tiistai 11. joulukuuta 2018

murentumisia

Jotenkin tuntuu, että kaikenlainen kiinnostus minkäänlaiselle ulkoiselle hyväksynnälle tai muiden määritelmien kuuntelemiselle on tasan nolla. Näyttelyitä ei putoile sen enempää kuin ennenkään, hylkäyksiä kyllä. Opettajat tuntuvat vähän hämmentyneiltä sen suhteen, kun jotenkin kai ajattelevat tekemistäni valmiimpana, kuin minä galleriat sen ilmeisesti näkevät. Mutta minulle ei ole tässä mitään uutta. Minä olen erittäin tottunut siihen, että instituutiot eivät tajua, vaikka kollegat ja tämä pieni mutta tärkeä yleisöni tajuaa. Sitähän tämä on ollut koko ajan. Minulla on aika selkeä käsitys siitä, ettei tämä touhu luultavasti mene perille ennen kuin vasta elämäni loppupuolella, tai jopa vasta sen jälkeen. Se vituttaa ajatuksena jo valmiiksi. Ei siksi, ettäkö jäisin paitsi jostakin täysin typerän yhden tekevästä, kuin maineesta tai hyväksynnästä, rahasta nyt puhumattakaan, vaan siitä että ihmisten ymmärrys mahdollistaisi entistä parempia taideteoksia, isompia kokonaisuuksia, parempia tiloja niiden tekemiseen ja toteuttamiseen. Ensi vuodelle on sentään yksi juttu ehkäpä, Suomen ulkopuolella. Kaipa se on lähdettävä tekemään asioita muualle ylipäätään.

Eniten turhauttaa juuri se, että aivan hyvätkin tekeleet lojuvat missä lie, osa hyllyn takana lojumassa ja pölyä keräämässä, osa treenikämpällä homehtumassa, mikä missäkin. Toisaalta kampetta tulee sillä tahdilla, että voisi joka vuosi vaan alkaa polttaa kaiken vanhan, ja silti voisi pitää näyttelyä koska vaan. Ehkä osa gallerioista pelkää sitä, että olisin yhdistämässä ääntä perinteisempiin muotoihin, se vaikuttaa liian vieraalta ja pelottavalta hiljaisiksi mielletyissä tiloissa. Vaikka hiljaisuutta minä siellä enimmäkseen soittaisinkin. Mutta kun ei mene perille, niin ei mene. Olkoon menemättä sitten. Ei minulla ole energiaa mukautua ja nuoleskella ketään. Muiden kiinnostus ei kuitenkaan vaikuta taiteelliseen työhöni tavalla tai toisella. Se on mitä on, kaikesta, jopa minusta itsestäni riippumatta, se on sattumia ja vahinkoja sarjoina.

Osin tähän kaikkeen olemiseeni turhautuneena teinkin manifestin. Manifesti on sellainen juttu, jonka yksi typerä ihminen kirjoittaa muille vielä typerämmille, jotta nämä saavat jääkaapin oveensa jotain iskulauseita, joita voi iskostaa mieleensä joka aamu.

-TAIDE ON PASKAA! Jos se ei tule ulos yhtä luonnollisesti, lopeta.
-TAITEELLA EI OLE MITÄÄN MUUTA ARVOA, KUIN SEN ARVO HAAVANA. Jos se ei auta sinua vuotamaan kaikkea pahaa verta ulos ja tulemaan paremmaksi ihmiseksi, se on hyödytöntä.
-KUKAAN EI VOI OMISTAA TAIDETTA. Voit omistaa vain idean semioottisen ilmentymän tai kuvan, mutta jos et ymmärrä itse ideaa, kuva on täysin tyhjä.
-TAIDE ON VEITSI. Jos se on tylsä, se on turha. Tylsyys itsessään ei tosin ole turhuutta. Kaikki on kiinni kompositiosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti