä, kun pystyt ymmärtämään lauseita ja vastaamaan kysymyksiin edes jotain japanilta kuulostavaa, punkkikeikat, ihmiset, betonibrutalismi, ruoste, puistot, äänet, elämä, kaikki täällä. Kyllä sitä kovasti tahtoisi järjestää asiast niin, että voisi vain jäädä tänne, mutta välissä pitää kuitenkin tehdä kaikenlaista Suomessa, toivon vain että sinne ei tarvitse aivan heti hypätä, kun on itsensä tänne saanut. Tokiossa riehunee kohta taifuuni, mutta tänne se ei taida tulla. Ainakin on kirkasta ja melko tyyntä nyt, eikä ennuste kerro mitään sen suuntaista.

Eilen käytiin taas keikoilla ja hauskaa oli, että soittamassa oli Kuoleva, sekä Solpäätos joka lauloikin suomeksi, välillä jopa ymmärrettävästi. Saatanan tiukka bändi joka tapauksessa! Jäi hyvä fiilis ja irtoava varpaankynsi, kun menin keikalle sandaaleissa. Huomenna menen Hokageen, jossa soittaa Handsome Bob joidenkin muiden kanssa. Sekin on kova bändi ja soitti viimeksikin mukavan lujaa.

En vain tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi kirjoittaa. Tuntuu siltä etteivät sanat voi välittää siitä mitään ja suomen kirjoittaminenkin lähinnä ärsyttää, koska se tuntuu vetävän takaisin siihen somemölisijöiden maahan, johon en ole koskaan tuntenut mitään yhteenkuuluvuutta muuten, kuin Perttu Häkkisen tekemän toimitustyön kautta, mutta nekin yksilöt, jotka resonanssia ovat synnyttäneet ovat nimenomaan koko kansakunnan halveksimia tai siltä piilossa. Toki se on undergroundin luonne, mutta ei asioiden tarvitse olla välttämättä vain undergroundia ollakseen omaehtoisia. Se vaan ei oikein mene jakeluun muille, kuin näiden asioiden tekijöille. Minä olen kyllästynyt vääntämään asioita uuvateille rautalangasta, ja kun näen miten siellä menestyy ja pärjää (ai että suomalaiset rakastavat noita sanoja) vain rautalangasta vääntämällä, niin eihän se omalta paikalta tunnu. Muutamat ihmisyksilöt kun saisi kärrättyä tänne soittoromuinensa, niin maailma olisi täydellinen paikka.

Piirsin tällaisen ja aloitin nyt toisen.

kepogjgdoijfh

Tänään oli ensimmäinen päivä kanjien kanssa, mutta kaikki taisivat olla tuttuja ja sikäli se oli kivutonta touhua. Tulevaisuudessa voi hikoiluttaa vähän enemmän. Joka tapauksessa yritän nyt työntää mahdollisimman paljon asioita kaaliini mahdollisimman lyhyessä ajassa, mikä on toki hankalaa näin 30-vuoden kieppeillä, kun työmuisti alkaa jo selkeästi vaatia CPUlta enemmän prosessointitehoa kuin joskus aiemmin, mikä on vähän perseestä. Ennen pystyi kuuntelemaan kuutta keskustelua samaan aikaan ja muistamaan kaikista jokaisen sanan, nyt ei kuule mitään kun veri vaan kohisee päässä. Mutta sitä tämä on, ei se nyt vielä kummoinen rapistuma ole, huomaapa vaan, että uuden informaation omaksuminen vaatii ihan oikeasti työtäkin, mutta onnekseni musiikki auttaa tässäkin asiassa.

Siksipä olenkin koittanut metsästää musiikkia. Monessa mielessä iso osa levykaupoista on omasta vinkkelistäni vähän turhia, koska vaikka levyjä on aivan helvetisti, niin toki tänne on kärrätty lähinnä amerikkalaista musaa, tietysti etenkin tuolla amerikamurassa, missä sen toki ymmärtää juu, mutta kokeellisen musiikin hyllyt ovat melko pieniä tai sekavia. Parhaimmat apajat on tähän mennessä olleet Disk Unionissa, sekä etenkin Maru ka batsussa, josta ostan lähes kaiken, koska siellä on paras valikoima ja mukavan oloinen pariskunta pyörittämässä puljua tiskin takana. En ole aivan varma olinko ensikäynnillä vain huolimaton, vai oliko hyllyyn hommattu pari Keiji Haino-proggista kun niistä kyselin.  Muuten olen ollut ihmeissäni ja huvittunut siitä, ettei Haino kuulukkaan jokaisen levykaupan ylpeyden aiheisiin ja ykkösmyyntitykkeihin. Vähän sama kuin joku menisi Lahteen luullen, että meikän levyjä on kaikissa kaupoissa. Tai oikeastaan ennemmin vielä menisi Kuopioon kyselemään meikän levyjä.

Tämän päivän juoksentelin näköjään kaupungilla vaikka aikomus oli nollailla kotona, joten ehkä sitten huomenna teen niin, vaikka kouluakin on lähemmäs kuutta. Kohta se on yöpuulle mäntävä jos tahtoo herätä ajoissa. Tai oikeastaan ennemmin niin, että koska on herännyt ajoissa, on kohta mentävä yöpuulle. 

Alkuja

Tänään alkoi kurssi japanilaisista psykoterapian muodoista, eli melko pitkälti meditaatiota, tai chita, sekä kaikkien tällaisten henkisten harjoitteiden kulttuurihistoriaa. Ajattelin, että voi olla että tämä kurssi jäänee itseltä pois mikäli sisältö olisi vain meditaatioon keskittyvää, kun zazenia tulee istuttua itsekseenkin ja ryhmämeditaatioiden ajatus tuntuu minusta monesti hieman vieraannuttavalta, mutta oli mielenkiintoista kokeilla muunlaistakin harjoitetta ja ehkä tuolla tulee käytyä lähinnä itsereflektion kantilta. Vaikka olikin melko simppeli ja pikkuinen tehtävä, niin meidän piti ajatella ensin väri josta pitää, sitten väri josta ei pidä, ja miksi. Totesin, että etenkin nyt tässä Shohaku psykoosissa lempivärini on musta, joka ei ole koskaan pelkkää mustaa, vaan sen vivahteilla voi värjätä kokonaisia maailmoja ilman mitään muuta, ja se on rauhoittavaa. Inhokiksini totesin vihreän, en tosin luonnon värinä vaan siksi että sen maalaaminen on niin saatanan vaikeaa. En koskaan ole onnistunut saamaan aikaiseksi mitään järjellistä vihreällä, olen sen vivahteille sokea siinä mielessä, mitä maalaukseen tulee. Seuraava M. Night Shamalayabalaba-twist oli se, että nämä se mitä emme pysty noissa väreissä sulattamaan on jokin sellainen piirre itsessämme, joka on ehkä vähemmän edullinen, ja jos nyt ajattelen sitä miten hankala ihmisapina olen varmasti monille läheisilleni, niin tottahan se sikäli on. Tuo oikeastaan oli se pieni tajuamisen hetki, jonka myötä päätin pysyä kurssilla, koska olen taas jonkinlaisessa murroksessa, jossa tarvitsen reflektiota ja ulkopuolisia läimäytyksiä herätäkseni.

Japanin kielen opiskelu on ollut myös mukavaa. Järjellisen kokoinen ryhmä joka ei hölise ylimääräistä ja hyvä opettaja kantavat jo pitkälle. Ensimmäiseen keikkaan on kaksi viikkoa. Tänään sain ostettua kitaran, joka maksoi vähemmän kuin mikään aiemmin ostamani (no, paitsi se ilmainen) ja on silti paremassa kunnossa kuin mikään aiemmin omistamani. Se on ehkä vähän liiankin hieno siihen nähden, että aion vain huudattaa siitä ulos hirveitä ääniä, mutta toisaalta äsken kun otin sen käteen, se alkoi lauleskella ihan omiaan, joten ehkäpä siitä saa jotain kiinnostavaa ulos. Pidän nämä päivitykseni lyhyinä, koska se on minulle paljon kiinnostavampaa. Olen maalaillut musteella ja yrittänyt opiskella ja käyttää japania koko ajan. Kai se tästä ehkä.

Viikko Osakaa takana.

Viikko Osakaa takana. Mä en tahdo täältä ikinä pois. Tunnen olemiseni täällä niin rauhaisaksi kaikista ongelmista huolimatta (ei ne ongelmat tai kärsimys mihinkään vähene vaikka olisi missä, siksi en ole koskaan koittanut pakoilla mitään vaan kannan ongelmiani mukanani ja lasken niitä pois sitä mukaa kun se tuntuu luontevalta.) etten ole kokenut vastaavaa missään, vaikka sitä on Euroopassa aika paljon kaikkialla haahuiltu. Eikä ihmisten määräkään häiritse, ensimmäistä kertaa elämässäni. Miksi? Siksi että koko tämän valtion systeemi on rakennettu aika pitkälti samoilla periaatteilla, joille olen rakentanut oman elämäni: mahdollisimman vähän haittaa mahdollisimman harvoille. Ainut mistä en pidä on se, että aivan kaikki pitää pakata muoviin, mutta ainakaan ihmiset eivät roskaa täällä typeryyttään ja kylvä kaikkea sitä muovia puistoihin ja kaduille, vaan se löytää aivan järjettömän hyvällä prosentilla roskiin, vaikkei julkisia roskiksia ole juuri yhtään. Suoraan sanottuna Suomessa on aina vituttanut ja hävettänyt se, miten helvetin paljon siellä roskataan vaikka sössötetään jostain luontosuhteesta. Joka lenkillä saa kantaa kaksin käsin muiden paskoja roskapönttöihin, joita kuitenkin on noin kymmenen metrin välein.

Eiköhän se kulttuurishokki sieltä tule, viimeistään siinä vaiheessa kun pitää alkaa säästellä vettä kylpyammeeseen taifuunin varalle, mutta silti keskityn mieluummin sen kaltaisiin ongelmiin, kuin kuuntelemaan jotain suomalaisten sössötystä persujen tyhmyydestä tai jostain muusta täysin itsestäänselvästä ja yhdentekevästä asiasta.

Sain jo bookattua ensimmäisen keikankin, 19.9 Hokagessa, jossa käytiin katsomassa keikkoja. Arkikeikatkin ovat täällä melko kalliita, mutta silti niillä käy enemmän ihmisiä kuin ilmaisilla Torven keikoilla, että mikäpä siinä sitten. Ja mielellään sitä käy itsekin katsomassa, kun kaikki on uutta ja tuntematonta. Nyt olen sitten metsästänyt kitaraa ja rakennellut romusoitinta iltapuhteina, alkanee olla jousia vaille valmis. Lisäksi olen kahlannut levykauppoja, ravannut katuja vääriin suuntiin (koska pääni ei käsitä sitä, että sen sijaan että google mapsin sovellus näyttäisi oman menosuunnan, se näyttää mihin suuntaan puhelin katsoo, mikä tuntuu vähän typerältä) ja käveleksinyt ympäriinsä jalat rakoilla. Nautin joka ikisestä hetkestä, koska tuntuu, että kohta tämä otetaan minulta kuitenkin pois. Kärsimyksen määrä on vakio.

Tänään löysin myös shintolaisen temppelin, sekä kirjakaupan/kahvilan, jossa hetken mielijohteesta sanoin, että etsiskelen kirjaa puupiirrosprinteistä, mistä keskustelu luiskahti sumi-maalauksiin ja kohta kävelinkin ulos kaupasta Soga Shohakun Kioton näyttelykatalogin kanssa, joka on parisen sataa sivua melkein pelkästään järjettömän hyviä kuvia maailman parhaista mustemaalauksista. Niin hienoa kampetta että pää räjähtää. Nyt pitäisi kai mennä nukkumaan, vaikka tekisikin mieli piirtää. Huomisen hommia sitten.

Elämää

Takana on kaksi päivää tasokokeita, jotka ovat olleet teurastusta. Vaikka olen luullut oppineeni jotain tässä muutaman kuukauden aikana, niin kun laitetaan eteen kynä ja paperi niin aika vähänhän sitä on lopulta kaaliin mennyt. Kuullun ymmärtäminen on hieman parempaa, mutta sanavarasto rajoittaa sitäkin. Sellaisen ohjeen annan kaikkiin kieliin, että ensimmäisenä kannattaa ottaa aina haltuun kaikki partikkelit ja se pikkusilppu, jota ihmiset puheessa käyttävät (japanin tapaukessa esim. kaikki "ni" "wa" "ga" "o"-perusjutut ja lisäksi sellainen foneettinen täyte, kuten"ano", "e to", "chyotto" ((viimeisimmän foneettinen kirjoittaminenkin on hankalaa)) ), koska se tekee kuuntelemisesta sujuvampaa ja mahdollistaa edes osittaisen ymmärryksen ja sävyn. Olen usein kuunnellut esimerkiksi veljeni puheessa suomen kielessäkin päälle jäävää "totatotatotatota"-junnausta ja monia muita foneettisia täytepalikoita miettien, millaista painajaista sen molotuksen tulkinta olisi ulkomaalaisille.  Kun ne saa automaatioksi, ne eivät enää katko ymmärrystä.

Noh, pohjalta aloitellaan ja ehkä sitä sitten oppii jotain, kun huolella tunkee sen päähänsä. Testejä on kuulema joka päivä ja läksyjä paljon. Sekin on hyvä, koska tulin tänne lähinnä opiskelemaan ja meluamaan. Käytiin äsken Hokagessa katsomassa keikkoja, ja mikä oli hienointa oli se, ettei desibelirajat tuntuneet kauheasti kiinnostavan, bändit saivat soittaa lujaa ja silloin se tuntui kehossakin paljon paremmalta ja alkoi heti tehdä mieli päästä soittamaan itsekin. Pitää vain lainailla vahvistinta joltain, ja kitarakin pitäisi käytettynä löytää. Pienempiä ongelmia. Paikalliset punkkarit vaikuttivat myös mukavilta. Molemminpuolinen kielitaidottomuuden häpeä yhdistää meitä kaikkia.

Muuten Japani tuntuu aivan täsmälleen siltä, mitä olen ajatellutkin sen olevan. Mukavia ihmisiä täynnä samanlaista häpeää omasta olosta, kuin Suomessakin, mutta sillä erotuksella että nämä osaavat pitää päänsä kiinni. Ja sitä vasten minua hävettää vielä enemmän se miten paljon ulkomaalaiset vaihtarit alkavat mölytä heti jos joku opettaja on 5 sekuntia sanomatta mitään. Se on melko turhauttavaa, mutta kai se on sitten väistämätöntä ja nyt pitää sitten oppia sietämään tätä tilannetta. Mutta huomaan, että tässä itsemurhayksiössäni lipsahdan helposti oikeaan mielentilaan, elän niin, että siitä on mahdollisimman vähän haittaa kenellekään, siivoan jälkeni saman tien, vien roskat sitä mukaa kun pussit täyttyy (ja täällä ne kyllä täyttyvät äkkiä, koska aivan kaikki pakataan muoviin, myös levään pakattu riisipallero oli pakattu niin, että levän ja riisin välissä oli muovi, mitä en oikein ymmärtänyt. Noin muuten taidan elellä onnessani kulttuurishokin ensimmäistä vaihetta täysillä, mutta mikäpä tässä on elellessä.

Perillä

Vuorokauden verran Osakassa takana ja huomaa, että aivot ovat rundeilta tottuneet sellaiseen hit'n'run ajatteluun, että kohta se jää tämäkin paikka taakse ja kävele nyt kaikkialla ja näe KAIKKI mitä voi ennen kuin se viedään sinulta pois. Asuntoni on askeettinen itsemurhayksiö, mutta se on täydellinen, koska se on junaradan varrella ja tästä on melko kätevä lähteä suhailemaan ympäriinsä. Juniin tosin meinaa nukahtaa saman tien, kun ne ovat mukavan viileitä, penkit ovat miellyttäviä ja tästä ydinkeskustaan on sellainen sopiva kuuden pysäkin matka. Aurinko laskee ajoissa ja nousee ajoissa, mikä tarkoittaa sitä että vuorokausirytminkin sai korjattua kerrasta niin, että nyt puoli kymmeneltä olen jo valmista kauraa niitettäväksi ja aamulla herään sitten viiden jälkeen. Kaikkein isoin koettelemus oli saada sellainen adapteri jolla saa tietokoneen virtajohdon seinään, mutta sekin onnistui ensimmäisen vuorokauden aikana. Jätteiden lajittelusta en oikein saanut selkoa tai ymmärtänyt miten se tapahtuu, mutta senkin kerkeää hikoilla kun tulee enemmän jätettä. Monella tapaa tämä tuntuu aikuisuuden level upilta, "ai että kun se oli niin helppoa, niin koitappa kielellä josta et ymmärrä mitään."

Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, mutta meinaan oikeasti nukahtaa pystyyn juuri nyt. Huomenna on ensimmäinen orientaatiopäivä. Saa nähdä mitä siitä tulee. Sittenhän tämä homma vasta alkaakin.

Ulos

Tunnen miten motivaationi tehdä mitään laskee päivä päivältä. Olen nyt sahannut ympäri Suomea enemmän tai vähemmän joka viikonloppu noin 15 vuotta, aktiivisemmin viimeiset viisi vuotta, eikä siitä ole oikein mitään näyttöä kenellekään. Kun laskin tuossa, että olen kahden viikon aikana laittanut 220 euroa matkahuoltoon, vrään ja postiin niin alkoi suoraan sanottuna vituttaa. Sen lisäksi, että julkinen liikenne on yksityisautoilua kalliimpaa (kilometrimääräisesti bensaa tähän kaikkeen olisi kulunut ehkä noin 60-80 euroa), se on myös aivan kohtuuttoman vitun hankalaa, kun joutuu lähtemään huomiselle keikalle jo tänään. Kuun alussa tuntui, että Japania varten on ollut hyvin rahaa, mutta joka kerta kun kääntää kylkeä tuntuu lähteväb taas 20 euroa tililtä. Etenkin kun toimeentulo on täysin 5 euron kasettien ja 10 euron kirjojen varassa, ja kun posti vielä keksii aina tavan ottaa kalliimman hinnan kuin ajatteli, niin vituttaahan se. Aika paljon.

Mikään ei johda mihinkään ja kaikki tekeminen on merkityksetöntä, koska kaikki tiet eteenpäin ovat sosiaalisista suhteista kiinni, eikä siitä miten hyvin teet sen mitä teet. Se, yhdistettynä siihen että parhaiten menestyvät aina ne, jotka larppaavat kaikkein kovimmin jotain nostalgiapläjäystä laittaa välillä hermot kireälle, mutta onneksi soittaminen itse on aina sen arvoista. Tai on lähes aina ollut. Kun soittaa paskan keikan, se vituttaa kyllä kauan, vielä enemmän koska lähes poikkeuksetta se on jokin muista soittajista johtuva ja yleensä juomatekninen asia. Mutta ne nyt ovat toivottavasti takana päin.

Myönnän suoraan vuotavani tätä ulos nyt vain siksi, että hetkellisesti vituttaa. Sitä varten tämä blogi on alunperin perustettukin ja sen pääasiallisena käyttötarkoituksena se on meinannut hautautua kaiken triviaalimman alle. Toivoisin vain, että saisin soittaa koko ajan, eikä tarvitsisi ajatella yhtään mitään muuta turhaa paskaa. Ja kaikki muu elämässä on enemmän tai vähemmän turhaa paskaa, paitsi soittaminen.

Osaka lähestyy

Kyllähän tässä nyt taas kumminkin kerkesi vettä virrata maailman merissä ennen kuin sitä sai itsensä taas kirjoittamaan, vaikka internet on täynnä todistetta olemassaolosta noin muuten. Keikat on kolmea lukuunottamatta soitettu ja on hämmentävää ajatella, että parin viikon päästä sitä on jo Osakassa. Osoite on selvillä ja postit siirretty, kaikki alkaa olla selvää. Etenkin se, että vaikka sitä luuleekin tajuavansa kielen rakenteista jotain, ei siitä luultavasti tajua mitään paikallisten aksentien ja, no, ihmisten todellisen puhekielen vuoksi.  Parhaani aion kuitenkin yrittää.

Viime viikonlopun Cut To Fit-keikoista jäi saatanan hyvä fiilis. Etenkin siksi, että sai soittaa niin hyvien bändien kanssa. Piti ylipuhua Death Basket meidän kanssa myös Torveen, koska se on niin järjettömän kova bändi, että tahdon näyttää sen sielläkin kaikille. Toki kaikki sitten kuitenkin jää mieluummin himaan kattomaan netflixiä, mikä on suorastaan raivostuttavaa sitä faktaa vasten, että sitten kummiskin tiedetään kertoa miten "skenessä" ja keikoilla oli kaikki paremmin aina ennen, silloin kun jaksoi itse käydä keikoilla. Helvetti että vihaan harvaa asiaa niin paljon kuin nostalgiaa ja sen pöhöttämiä ihmisiä. Minun elämässäni ei ainakaan koskaan ole mikään ollut paremmin kuin nyt, eikä tässä vieläkään ole aina kauheasti kehumista, mutta tuollaiset keikat kuin nuo viikonloppuiset antavat aina välillä jonkinlaista hetkellistä ja ohimenevää tyydytystä kyllä. 

Nyt pitäisi yrittää kuitenkin siivota elämänsä, kotinsa, työtilansa ja kaikki muu sellaiseen kuntoon, että sen voi jättää niin noin puoleksi vuodeksi. Ja koittaa miettiä mikä kaikki on sellaista, mitä ilman ei välttämättä pärjää puolta vuotta. Soittoromuista ja pedaaleista taidan ottaa mukaan vain välttämättömimmät, patterikäyttöiset asiat, koska sähkö on muutenkin arveluttava homma, 110 volttia ja erilainen pistorasia, turha luottaa, että kaikkialta löytyisi adaptereja kuitenkaan, mutta voisi olettaa, että pattereita kyllä löytyy. Epämääräistä huvitusta aiheuttaa myös se, miten pitkälle käteiseen perustuva yhteiskunta tuo on, kun täällä koitetaan kaikin voimin päästä käteisestä rahasta eroon. Tuntuu huvittavalta ajatukselta maksaa kaasulaskua tai nettilaskua käteisellä. Kuin veisi salkullisen rahaa jonnekin pankkihalliin jollekin kaasuyhtiön pahalle kätyrille. Mutta mikäli niin on oltava, niin on tehtävä.  Alan olla jo varovaisen innoissani, vaikka en uskokaan pääseväni Japaniin ennen kuin olen jo siellä. Lisäksi ahdistaa se, miten kaikki hokevat sen olevan täysin minun paikkani, minun kaltaisilleni ihmisille ja oudoille oikuille luotu. Mitä jos se ei olekaan? Se on kuitenkin päällisin puolin niin konservatiivinen ja rasistinenkin yhteiskunta, että mitä jos minulle ei olekaan mitään paikkaa siellä? Mitä jos en tutustu yhteenkään samanhenkiseen ihmiseen tai pääse soittamaan kertaakaan missään. Sekin on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto kuin se, että solahtaisin sinne kuin karppi lammikkoon.

päivä pulkassa

Tämä päivä oli täynnä toimintaa, jonka kafkamaisuus paukkui psykedeelisille leveleille jo heti aamusta. Nukuin puolitoista tuntia ja menin bussilla Poriin antamaan avainta muuttofirman tyypeille. Päästyäni perille kukaan ei vastaa puhelimeen, hetken ihmeteltyäni jätän avaimen vartijalle ja suunnilleen saman tien sen jälkeen soitetaan avaimen perään. Siitä eteenpäin asia sitten selvisi, mutta en vieläkään oikein tiedä minne tavarat viedään, kuinka kauan niitä siellä säilytetään ennen  hävitystä ja maksaako joku nyt sitten niiden kuljetuksen sieltä tänne Kankaanpäähänkin vai ei. Kävin hakemassa postit ja viemässä edellisen asukkaan postit Postiin. Kysyin samalla neuvoa seuraavassa kuviossa. Pari iltaa sitten löysin muutamalla eurolla MacGrowan speaking Beckett-vinyylin, kirjaston poistokappaleen briteistä, ja tilasin sen samoin tein. Huomasin, että minulla oli Discogsissa vanhat osoitteet ja ilmoitin myyjälle uudet, sekä puhelin numeron, jotta postille saa seurannan ja saan ehkä mahdollisesti viestin, kun paketti tulee perille. Aamulla tuli sitten viestiä, että "sorisorisori, en muistanu laittaa numeroa ja laitoin sen vielä vanhaan osoitteeseenkin", eli nyt sitten se on osoitettu tulipalokämppään, jonka postit varmaan kaikkinensa ovat sekaisin melko kauan, mutta minun postini onneksi tulevat oikein, mitä nyt en pääse katsomaan postilaatikkoani miten vaan, koska jokainen käynti siellä maksaa bussien muodossa yli 20 euroa. En siis huvikseni sinkoile sinne postilaatikolle vahtimaan. Koitin käydä kysymässä, voinko jättää postille numeron, jotta he paketin minulle tullessa voisivat laittaa saapumisilmoituksen mobiilisovellukseen tai viestillä. Eivät kuulema voi, mikä on aivan käsittämätöntä. Nyt minun pitää arvata, koska paketti Briteistä Suomeen on perillä, samalla kun olen kaikki to-su-pätkät itse seilaamassa ympäri Suomea keikoilla. Myyjä ehdotti, josko odotettaisin, että paketti tulee takaisin ja hän lähettää sen uudestaan, mutta ongelma on se, että minä muutan sitä ennen jo Japaniin, enkä edes halua arvailla miten helvetissä posti asiat siinä vaiheessa järjestyy.

Tulin seuraavalla bussilla Kankaanpäähän ja menin maalaamaan, varastin joltain kupillisen kahvia, koska tuntui siltä, että tarvitsin sitä todella, eikä siihen kahviin ollut kukaan ainakaan tänä kesänä vielä koskenut. Maalailin ja kuuntelin erinäisiä radio-ohjelmia, joista mielenkiintoisin oli Ylen Kutsuvieras, etenkin Hilkka Olkinuoran pysäyttävä ohjelma. Myös Mimosa Willamon, Miki Liukkosen ja Kari Enqvistin ohjelmat olivat kiinnostavia, jatkan noiden kuulostelua toki vielä. Yritin myös löytää dadaismia tai futurismia koskevia ohjelmia YLEltä, mutta eipä kauheasti löytynyt, paitsi juuri edesmenneen Leevi Luodon vanha haastattelu Aristoteleen kantapäästä koskien googlerunogeneraattoria. En tiedä miksi nuo ovat niin kiinnostavia, vaikka vaiheet ovat jo tutut eikä yksikään dokumentti ole minulle mitään uutta kertonut aikoihin. Saa toki silti vinkata ohjelmia tai podcasteja tai haastatteluja, oikeastaan alle saa linkata mitä vain kiinnostavia podcasteja, etenkin kulttuurin ja taiteen tai psykologian ja muun vastaavan saralta.

Tänään maalailin nämä, sekä ihan vain harjoituksen, huvin ja urheilun vuoksi kymmenen eri tapaa tehdä kasvot.

En tiedä mikä tämä ajatus on

Total Liberation of Music

Tekstiä syntyy, merkityksettä.

Nukuttiin viime yö teltassa, ja ajattelin, että sieltä varmaan herää paremmin ja aiemmin, mutta lopulta ryömin sieltä ulos puoli kahden aikaan. En pidä myöhään nukkumisesta, vaikka pidän myöhään valvomisesta. Se on minusta ajan hukkaa, mutta tänä kesänä olen nukkunut myöhempään kuin tavallista. Toisaalta en jaksa ruoskia itseäni, huomenna lähden ennen kahdeksaa Poriin antamaan avaimet muuttomiehille, eli tuleepahan herättyä ajoissa. Mutta mikäpä hätä tässä lopulta on, jos ei ole mitään sovittuna niin omat hommat joutaa kyllä tehdä.

Kirjoitin yhden kirjan valmiiksi, ellen sitten lisää siihen toista osiota, mutta en tiedä onko se välttämätöntä. Ensinnäkin se rakenne toistaisi liikaa Beckettin Molloyta, jossa toinen mies lähtee toisen perään ja lopulta sulautuu yhdeksi, vaikka kieleni onkin aivan erilaista ja tarinoilla nyt ei lopultakaan ole mitään tekemistä keskenään,  tai en muista Molloyn ryömineen kristuksen ruumiin sisään ja kadonneen sinne singulariteettiin. Mutta joka tapauksessa. Räähky (josta aiemmin puhuin nimellä Kura, mutta erotin nämä kaksi eri kirjoiksi) on nyt aikalailla valmis, mutta en tiedä miksi yrittäisin saada hylkyä sillekin, koska tiedän ettei näiden aika ole vielä. Parempi vain tehdä ja tyrkyttää niitä sitten joskus myöhemmin. Aloitin myös uuden kirjan, jonka ideasta olen innoissani. Kolme tarinaa jotka tapahtuvat kaikki samassa mökissä, mutta kahdesta niistä sitä mökkiä ei vain vielä tai enää ole olemassa. Aika ja paikka ovat toisiinsa sidottuja asioita, ja monesti onnistumme elämämme aikana saamaan vain ohikiitäväksi hetkeksi asiat juuri täydellisesti kohdalleen.

Tämän päivän agendassa on kasa runoteoksia. Ensinnäkin muutama videorunoteos, sekä vähän erikoisempi julkaisu, jota teen lähinnä tilauksesta niille, jotka sitä haluavat. 14 minimalistista, äärimmäisen karsittua runoa, pakattuna hieman erikoislaatuisemmalla tavalla. Osin tämän tarkoitus on myös pitää minut hengissä ja toisaalta ottaa samaa ajattelua, kuin noiden kasettienkin kanssa. Julkaisuja, jotka ovat jollain tavalla erikoislaatuisempia, sen sijaan että olisi 200 täsmälleen samanlaista kappaletta. Sen nimi on 14 Viiltoa Tyhjyydessä. Hinta 14 euroa, postia euron verran päälle.

Kesäyöt valuvat hiljakseen hukkaan.

Kuumuus on yhä ja edelleen itsestäni miellyttävää, vaikka hiki meinaa olla koko ajan ja aamulla suihkussa käyminen, illalla suihkussa käyminen, koska tahansa suihkussa käyminen on täysin yhdentekevää, kun kahden minuutin päästä on jo hiki. Juuri kuivumasta tulleet vaatteetkin tuntuvat oikeastaan jo valmiiksi hikoilluilta. Se on kesä se! Maalailuhommat etenevät hitaasti, pohjat alkavat loppua taas, vaikka juuri kärräsin niitä saatanasti. En myöskään tahdo hukuttaa kaikkia ajatuksiani ja ideoitani keskinkertaisuuteen, vaan pitää hommat mielekkäänä itselleni. Kyllähän tuossa nyt on tullut tehtyä duunia sen verta, että työtilan tarve olisi kuitattu vaikkei siellä enää kävisikään.

Tällä viikolla olen maalannut viisi taulua, tehnyt yhden stop-motion animaation, saanut yhden kirjan valmiiksi, aloittanut toisen kirjallisen projektin koostamisen, saattanut Dada Bonesin kansineen ja muineen siihen kuntoon, että sitä kehtaa lähetellä ympäriinsä hylättäväksi. Ja hylätyksihän se taas tulee kaikkialta muualta, paitsi Industrial Coastin kautta, joka julkaisee kasetin lokakuussa. Tänään kuuntelin YLE X podcastin (siinä on jo ensimmäinen virhe) Miten musta tuli muusikko, jossa oli vieraana Sanni. Sannissa ei ollut mitään vikaa, asenne tekemiseen ja olemiseen oli kohdallaan, mutta eihän tuo mikään oikea musiikkiohjelma ollut. Kaipaan oikeiden toimittajien (ei pelkästään "mitä fiiliksii?"-tyyppisten ihmisten tekemiä, kaavamaisia ja mielenkiinnottomia ohjelmia, joissa muusikot taantuvat jopa urheilijoitakin latteammille tasoille) toimittamia ohjelmia, joissa ammatti-ihminen saa ihmisen tuntemaan olonsa niin luontevaksi ja turvalliseksi, että voidaan keskustella oikeista asioista. Perttu Häkkisen kuolinpäivän lähestyessä tämä tuntuu korostuvan mielessäni yhä suuremmin. Vituttaa, että tulevaisuuden toimitustyö on niin saatanan heppoisissa käsissä, koska se tekee vaan hallaa myös kulttuurille itselleen. Mikäli taiteilijoilta ei odoteta mitään, he eivät myöskään haasta itseään tai omia ajatusluutumiaan. Toki kesken haastattelun OIKEASTI avautuva artisti olisi levy-yhtiölle varmasti kiusallista promoa sellaiseen kivaan fiilistelyyn nähden, mukamas. Niin, ennen tätä keuhkoamista piti todeta, että huvitti kuunnella miten Sanni puhui "kusisista Lauttasaarelaisista treeniksistä", koska veikkaan, että Lauttasaari miljöönä on kuitenkin Suomen vähiten kusisimmasta päästä, ja mitä nyt olen soittotilojakin siellä nähnyt, niin harvemmin niissä tunnetaan vaikkapa kusiämpärin käsitettä. Mutta se nyt ei ole iso ongelma, parempi vaan jos sellaisilta paikoilta ja ihmisiltä säästyy. Lämmitti myös, kun Sanni sanoi lopuksi, että "vaikka muut sanois et se oma musa on kuinka outoo niin sun täytyy vaan uskoo siihen ja tehä sitä juttuu!"  Uskonvahvistusta korkeammalta taholta, vaikka en usko, että välttämättä pääsen musiikillani Sannin sijalle, vaikka kuinka uskoisinkin itse musiikkiini. Ja uskonhan minä, minä en mihinkään muuhun elämässäni tai itsessäni uskokaan, mutta taiteeni arvosta ja ainutlaatuisuudesta olen aivan ehdottoman vakuuttunut. Se, jos se ei jotakuta kiinnosta tai joku muu ei sitä näe, ei suoranaisesti ole minun migreenini.

Muita jaksoja ohjelmasta en ainakaan vielä jaksanut kuunnella. Toivoisin vain, että Ylellä tulisi äkisti hyvin toimitettuja kulttuurialan henkilökuvia, koska niitä kuuntelee todella mielellään. Eilen kuuntelin Areenasta löytyvän IC-98 haastattelun (Viikon taiteilija-sarja, jota ikävä kyllä ei löydy kuin kolme jaksoa. Muut vieraat ovat Eppu Nuotio ja juuri edesmennyt Claes Andersson), joka oli mielenkiintoinen kuunneltava. En ole nähnyt kunnolla yhtäkään ryhmän teosta, mutta käsittääkseni Sink sävelsi johonkin musiikin, eli odottelen innolla sitä tilaisuutta, kun pääsen istumaan jonkin teoksen läpi jossakin mahdollisessa yhteydessä. Epämääräistä. Kaipaamanilaisia ohjelmia, podcasteja tai mitä lie saa kyllä tyrkyttää minulle tätä tai jotain muutakin kautta. Ei sinänsä ole väliä, ovatko minkä maalaisia, mutta toki mieluummin löytäisin jotain yhteistä tarttumapintaa tämän Suomen kansan kanssa, kun sitä on aina ollut niin vähän. Toisaalta kohtahan sitä saa nähdä josko sitä jämähtää Japaniin. Sieltä tarttumapintaa ei ainakaan tarvitse etsimällä etsiä.

Yritän aktivoitua taas kirjoittamisen kanssa enemmän. Se on helpompaa silloin, kun on kotona, tien päällä siinä on aina omat hankaluutensa kaikin puolin. Nyt alan selvitellä Japanian nettiliittymähommia.

Kollaasi.

Kun kaikki on jo tehty, kaikki maailman nuotit soitettu, kaikki kuvat on maalattu, joka ikinen laulu laulettu ja tikku-ukko piirretty, mitä taide voi tehdä? Tätä kuulee hoettavan ja pohdittavan usein, ja vaikkei se mielestäni voi koskaan pitää paikkaansa missään muualla, kuin mielikuvituksettomien ja henkisiltään kyvyiltään todella rajallisten olentojen mielissä, olen miettinyt sitä viimepäivinä maalatessani jonkin verran. Ensinnäkin kulttuuri on jatkuvasti ja aina ollut samaa. Ja samalla se ei ole koskaan ollut samaa. Meidän kulttuurimme evoluutio on läpi tunnetun historian ollut ideoiden hidasta progressiota, niiden hidasta kehitystä ja mutaatiota, jossa meidän yleisesti tuntemamme perustuntemukset, halut, pelot ja pyrkimyksemme tulevat ilmaistuksi muille kaltaisillemme, osin itsekkäästä tarpeesta tulla ymmärretyksi ja kuulluksi, osin jostakin altruistisesta halusta tuottaa kaltaisillemme jotakin esteettistä nautintoa tai eksistentiaalista lohtua tuottavaa, toisinaan taas pelkästään vaikkapa uskonnon kaltaisen instituution tarpeisiin suurempaa hyvää palvellen. Joka tapauksessa se on ollut vain karkeiden ideoiden hienovaraistumista, iteraatiota ja terävöitymistä, mutta kaikki perustunteet ja tarinat ovat olleet aina samoja. Oikeastaan suurimmat uudet tarinat ovat nähdäkseni syntyneet vasta lähihistoriassamme, maailmansotien tuhoisuuden näyttäessä todellisuuden lohduttoman absurdit kasvot sellaisina, kuin ne ovat, sekä nyttemmin tämän digitaalisen vaporisaation myötä, jonka koko kulttuurimme on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana läpikäynyt. Nämä ovat silti osia samasta jatkumosta, joka on alkanut teollisen vallankumouksen myötä, futurismin ja dadaismin käsitteellistävänä äänenä, taiteen muutoksena esittävästä abstraktiksi, abstraktin muutoksesta käsitteelliseksi, käsitteellisen muuttumisesta lopultakin informaatioksi, metataiteeksi.


Koska tänä aikana kuvamateriaalia, ääntä ja kaikkea muuta informaatiota on enemmän kuin koskaan, tuntuu kollaasi vahvemmin tämän ajan taiteelta, kuin mikään muu. Se tuntuu elävän ja kukoistavan etenkin kirjallisessa ilmaisussa, jossa tunnutaan kirjoittavan nyt valtavia, informaatioähkyyn johtavia teoksia, joiden ei tarvitse johtaa mihinkään tai sanoa juuri mitään, vaan tarjota kokemus tästä ajasta, läpileikkaavana kollaasina. Mutta miksi samaa ajatusta ei voisi ulottaa kuvataiteeseen? Miksi kuvan täytyisi kertoa tai sanoa mitään, johtaa mihinkään? Miksi sillä tarvitsisi olla nimi, jolla sen voi löytää ja tunnistaa kaikkien muiden kuvien virrasta? Miksei taide voi olla yhtä tyhjää, kuin olemassaolokin tuntuu useimmiten olevan? Kyse on taiteentekemisen ja arvostuksen traditioista, joita on performoitu tietyllä tavalla ammoisista ajoista lähtien, ja joiden seuraaminen opetetaan instituutioista. Näiden tapojen ja mallien toisin toistaminen, tai edes niiden näkyväksi tekeminen johtaa äkisti "vaikean henkilön" maineeseen ja voi hankaloittaa monia asioita itse työn tekemisessä. Taide ei kuitenkaan elä instituutioista, vaan kompromissittömästä vapaudesta, äärimmäisestä rehellisyydestä.

Mikäli kaikki kuvat on jo tehty, jää jäljelle vain mahdollisuus syntetisoida, synnyttää uusia kuvia samasta materiaalista. Uudelleenjärjestää informaatiota, muotoilla, muokata, leikata ja liimata, tuhota, synnyttää, irrottaa asioita kontekstistaan ja synnyttää niille uusia konteksteja. Jokainen kuva kantaa sisällään kaiken sillä olevan historian, sen kulttuuriset konnotaatiot ja painoarvon. Niiden keskinäiset suhteet voivat synnyttää myös uusia suhteita ja jännitteitä, mihin koko kollaasitaide tavallisimmin perustuukin. Kuvan uudelleen käyttämisessä tulee toki vastana kysymys autenttisesta tekijyydestä ja käsityöläisyydestä taiteen tekijyyden keskeisenä määrittäjänä, mutta ne ovat nähdäkseni sivuutettavissa helposti toteamalla, että samalla tavoin ne ovat olemassa myös kollaasitaiteen kohdalla, sillä esimerkiksi internet on täynnä kompositiotajutonta kollaasitaidetta. Se, mikä ennen oli taiteen tekemisen käsityötaidon ammattitaitoa, kuvapinnan luomista, on nyt komposition ja rajauksen taitoa, kykyä valita mitä loputtoman informaation valtamerestä käytetään teoksessa. Äänitaiteessa olen huomannut, että ihminen joka osaa irrottaa itsensä soittimen ja soittotaidon kontekstista ja kurottamaan mielensä yli musiikin rajoitteiden, suoraan tunteiden ja ajatusten ja abstraktioiden konteksteihin, kykenee luomaan vaikuttavaa äänitaidetta vaikka hänelle työnnettäisiin käteen vain kaksi kiveä. Musiikki on vain tilan, ajan ja äänen välisiä suhteita. Siitäkin yhä redusoimalla, kompositiota, kuten nähdäkseni kaikki taide. Tästä syystä siirtyminen välineestä toiseen on itselleni luontaista, koska en näe niiden välillä mitään eroa; kaikkien keskeinen tarkoitus on ilmaista ja välittää tunnetta ja niissä kaikissa on kyse vain ja ainoastaa kompositiosta.

Toki kollaasitaidetta voi ajatella myös systemaattisena järjestelmänä, cut up-tekstin kaltaisena järjestelmänä joka ohittaa järjen ja tekijyyden perinteisessä mielessä. Maailma on kaoottinen ja satunnainen, alitajunnan toiminta meidän arkijärjellemme tavallisimmin täysin järjenvastaista ja arvoituksellista, joten miksei taiteenkin tulisi kuvata tuota todellisuutta sellaisena kuin se on? Mikäli kaikki on sanottu ja tehty, miksei voi olla välittämättä siitä, sanomatta mitään, tekemättä mitään? Koska tietoisuus ei lopeta toimintaansa käskemällä. Se pulputtaa jatkuvassa feedback-loopissa, jossa aistit tuovat sisään informaatiota, aivot käsittelevät sitä informaatiota ja röyhtäilevät ajatuksia ja vaikutelmia, jotka pulpahtelevat tietoisuuden pinnalle ja poksahtelevat ilmaan. Maha tekee mahahappoja, aivot tekevät ajatuksia. Niin se vain on. Viimeaikoina on ollut paljon puhetta siitä, miten sosiaalinen käyttäytymisemme verkossa kouluttaa kilvan kaikkien firmojen käytössä olevia tekoäly-järjestelmiä. Miksemme ottaisia omaa käyttäytymistämme ja omia tekemisiämme omaan käyttöömme, valjastaisi kaikkea sitä muille työntämäämme kapasiteettia oman tekoälymme kehittämiseen, omien algoritmiemme muokkaamiseen ja uudelleenohjelmointiin? On tullut aika sanoutua irti muiden palveluksista ja kehittää omia aivojamme, omaa älyämme, orgaanista älykkyyttä, orgaanisia algoritmejämme, kykyämme tunnistaa ja kokea tunteita ihmisten kasvoilla kykyä hahmottaa abstrakteja ja pelottavia, ahdistavia ja vieraitakin asioita ilman, että ensimmäinen reaktio on pöyristys ja moraalinen närkästys.

murroksia

Sitä on aina jotenkin ajatellut, että tällaisena DIY-muusikkona puuhastellessa kesät ovat sitä aikaa, kun soitetaan ehkä yksi-kaksi keikkaa ja muuten on hiljaista, kun kaikki viikot on tukossa festareita, eikä kukaan järjestä yhtään mitään järkevää tekemistä marginaalissa. Kun näin Anssi Kelan päivityksen siitä miten kesällä on ollut 18 keikan kiertue, aloin miettiä huvikseni sitä vasten, montako keikkaa sitä on soittanut tässä. Aloitin laskun toukokuun alusta, Ranskan reissusta, ja tähän mennessä keikkoja on ollut 20, minkä lisäksi ennen lähtöä on vielä kuusi tai seitsemän jäljellä. Sehän alkaa kuulostaa jo ihan oikean artistin keikkatahdilta...? Kaveri totesi, että nuo ovat jo ihan Vesalan ja muiden vastaavien lukuja, mutta toki minä olen soittanut keikkani tuhansien ihmisten sijaan lähinnä kymmenelle, joskus useammalle, joskus harvemmalle ihmiselle kerrallaan. Lisäksi minun touhuni on koko ajan sitä, että tie nielee kaiken mitä tulee, ja Posti tuntuu syövän loput, kun ennakkoon arvioidut postikulut eivät pidäkään ihan paikkaansa.

Toki rahaa voisi joskus olla enemmänkin, mutta keikkojen kustannuksella minä en sitä ala hoitamaan. Tulkoon rahat mistä tahansa muualta, minulle ei ole mikään ongelma kerjätä ennemmin. Kolehti kuppi on paras keksintö sikäli, että se ei velvoita ketään maksamaan mitään, mutta monesti ihmiset antavat sen minkä voivat ja pienistä rahoista tulee äkisti parempi liksa kuin mitä olisi kehdannut ruinata etukäteenkään. Kun ei odota mitään, kaikki on pelkkää plussaa. Toki sitä mieluiten saisi rahan tekemästään työstä, maalauksista, kirjoista, levyistä, kaikesta tästä, mutta korkeintaan niillä hiluilla ostaa leipää yhtenä päivänä ja kahvimaidon toisena. Siitä huolimatta en vaihtaisi sekuntiakaan yhtään mihinkään, koska onhan tämä kaikki nyt aivan järjettömän hienoa! Saan tutustua upeisiin ihmisiin koko ajan, soittaa sellaisten muusikoiden kanssa joita ihailen ja arvostan, nähdä paikkoja joihin ei muuten tulisi mentyä kuitenkaan. Vielä kun saisin järkättyä Junkyard Shamanille sen Euroopan rundin, joka on ollut työn alla vaikka kuinka kauan, mutta koko ajan tulee kaikenlaista eteen. Onneksi se kaikenlaista on lähinnä tarkoittanut sitä, että keikkoja on niin paljon ettei ole rakoa jossa tehdä sitä.

Tänä iltana kävin hieman maalailemassa, mikä oli helvetin mukavaa. Huomenna jatkan. Yksi musavideoproggiskin olisi tässä nyt työstettävänä, sekään ei varmaan kauaa vie kun vaan saa sen alkuun.

Katkos I

"私はどこですか？"

Katkos II

Pori Jazzeillakin soitettu.

Kuumat kesäyöt ovat täällä, eikä vituta tai ahdista yhtään. Olen odottanut näitä koko kesän ja nyt ne ovat täällä, minä tervehdin teitä! Nämä ovat suomalaisen parasta aikaa, aikaa joka on seisahtunut ja jämähtänyt paikalleen, irrallisena kelluvaan, suolaisen hienhajuiseen tilaan. Tämä päivä on mennyt lähinnä kaikenlaista koneella sohlatessa, mutta käytin koiraa joessa uimassa ja kävelytin sitä metsässä, että tulee edes vähän liikuntaa.

Eilen kävin Pori Jazzin ulkopuolella soittamassa ja kolistelemassa romuja ihmisille, tai oikeammin kyseinen esitys oli kahdelle loopille, kahdelle sanelukoneelle ja akustisille romuille, mutta eipä siitä varmaan ihmiset tajunneet muuta kuin romut. Joku nainen totesi minulle, että "et sä tolla rahaa saa!", vastasin ettei hän uskokaan millaisesta paskasta ihmiset oikein maksavat. Sain 6 euroa rahaa noin tunnin aikana, mikä on aika hyvin, tavallisimmin se on about 10 euroa tunnissa, mutta tavallisimmin minulla onkin oikeita soittimia, eikä romuraudan palasia venyttelylaitteissa. Aina parempi, kuin lähtötilanne, joka oli 0 euroa. Parasta oli vanhemmat ihmiset, jotka tuijottivat minua kuin olisin ollut heidän pettymyksen tuottanut poikansa. Sain syötyä ja kerkesin bussiin ajallaan, tulin kotiin ja meinasin nukahtaa samoin tein.




Laitoin myös Bandcampiin tämän, koska se on nähdäkseni tärkeämpi kuin vain satunnainen pössähdys kaikkeuden takalasissa. Olkoonkin, että se on vain ääniä tiloissa, niinhän kaikki musiikki kuitenkin aina on, joten olkoot se siis juuri sellaisena kuin on.

Osakaan lähtökin lähenee ja alan pikkuhiljaa olla valmis. Vielä mahtuu kuusi keikkaa kalenteriin tähän kuukauden ajalle, vaikka ei tässä muka ollut mitään taas kesäksi tiedossa, en ole silti kerennyt oikein muuta tehdäkään kuin soittaa, ja se on helvetin hyvä. Toivottavasti Japanistakin saisi keikkoja, vaikka toki ymmärrän että kielitaidottomana junttina se on varmasti hankalampaa.

Elossa, kotona jopa.

Eilen saavuin pitkiltä toivioretkiltäni takaisin kotiin Kankaanpäähän ja ajattelinkin päässäni jo, että vähän typerää olisi kyllä mennä nyt maalaamaan, ja aivan huono ideahan se olikin moneltakin kantilta ajateltuna. Muutama maalaus jäi nyt sellaiseen vaiheeseen, josta olisi ollut mukava jatkaa huomenna, mutta keikkareissu pysäyttää taas koneet pariksi päiväksi, tosin kerkeävätpähän ainakin kuivua kunnolla odotellessa. Ja ehkä oma ajatuskin terottuu vielä parin suhteen. Albumikin on sillä mallilla, että se on nyt noin puolituntinen, alku ja loppu ovat olemassa, mutta se tarvitsee vielä pari asiaa, että rakenne kirkastuu ja selkiytyy ja johdonmukaistuu. Sen nimi on Dada Bones ja se tulee olemaan jonkinlaista jatkumoa Flesh Holelle, mutta ehkä vähän dronettavampi ja minimalistisempikin joiltain osin.

Kankaanpään logistinen ihanuus paljastaa itsensä heti tässä näin, kun selvisi että vaikka olen huomenna suunnilleen ihmisten aikaan Porissa, en pääse siitä takaisin Kankaanpäähän ennen lauantaita. Ajattelin ehkä käydä Radioasemalla päivystämässä yhden vuoron, joten siinä menee vielä pitkälle lauantai-iltaankin, ennen kuin olen taas täällä, mutta seuraava viikko on tyhjä ja pidän sen sellaisena, keskityn omiin hommiini rauhassa, koska sen jälkeen se taas sitten meinaakin olla menoa taas Japaniin asti. Toki kiva, että tulee oltua Lahdessa, kun viisumiasiat pitää jossain välissä hoitaa kuitenkin Helsingissä, niin se on vähän helpompi matka kuin tämä, kuten on varmaan käynyt jo selväksi. Katakanoja pitäisi opiskella kanssa. Japanilaiset antoivat ihan kotiläksyjäkin tulevaa ajatellen. Kanjeista on kokeita. Siitä on niin monta vuotta kun on ollut OIKEASSA koulussa, että sehän alkaa ihan jänskättää!

Cut To Fitin Hopesick on nyt ainakin meiltä melko pitkälti loppuun myyty. Pari kappaletta on vielä, mutta itselläni on 1, joten bandcampin kautta niitä ei kannata ostella. Parempi ehkä laittaa se loppuun myydyksi sieltä. Nyt menen syömään jäätelöä ja jumittamaan UFOPin Käki-vetoa. Hyvää yötä.

UFOP koettu!

Nyt on UFOPit juhlittu, järjettömän ihmeellisen psykedeelisen ihana viikonloppu takana. Oulu on edelleen paras paikka ihmiselle olla, eikä sille vaan mitään mahda. Soitettiin lopulta kolme keikkaa, tänään järjestäjille ja nauhoitettiinkin se, joten suapi nähä josko niistä raidoista vääntäisi vaikka jotain ihan käyttökelpoistakin. Oli kyllä hienoa nähdä taas paljon ystäviä ja tuttuja ja kaikki tuntuivat hokevan myös sitä, miten minun pitäisi muuttaa ja jäädä Ouluun, enkä kyllä keksinyt yhtäkään syytä miksen niin tekisi, mutta katsellaan tässä koulu ja Japani ensin. Ensin koulut, sitten Oulu, hehheh. Koko UFOP jengi on kyllä kaikkinensa niin hienoa ettei voi muuta kuin ihailla sitä miten hyvässä hengessä kaikki tuolla hoituu. Tiedän miten stressaavaa tapahtumien järjestäminen voi olla, ja miten paljon se on ihmisistä kiinni, ja tuolla on kyllä täsmälleen oikeat ihmiset puikoissa kaikessa. Upeaa touhua.

Oli kyllä niin hieno reissu ettei osaa vituttaa taas oikein mikään. Hyvällä porukalla on mukava ajella pakettiautolla ympäri Suomea eikä kyllä kertaakaan alkanut puuduttaa tuo autossa istuminenkaan. Meno matkalla tosin oli pitempiä taukoja kun autosta hajosi laturi, mutta kuskina toiminut Oskari on niin saatanan skarppi, että korjasi sen huoltoaseman pihassa lennosta ja matka jatkui ilman ylimääräisiä ongelmia niin, että olin Tukikohdan pihassa viittä vaille keikan alku. Se oli täydellistä ja soittaminen maistui mukavasti sen jälkeen.

Seuraavana pitäisi selvitä Kankaanpäähän ja viikonloppuna yhdelle yksityiskeikalle, sitten taisi olla viikko huilia ja sen jälkeen Taser-keikkoja, sitten Cut To Fitiä, yksi Käki, ja kohtahan sitä ollaankin jo Osakassa niin että humahtaa! Jos nyt vähän kerkeisi hoitaa pakollisia paperihommiakin sitä ennen. Ja raivottaa ainakin hiraganat ja kaaliin.

Kotona taas.

Tämä päivä olikin omanlaisensa seikkailu, kikkailin itseni bussilla Poriin. Ilmeisesti kolme asiaa busseissa ei koskaan muutu. Ensimmäinen on kaikista kilpailijoista paskaa puhuvat bussikuskit, toinen ovat omien asioidensa puhelimeen huutelijat. Kolmas on se ilo ja odottavainen riemu, joka täyttää minut aina uuden seikkailun kynnyksellä! Latasin bussissa Porin paikallisliikenteen sovelluksen ja totesin äkisti, että Radioasemalle ei kulje busseja kuin kahden tunnin välein, joten kävelin romuineni paikalle, se joku 4, 4 ja puoli kilometriä, mitä sinne nyt tulee. Selvittelimme teknisiä ongelmia ennen ensimmäistä keikkaa, mutta artisti pääsi esiintymään isommitta ongelmitta, mitä nyt keikan jälkeen tajuttiin, ettei ollut minkään sorttista monitoria, josta olisi itse kuullut mitä sieltä tulee ulos. Siinä kohtaa iski lievä jännitys itseenikin, mietin päivällä miksi olisin ollut päässäni halukas raahaamaan kitaravahvistimen pihalle, hätyyttäen ajatuksen pois. Tuona hetkenä se kuitenkin tuli mieleeni kirkkaana, vahvistimen kanssa ei tarvitse monitoreja. Päätin kuitenkin soveltaa, ja onneksi PA oli sen verran tanakka, että sitä pystyi ajelemaan niin lujalla, että kuuli noin niinkuin pääpiirteittäin mitä sieltä ehkä tuli ulos, ja pärjäsin aivan hyvin. Ärsytti vain, että juuri kun aloin päästä irti lihasta ja innostua, piti alkaa ajella itseään alas, jotta kerkiäisi vielä bussiin takaisin Kankaanpäähän, johon olin fiksuna poikana ostanut lipun etukäteen. Olisi tehnyt mieli soittaa paljon pitempäänkin, mutta joskus toiste sitten.

Eilen puhuin ulkopuolisuudesta. Näissä Porin ympyröissä tunnen sitä ainakin toistaiseksi vähiten. Lahdessa olen aina ollut kaikille jonkinlainen outolintu, mutta täällä koko lajisto on niin sekavaa, että siinä riittää tilaa minunkin sekoiluilleni. Niille tuntuu olevan selkeä oma paikka kaiken dadailun keskellä, minun ei tarvitse selittää miksi teen mitä teen, voin vaan tehdä asioita luonnollisella tavalla ja se tuntuu sopivan aina jotenkin päin. Näiden ihmisten olemassaolo täällä muuten ankeassa ja negatiivisessa Satakunnassa on kyllä suoranainen lahja. En toki voi puhua kaiken Satakunnan puolesta, mutta kyllä tästä on vähän jäänyt sellainen epämääräinen "Ei siitä mitään tuu!"-fiiliksen ja suomalaisen bible beltin tyyssija noin niinkuin valtaväestön puolesta. Sitä vasten kokeilunhaluisemmat ja taiteellisemmat yksilöt täällä tuntuvat vieläkin räikeämmältä ja hienommalta juuri täällä. Mielellään sitä soitteleekin tällaisissa ympäristöissä, kun jää hyvä fiilis ihan järestään. Tästä saattaa myös olla ainakin itsestäni kiinnostavia jälkiseuraamuksia tulevaisuudessa, mutta niistä lisään sitten, jos ne joskus toteutuvat.

Pakko sanoa, että toistaiseksi minulla on ollut elämäni aikana aivan typerryttävän suuri kunnia saada soittaa poikkeuksellisen paljon sellaisten ihmisten kanssa, joita arvostan ja kunnioitan (ja salaa fanitankin vaikka tietysti esitän olevani helvetin cool) syvästi! Olen myös oppinut helvetin paljon kaikilta ihmisiltä joiden kanssa olen saanut soittaa elämäni aikana. Se on hienoa.

Flesh Hole CD-pihalla

Freak Animal pisti Flesh Holen CD:n pihalle seuraavan esittelytekstin kanssa:

Freak Animal Records is proud to present debut full length CD of JUNKYARD SHAMAN titled ”Flesh Hole”.

Packaged in full color digipak, this Finnish artists album represents highly unique material in contemporary Finnish scene. While using many of the traditional methods, of junk metal percussion, screeching and scraping sounds, cassette walkman manipulations and so forth, result is unlike anyone else is doing in Finland. Imagine odd mixture of industrial percussions on found objects like Z’ev, monologues captured on tapes with eerie sound, like Eric Lunde. Mixture of things bordering noise and improvisations like Dislocation.

Artists working under different names, exploring noise, drone and junkyard industrial has been active in Finnish live scene for years. His work has mainly existed separate from the well known Finnish power electronics and harsh noise realms. As sort of outsider artists, his work has been distributed often by self made recycled tapes and (Finnish language) outsider poetry books, reeking angst towards industrial society. After hearing multiple works by artists, Freak Animal felt his work is too good and too important to remain only to be known by random locals and people who meet the artist at the gigs or hear his works via internet steams.

In spirit, Junkyard Shaman reminds of the 80’s experimental/industrial. It is not overtly noisy, loud or aggressive. It is not vulgar and vile like harsh noise / power electronics. Yet, this is not nostalgia. It represents artists state of mind and his vision and lifestyle. Certainly album worth to give a try!

Ylisanoja joiden arvoinen en tietysti ole, mutta ulkopuolisuuden kaikesta allekirjoitan kyllä täysin. Olen ulkopuolinen jopa kaikista niistä omista viitekehyksistäni, joihin voisin edes periaatteessa ajatella kuuluvani.  En pidä mistään ryhmistä tai ihmisjoukoista. Kun katson joitakin ystäviäni, jotka ovat löytäneet oman paikkansa ehkä minua paremmin sikäli, että heidän tekemisensä noteerataan jossain mielessä, olen nähnyt siinä pelkästään varjopuolia. Minä en tarvitse sellaista oikeastaan mihinkään voidakseni toteuttaa itseäni ja omaa olemassaoloani, koska minä saan tehdä sitä nytkin, ja täysin ilman kompromisseja. Sen verran kun vielä hommat rullaisi, että voisi vaan olla rundilla romuinensa koko ajan ja bookata sitä mukaa lisää, kun loppu alkaa häämöttää, se olisi täydellistä elämää se. Mutta yksinäinen ja itsenäinen tie on nähdäkseni ollut ainoa oikea tie kaikille minun kaltaisilleni ihmisille. Jo siksi, että siinä oppii arvostamaan sitten niitä kohtaamisia, kun saa luoda jotain muiden ihmisten kanssa, ja kaikki vain naksahtaa kohdalleen kerrasta. Siitä syntyy molemminpuoleinen kunnioitus ihmisten välillä.

Tänäpäivänä olen kerennyt askarrella portfoliotani uusiksi, maalannut, nauhoitellut kasetteja tilauksia varten, valmistautunut huomiseen keikkaan Radioasemalla ja rakennellut romusoittimia, jotka onnistuivat yli odotusten. Tässä lyhyt video aiheesta. Soittimet ovat täysin viritettävissä ja modifioitavissa erilaisia objekteja lisäämällä. Eli siis vaihdat killuttimia ihan miten haluat ja täts it! Nyt pitää alkaa mennä ehkä nukkumaankin päin, kun pitää taas heräillä ajoissa jne yms tms.

Kaikkea järkeä vastaan!

Luin tänään Saatana saapuu Moskovaan-teoksen jäljellä olleet parisen sataa sivua loppuun ja olihan se hieno ja vaikuttava teos moneltakin kantilta. Etenkin se myrskyisä ja apokalyptinen tunnelma ja kaaos joka siihen oli saatu viritettyä oli mitä mainiointa luettavaa. Jokseenkin yllättäen itselleni merkittäväksi tekijäksi lukukokemuksessa nousi kyllä myös se, koska olen samaan aikaan maalatessa kuunnellut runsaasti Perttu Häkkisen ohjelmia, huomasin tuon käännöksen olevan täynnä sanastoa, jota nimenomaan Häkkisen aktiivisanastoa. Tästä syystä lukukokemukseni muuttui vielä entistäkin miellyttävämmäksi, koska sain nauttia koko kirjan päässäni tavallaan audiokirjana, Perttu Häkkisen lukemana. Käännös oli muutenkin äärettömän sujuva ja miellyttävä, etenkin verrattuna niihin useisiin Dostojevskeihin, joita olen yrittänyt. Kielen kankeuden vuoksi olen tainnut saada niistä loppuun asti vain Kellariloukon, vaikka vakaana aikomuksenani on kyllä lukea Rikos ja rangaistus ja monet muutkin tekeleet, mutta ehkä luen ne mieluummin englanniksi kuin suomeksi. Tiedän, että meillä on hyviä venäjästä kääntäjiä ja kulttuurien läheisyys varmasti tuottaa parempaa tekstiä kuin englanniksi kääntäminen, mutta minun ilmeisesti pitää löytää se kääntäjä, jonka kieli on mieleeni muutenkin, koska tähän astisissa yrityksissä on käynyt samoin kuin Kafkankin kanssa lähes poikkeuksetta. Se kuva joka minulla oli Kafkasta kirjailijana muuttui aivan täysin, kun luin englanninkielisen kokoelman, jossa oli Muodonmuutos ja paljon muuta lyhytproosaa, verrattuna siihen mikä se kuva oli, kun luin jonkun Amerikan ikivanhan suomennoksen. Nythän sekin on käännetty uudestaan kirjaksi "Mies joka katosi". Kääntämiset eivät kyllä ole varmasti mitenkään helppoja toimituksia, eikä sinällään käy kateeksi. Esimerkiksi monissa Beckettin suomennoksissa harmittaa se, miten ymmärrettävää ja tylppää tekstistä on tehty alkuperäiseen nähden, tuntuu että vaikka periaatteessa suomenkieltä pidetään terävänä, sitä käytetään helvetin tylpästi ylipäätään.

Suomi on kielenä mitä mainioin järkensä menettämisen tai hukkaannuttamisen kieli, jolla voisi tehdä kaikenlaista mielenkiintoista ja villiä, ja 60-luvulla ehkä tehtiinkin, kuten kaikessa populaarikulttuurissa muutenkin, mutta meillä järkeistämisyhteiskunnassa pelätään järjen menetystä, tai oikeammin muiden tuomiota ja mielipidettä ja arviota järjenmenetyksen prosessin tilasta niin paljon, ettei riskejä uskalleta ottaa. Ja se vaivaa kaikkea kulttuuria, ei vain kielenkäyttöä. Se on tappamassa kaiken businessdesignsössönsööksi ja tekee kaikesta tylsää ja ennalta-arvattavaa, ja vaikenee hengiltä kaiken sen mikä ei ole tylsää ja ennalta-arvattavaa. Minäkin saan joka ikisessä yhteydessä taistella aina ihmisten ennakkoasenteita kohtaan kohdatessani ihmisen, joka vaikka musiikin kohdalla kysyy "mitä genreä tää on?" tai taulujen kohdalla kysyy "miten näitä kuvailisi?" Miksi niitä tarvitsisi kuvailla? Ne voi KOKEA. Miksi niitä tarvitsisi kyetä määrittämään nyt? Kyllä se ajan kanssa sitten asettuu johonkin sellaiseen ilmiökenttään ja kontekstiin, jossa ihmiset määrittelevät kaiken hengiltä, sitä ei tarvitse pelätä, ihmiset osaavat tuskin mitään niin hyvin kuin järkeistämisen ja lajittelun kaikessa muussa, paitsi jätehuollossa, joka tuntuu maailman tilasta riippumatta olevan 90 prosentille ihmisiä aivan täysi mysteeri, edes siinä suhteessa, että saisi roskansa roskiin asti.

Tuossa taannoin pohdin hetken aikaa, olisinko tarkistuttanut City of Dead Ratsin ranskankieliset tekstit ranskankielisellä ystävälläni. Se olisi ollut ehkä 10 minuutin homma, kun ei tekstejäkään ole paljoa. Sitten tajusin, että miksi helvetissä minä huolehdin niiden järjellisyydestä, jos en sen kummemmin huolehdi suomenkielisten, tai englanninkielistenkään tekstien "järjellisyydestä"? Minä osaan olla täysin järjetön ainakin kuudella kielellä! Siitä syystä selvensinkin cut up-takakansitekstillä lähinnä sitä, että olen sodassa järkeä vastaan, koska kaikessa on jo liikaa järkeä valmiiksi. Enemmän kaaosta, vähemmän hallintaa. Enemmän epätäydellisyyttä ja vahinkoja, vähemmän valmiiksi hierottua, pureksittua ja paskannettua business design sössönsöötä! Kielen äärimmäinen hienous ja kauneus on siinä, että voi muuttaa kaiken järjen vastaisen, epätodellisen ja epäloogisen todelliseksi lukijan mielessä. Minkä helvetin takia tuo kauneus pitäisi vesuroida pois?

Ydin

Saatoin autoni tänään hieman yllättäen piikille, kun tavarantoimitusreissulla Poriin apulaitelaturin hihna räpsähti repaleiksi taas. Kun ottaa huomioon, että tämä kävi viimeksi marraskuussa, niin riemuni oli siinä skaalassa, että päätin aikaistaa auton muutenkin kuukauden päässä siintävää romutustuomiota hieman. Ei nimittäin ole intoa laittaa taas 200 euroa autoon, joka ei alunperinkään maksanut tonnia enempää. Aivan paskanahan se alkoi olla, mutta kusessapa sitä olisi viime viikonkin ollut jos se olisi aiemmin räpsähtänyt. Nyt oli aivan hyvä, vaikka jouduinkin kantamaan kitaravahvistinta pari kilometriä radioasemalle ja pedaalit busseissa Kankaanpäähän asti. Tiedoksi vaan, että jos on joitain keikkoja, minne minua mielii bookata, on syytä varata myös vahvistin, koska tulen luultavasti kevennetyillä kamppeilla.

Kesä tulee siis näemmä vietettyä melko pitkälti Kankaanpäässä, koska minulla on nyt siis Porissa asunto jossa ei ole varaa käydäkään sen jälkeen, kun paikallinen liikennöitsijä poisti täysin mielivaltaisella ja suoraan sanottuna idioottimaisella päätöksellään kaikki alennukset väliltä Pori-Kankaanpää. Alennuksia saa kuulema yli 50 kilometrin matkasta, Poriin on 48. Tätä on yksityistäminen ja kapitalismi, opiskelijat ja mummot siitä vaan kärsii ja mummot ovatkin kuulema meinanneet käydä kuskien kimppuun, mistä mummoille helvetin iso plus. Hyvä mummot! Muutoksen valkyriat! Itselleni hätä ei ole sitten kuitenkaan sen näköinen, koska työtilani on Kankaanpäässä nyt. Mutta Lahteen olisi ollut tarkoitus viedä vähän kamaa Japania ajatellen, enkä nyt tiedä miten sen sitten teen.

Torni

Kärsimys

Fetisismi

Katkos

Worm

II

Ymmärrys

Notation for No Music

Noin muuten olen viime päivät maalannut näitä ja osunut ehkä vihdoin ja viimein omimpaan ja absoluuttisimpaan esteettiseen luuytimeeni. Tuntuu, että ensimmäinen murros tekemisessäni oli se, kun törmäsin jonkun maalarin haastattelussa siihen, että hänen maailmansa mullistui, kun hän lopetti mustalla maalaamisen. Se jollakin tavoin kirkasti itsenikin ainakin hetkellisesti. Maailmani tosin mullistui huomattavasti suuremmin nyt, kun palasin mustalla maalaamiseen uudelleen.  En tiedä oliko sillä paljonkin tekemistä kodin palamisen kanssa,  vaiko sen että soitin viime viikolla viisi keikkaa putkeen, mutta jotenkin minusta tuntui, että löysin jonkinlaisen oman tuleni uudelleen. Sellaisen tulen, joka todella palaa ja polttaa kaiken karrelle. Tästä syystä myös mietin, että voisin ehkä tehdä taiteesta jonkinlaisen podcastin, jossa vähän pohdiskelisin sen käsitteitä ja kartoittaisin marginaali-ilmiöitä Suomessa, mikäli aika vaan antaisi myöten ja kerkiäisin kirjoittaa niitä parikin jaksoa.

Keikat visuaaleineen

Siinä ovat kaikki viime viikon performanssit audiovisuaalisessa muodossaan.

Tänään noin muuten kerkesin pitkästä aikaa maalaamaan, mikä oli miellyttävämpää puuhaa kuin muistinkaan. Niin mielekästä hommaa, että ehkä sitä voisi jatkaakin. Huomenna tosin pitää käydä Porissa selvittämässä asioita. Mutta vähän kerrallaan tässä alkaa ehkä palata arkeen. Mitä ikinä se sitten tässä elämässä tarkoittaakaan.

keikat soiteltu.

Nyt on kiertämiset kierretty, soitot soitettu ja kilometrit tykitelty taas hetkeksi. Tai siis huomenna menen soittelemaan radioasemalle, mutta keikat on nyt soitettu kolmeksi viikoksi, näin pitkää taukoa soitoista ei ole tainnut olla ainakaan vuoteen, minkä olen tajunnut vasta nyt, kun joka keikalle saa ajaa aivan helvetin monta tuntia. Mutta mikäpä siinä. Ei se ole harjoite, jos ei se haasta millään tavalla. Ajaessa on sitä paitsi miellyttävä kuunnella Perttu Häkkisen ohjelmia, vaikka ne on kuunneltukin useimmat jo useaan kertaan, mutta riemu on sitä suurempi kun sattuu löytämään joku, mitä ei yllätyksekseen olekaan kuullut kertaakaan!

Viime yönä menin nukkumaan kolmen nurkilla ja näin merkittäviä ja merkillisiä unia. Ensiksi autoin jotain miestä joka oli saamassa aivohalvauksen, mutta ei tunnistanut oireita, sitten kuuntelin jossain hirsituvassa omia menneitä puheluitani eri roolista jonkin lankapuhelimen läpi, mutta viimeinen ja oudoin oli uni, jossa veljeni ja puolisoni kanssa esitimme jotain epämääräistä absurdia näytelmää, jossa oli äärimmäisen värikkäät lavasteet ja puvustus, se perustui muka Shakespeareen, muttei luultavasti perustunut kyllä mihinkään muuhun kuin minun mieleeni. Jossain kohtausten välissä, ilon ja riemun keskellä veljeni kutsui minut sivummalle, ja näytti sormillaan kertoen, että jäljellä on kolme vuotta. En tiedä mihin, mutta tunsin herääväni tähän ahdistavan painostavaan ilmoitukseen, ja varmistin, että kolme? Hän vahvisti luvun ja tunsin miten ryömin taas tälle puolelle tietoisuutta. Tämän tiedon sain siis uneltani 16.6.2019 kello 5.33. En tiedä mihin on kolme vuotta, minulle jäi vahvasti se tunne, että mitään hyvää se ei ole, ja että se liittyy minun ja veljeni välille. Veljeni nauroi, että luultavasti sitten kolmen vuoden päästä hän istuu sohvallaan yllään kuvailemani asu, jossa oli kirkkaita sulkia ja useita käsinuken kaltaisia hahmoja, jotka liikkuivat hänen liikkeittensä mukana. Jos vaikka saan päähäni toteuttaa tuon unessa annetun näytelmän kolmen vuoden päästä.

Olin kotiin ajaessa näistä syistä tavallistakin mietteisempi ja varmaan nukkunutkin hieman huonosti, mutta selvisin kuitenkin kotiin. Koska nauhoitin kaikki viisi keikkaa, aion laittaa ne youtubekanavalleni omina käsitteellistaiteellisina video-ääni-teoksinaan. Mielestäni kaikki niistä onnistuivat helvetin hyvin, etenkin näin jälkeen päin katsottuna, koska livenä en kauheasti videoita seurannut vaan työskentelin intuitiivisesti. Niiden järjestystä olisin tosin voinut muuttaa sikäli, että olisin soittanut tuon zeniläisen ja meditatiivisen tekeleen eiliseltä ennemmin tiistaina Oranssilla, ja tykitellä noisea sitten eiliselläkin keikalla, koska niin olisi tehnyt mieleni, mutta toisaalta ehkä kuitenkin tarvitsin enemmän tuota eilisen kaltaista performanssia enemmän. Nämä ovat mystisiä asioita sikäli, että elän jatkuvasti tietoisena paitsi prosesseista, myös metaprosesseista ja metakognitiivisista prosesseista, jotka ylittävät ja sivuuttavat sen, mitä minä haluaisin tehdä ja ohjaavat minua intuitiivisesti toimimaan niin kuin minun kuuluu tehdä. Sitä on hieman vaikea selittää, mutta jos ajatuksena on vaikkapa mukavuusalueelta poistuminen, niin minua se tuntuu ohjaavan melkolailla koko ajan siihen suuntaan.  Siksi välillä yllätän itseni tarjoamalla itselleni jotain tuttua ja turvallista, mutta tavallisimmin tiedän, että sitä seuraa lähinnä pettymys, kun asiat ovat liian helppoja. Epäonnistuminen tarjoaa tilaisuuden romuttaa kaikki vanhat ajatukset ja asenteet ja rakentaa jotain uutta.

En saa unta, joten kirjoitettakoon sitten, puhelimella, joten pahoittelen epäkoherenttiä muotoa mikäli sellainen seuraa. Tänään soitettiin Helsingin Oranssilla, ja se oli mukavaa, vaikka ihmisiä oli siinä ja tässä kourallinen. Oma soittoni oli tasapainoilua kuten aina, epäonnistumisten sarja joka sitten lopulta ottaa oman muotonsa, kun nuo epäonnistumisey luhistuvat päällekäin. Laineet oli sen jälkeen suorastaan katatonisen hieno kokemus, jumitin lipunmyynnissä hypnotisoituna koko sen, sekä Ahola & Silander-keikat, molemmat tekivät minulle saman asian aivan eri menetelmin, ja se oli hienoa! Pidän etenkin siitä, miten jälkimmäisen lopetettua hiljaisuus tuntui niin helvetin raskaalta ja hyökkäävältä! Se on noiden keikkojen jälkeen aina käsittämätöntä.

Octopoulpe on kyllä helvetin mielenkiintoinen viritys! Ihan jo trigattujen videoiden ansiosta, järjettömän hieno bändi! Kannattaa tulla katsomaan näille keikoille, hymyilin koko keikan ja huomasin koko ajan ajelehtivani kauemmas lipunmyynnistä, jossa piti päivystää. Mukava ilta kaiken kaikkiaan, nyt pitäisi koittaa kerätä voimaa ja levätä huomista varten, mutta olen kai jollain kierroksilla, kun ei meinaa uni tulla.

Huomiselle olisi vielä paljon suunnitelmia, eli periaatteessa pitäisi herätäkin suhteellisen ajoissa. Tekisi mieli lukea kirjoja ja tehdä aikalailla aivan kaikkea muuta kuin nukkua. Opiskella japania, puhde joka on täyttänyt päiväni ilolla ja oivalluksilla. Ikäväksi sanavarasto on niin pieni, ettei sillä varsinaisesti sanota tai tajuta mitään, mutta rakenne alkaa mennä kaaliin vähän kerrallaan.

Romudadakesä 2019!

Huomenna alkaa sitten taas viiden keikan pyristys Electric Hobona, Helsingin Oranssilta aloitellaan, ovet aukeaa jo viiden ja kuuden välillä, kuuden jälkeen ensimmäinen bändi ja siitä aika äkäseen sitten soitellaan keikat. Hyvä tulee. Tein jokaista viittä keikkaa varten oman taustavisuaalin ja ne vaikuttavat vähän sitten materiaaliinkin ja siihen mitä soitan, millä ja miten, joten vaikka tulisi katsomaan jokaisen keikan, ei näe samaa kahdesti. Vahva tunne siitä, että tästä tulee aika mielenkiintoinen reissu. Videoiden ja sitämyöten performanssien esitykset ja nimet:

11.6 Oranssi-Klubi, Helsinki ("Cognitive Gridlock")
12.6 Kulttuuritallit, Kouvola ("How To Be A Body Without A Mind")
13.6 Torvi, Lahti ("Landscapes of Nothing")
14.6 Ilokivi, Jyväskylä ("Different Mechanics")
15.6 Cactus, Helsinki ("Posture is Everything")

Tämän päivän tärkein uutinen on varmasti Perttu Häkkisen säätiön perustaminen. Hienoin ja tärkein mahdollinen tapa kunnioittaa hänen muistoaan. Tajusin, että olen kuunnellut kaikki Ylen radio-ohjelmat, suurimman osan kahteen tai kolmeenkin kertaan, ja näillä keikkareissuilla tulee luultavasti kuunneltua taas "ihan vähän vaan parhaita paloja", kunnes huomaa, ettei tuossa ohjelmassa ole kuin parhaita paloja, ja onkin kohta kuunnellut taas isoimman osan läpi. Toivon, että ohjelma jatkuu vielä joskus Hietanevan toimesta, koska en ole tainnut saada mistään niin vahvaa suomalaisuuteen yhteenkuuluvuuden kokemusta, kuin tuosta radio-ohjelmasta. Käytännön tasolla suomalaiset osaavat vain vieraannuttaa minut itsestään muun muassa tulemalla kotiovelleni kännissä aamuyöllä, mikä sai minut järjettömän raivon valtaan päiviksi. Häkkisen ohjelma kuitenkin sai minut tuntemaan ylpeyttä siitä, että olen osa suomalaisen alakulttuurisekoilun sedimenttiä, vaikka suomalaisissa onkin se ärsyttävä nostalginen piirre, ettei mitään voi noteerata silloin kun ne tapahtuu, vaan aina sitten nostalgiapäissään vaan öristään miten hienoja juttuja muka oli. Kyllä minä mieluiten saisin ihan rehellisesti elantoni näistä hommista nyt, jotta voisin jonkinlaisella vakaudella suunnitella myös tulevia asioita. Mutta tätäpä tämä on, enkä minä rahasta kummiskaan niin paljoa tykkää, että osaisin olla mitenkään päin sittenkään, jos sitä olisi. Kitisisin teille vain eri asioista. Niin kuin vaikka siitä miten ...öö.. Osakkeitteni tuottavuus ei ole odotettua tasoa tällä vuosineljänneksellä, tai mitä helvettiä ne rikkaat nyt kitisevätkään.

City of Dead Rats ennakoitakin on mennyt enemmän kuin ajattelin, eli nyt puolet. Ostostelkaas tuolta vielä nuo viisi kappaletta, niin saan tuon nopeammin pihalle. Yritän neuvotella vielä väreissä printtaamisen mahdollisuuksista, värejä ei ole paljon, mutta kyllähän se tietysti paremmalta näyttäisi, kunhan ei liian paljon tulisi maksamaan. Noiden ostaminen siis ehkä helpottaa tuota värillisenä tekemistä, jos ei muuten. Tajusin nimittäin, että tässähän tulee kohta Teostotkin, ja vaikkei niitä paljoa ole, niin kyllä ne aina tällaisissa tilanteissa helpottaa. Metadadaakin on vielä parisenkymmentä kappaletta jäljellä. Niitäkin kanniskelen näillä keikoilla nyt mukana, samoin kuin puupiirrosprinttejä, kaikkea voi kysellä!

City of Dead Rats, ennakkotilaus on auki.

https://j-kill.bandcamp.com/merch/city-of-dead-rats

Tuosta linkistä pääsee ihmettelemään runokirjan ennakkotilausta. Sieltä ostostelemalla osallistuu suoraan tämän kirjan painamiseen, saa itselleen käsin väännetyn, hierotun, numeroidun ja signeeratun rotta-printin, sekä puolituntisen albumin musiikkia, jonka tein tänään hellyydellä ja rakkaudella vain ja ainoastaan tätä ajatellen. Vaikka noita näkyy tuolla 14, niin ellen nyt intoudu tekemään tuota väreissä, myyn vain 10 ja tuhoan kaikki loput. Tai jos ei kaikki mene, tuhoan loput mitä jää. Onnekseni ja ilokseni huomasin, että Teosto-korvauksiakin tulee tänä vuonna, jopa. Ei paljoa, mutta enemmän kuin ajattelin, joten eiköhän tässä saada kirja pihalle. Tästä tuli kyllä ainakin itselle ehkä virkistävin tekele, pitkälti siksi ettei kielen tarvinnut rajoittaa mitään. Iso osa teksteistä onkin niin sanottua "sotaa kieltä vastaan", järkeä ja ymmärrystä vastaan, kaiken järjellistämistä vastaan. Siksi mukana on myös tekstejä ranskaksi. Osaanko ranskaa? en! Annanko sen estää? en! Opin kaiken nopeiten tekemällä itse, miksen siis kieltäkin. Japaniksi en vielä tunkenut mitään, mutta lähinnä siksi, että se on vähän niinkuin seuraavan tekeleen rooli, opettaa minulle japania siinä sivussa.

City of Dead Rats käsittääkin paljon kaikenlaista systeemi-ajattelua, sen tuhoa ja toisaalta tuhotun uudelleenjärjestelyä.  Monelta osin kaupunkeja tällaisten systeemien ylläpitävänä voimana, sitä miten ne kaikki ovat joka puolella aikalailla samanlaisia, pitävät sisällään samoja hierarkioita ja valtarakenteita ja yhdistävät ihmisiä lähinnä siinä, ketkä suljetaan yhteisellä sanattomalla sopimuksella ulos. Siihen on vaikuttanut valtavasti Porissa vietetty aika, Ranskan reissu, sekä näiden koheesiossa syntyneet tajuamiset kaikista muistakin kaupungeista, joissa on tullut vietettyä aikaa, eksyttyä ja harhailtua ja hukattua itsensä elämän varrella. Tilansa on toki myös lihahoureilla, niillä puolittain unenkaltaisilla näyillä, joita minulle jostakin itselleni täysin tuntemattomasta syystä näytetään, jos annan mieleni olla itsekseen. Toisinaan tuntuu siltä, kuin minulla olisi jokin yhteys johonkin sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on mennyt vielä nopeammin päin helvettiä kuin täällä. Jos ette usko, että sellainen on muka mahdollista, toivoisin voivani näyttää teille mahdollisimman elävästi tämän erämaan, jota kannan päässäni. Tuntuu, että se on vuosien aikana vain pimentynyt ja hämärtynyt.

Mutta on siinä maailmassa joskus valoa ja iloakin. Tai siis; enimmäkseen tämä on ainakin joskus vähemmän paskaa, koska olen tehnyt elämäni sellaiseksi, että saan tehdä aika tasan tarkkaan mitä haluan, vaikka se on tarkoittanut aika monta vuotta nälkäkuoleman partaalla roikkumista ja kireitä hermoja. Nyt se tuntuu kuitenkin vihdoin ja viimein kantavan edes vähän hedelmää. Sen verran, että voi aina välillä murskata ne kaikki ja puristaa mehuksi. Tai joku muu yhtä kömpelö kielikuva. Hedelmät ovat nyt pyörineet mielessä, koska olen kuunnellut lähinnä Xiu Xiun loistavaa Girl With Basket of Fruitia. Kuunnelkaa tekin, katarttinen kokemus!

projekteja kesäksi.

Seuraava runokokoelma City of Dead Rats alkaa olla kanssa kohtapuoleen sellaisella suoralla, että sen voisi alkaa kasailla valmiiksi, mutta toisaalta tuntuu vähän typerältä kun ei kuitenkaan ole rahaa tehdä sitä itse. Kielenä suomi, englanti ja muutama teksti ranskaksikin, lisäksi mustesuherokuvia ja muuta sekavaa. Ei se paljoa maksa painattaa 50 kappaletta runokirjoja, vajaa 300 euroa, mutta sitäkään rahaa ei nyt ole ehkä irroittaa, kun pitää miettiä Japaniin menoakin ja säästää sitä varten käytännön hommiin rahaa.  Mietin, että jos joku tahtoisi osallistua tähän projektiin jollakin summalla, niin siitä voisi katsella jotain taidelahjoitusta tai muuta spesiaalimpaa erikoisjärjestelyä sitten. Kätevintähän olisi ihan perinteinen "osta taulu - tue sähläystä" tapa, mutta se on sikäli hankalaa että paria lukuunottamatta kaikki taulut ovat jumissa Keskuskartanossa, ja ammatinharjoittamiseni on sitä myöten hankaloitunut huomattavasti. Tajusin toki, että kai sitä voi sanoa itseään jo muusikoksi ja kuvataiteilijaksi ihan sillä, että ei minulla ole mitään muitakaan tulonlähteitä ollut ainakaan viiteen vuoteen. Ei sillä, että ne tulot olisivat sellaisia, että niitä voisi tuloiksi muka edes sanoa.




Tässä on myös eilen tekemäni meditatiivinen albumi Moonflower, josta tein myös kasetteja. Niitä on 3 kappaletta jäljellä, joten jos sellaisen tahtoo, on syytä olla nopea. Myös kannet ja kasetit alkaa loppua, eli kohtahan tässä ollaan niin sanotusti taas tyhjyydessä killumassa. Sitten on keksittävä taas jotain uutta. Sellaistahan tämä nyt on ollut aina muutenkin, joten mikäpä siinä.

Viime päivät on ollut sellainen olo, että tekisi mieli lukea Eiji Yoshikawan Musashi uudestaan yli 15 vuoden jälkeen. Se on ehkä eniten vaikuttanut teos ja tokihan voi olla, että sen uudelleenlukeminen olisi tuhoisaa kaikelle sille, mitä siitä ajattelee, mutta toisaalta siitä voi ehkä löytää myös jotain sellaista, mitä ei mukelona nähnyt. Siinä oli kyllä järjettömän monia hienoja kuvauksia, jotka muistaa vieläkin elävästi, mitä ei voi sanoa monesta muusta kirjasta. Toisaalta taas tuossa olisi pari kirjaston kirjaakin luettavana ensin, joten ehkä taistelen ne läpi ja sitten siirryn tuon pariin.

Asioita.

Tapahtuuhan tässä taas kaikenlaista sellaisella vauhdilla ettei meinaa perässä pysyä. Osakaan lähtö alkaa teroittua mieleen, kämppä asiat jumittuivat vähemmän yllättäen Kelaan ja kaikki on muutenkin nyt vähän levällään, vaikka asiat kuitenkin nytkähtelevät sitten tasaisesti eteenpäin. Yksi enemmän askarruttava asia on se, että Freak Animal julkaisee  Flesh Holen CDnä. Lafkan maine ei ole minulle vieras, mutta olen myös vuosikaudet katsellut, miten kaikenmaailman tolkun antifasistitkin hehkuttavat niitä julkaisuja. Lisäksi toimintani on aina muutenkin tähdännyt irrationaalisuuteen ja asioiden mustavalkoisuuden hajoittamiseen, joten toivon kykeneväni siihen myös tässä asiassa. En usko, että julkaisija saa koko painostaan (200 kpl) välttämättä myytyä loppuunkaan välttämättä moneen vuoteen, mutta oltiin samalla aaltopituudella siitä, että myynnin ei pitäisi määritellä sitä, mikä ansaitsee tulla julkaistuksi. Ja kun on tarjonnut näitäkin kamppeita saatanan moneen paikkaan, eikä kukaan ole kiinnostunut aiemminkaan (tosin Industrial Coast teki 20 kappaleen painoksen tästä albumista kasettina noiden omien kassujeni lisäksi), olen kiitollinen siitä että joku ojentaa auttavan käden edes tässä asiassa. Se on kuitenkin nähdäkseni parhaimpia räpellyksiäni ja ansaitsee tulla kuulluksi enemmän, kuin mihin minä yksin kykenen.

Cut To Fitin eilinen Tampereen keikka oli katarttinen. Keskityn nyt vain rumpujen soittamiseen, koska voin luottaa siihen, että Terhi hoitaa huutamishommat niin saatanan hyvin, ettei minun sitä tarvitse neuvoa tai ohjata. Nyt tekisi mieli vain soittaa helvetin paljon keikkoja vielä ennen Osakaan lähtöä, koska tämä meidän outo mölyperhe alkaa olla aika kovassa iskussa, vaikka ei treenatakaan koskaan yhtään. Pitäisi tosin tehdä materiaalit ainakin yhtä splittiä varten ennen lähtöä vielä. Motivaatio kaikkeen muuhun paitsi livenä soittamiseen on ollut viime aikoina melko matala, mutta toivon, että se nyt taas löytyy jostain kiven kolosta. Ahdistus omasta lihasta, nimestä ja naamasta on ollut läsnä ja sitä pääsee pakoon vain kun soittaa. Seuraavaksi rakennetaan jonkinmuotoinen Käki-installaatio Turun B-gallerian Superb!-tapahtumassa 8.6. Toivon löytäväni itseni jollain tavalla sitä ennen. Olen vähän hukassa nyt.