keskiviikko 12. joulukuuta 2018

metaDada!

Tämä päivä kirkastui minulle huomattavasti eilistä parempana. Illalla mietiskelin, että vaikka kaikki menetelmäni ja filosofiani ja taiteen tekemisen välineeni ovat jotain zenin lähtökohdista ammentavaa dadaa, tuntuisi typerältä sanoa itseään vaan suoraan dadaistiksi näin 100 vuotta myöhässä, vaikka selkeästi tässä taas maailmansodan kynnyksellä ollaankin, että kaipa samat vastaavat teemat kulkevat jonkinlaisissa aalloissa. Se tuntuisi silti vähän samalta, kuin sanoa itseään "punkkariksi". Ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutta juuri siinä vaiheessa, kun jostain impulsiivisesta ja räjähdysvoimasta tulee muotokeino ilmaisuvoiman sijaan, se on mielestäni jämähtänyt paikalleen ja kuollut pystyyn. Tästä syystä ajattelin, että tämä tekemiseni tarvitsisi jonkun uuden nimen, uuden käsitteen jonka alapuolelle se menisi. En tiedä miksi tämä tuntui eilen itselleni niin tärkeältä. Jotenkin se tuntui taudinkuvalta, jolle olisi saatava nimi, jotta oma tapa käsitellä sitä helpottuisi. Minulla oli tarve määrittää sitä, kuvata tätä samasta lähteestä pulppuavaa tajunnanvirtaista sattuman ja harkinnan, vahingon ja komposition välistä suhdetta, joka ei kuitenkaan ole sama kuin 100 vuotta sitten, vaan tehty tälle ajalle, tälle digitaalisen tietoisuuden alkuaskelten ajalle, ennen kuin synteettiset tietoisuudet ovat vielä syrjäyttäneet lihamielet..... Onnea sellaisen keksimiseen sitten.

Tänään kuitenkin luin Francis Picabian roolista dadaistien liikkeessä. Siinä missä muu porukka piti yllä edes jonkinlaisia ideaaleja ja moraalia, Picabian kanssa seurustelu oli kuin "tapaaminen kuoleman kanssa", hän näki maailmankaikkeuden merkityksettömyyden ja taiteellisen tekemisen turhuuden, mutta myös oman kyvyttömyytensä estää kaikkea sitä taiteellista ilmaisua tulemasta ulos, ainut arvo taiteella oli ekspressiivinen, eli kuulosti äkkiseltään melko tutulta. Olisin toivonut hänen töidensä olevan vielä hieman villimpiä, mutta ovathan ne varmasti aikaansa nähden olleet sitäkin. Jotenkin tuon myötä tosin mieleni rauhoittui. Aivan sama miksi tätä sekoilua sanotaan, sadan vuoden päästä joku voi saada siitä lohtua, ellei aika ole minua jo haudannut, ja jos on, niin olkoot, minä en ole omaa häpeääni todistamassa. Jos luet tätä sadan vuoden päästä, yritä löytää Oujia-lauta ja kertoa minulle, millainen aika on minulle ollut, jotta voin tulla kummittelemaan kaikille niille, jotka ovat minut haudanneet.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun istuin meditoimaan tässä illasta, totesin vastauksen olleen koko ajan aivan liian helppo, niin helppo, että se on jäänyt minulta huomaamatta. Turpa kiinni. Istu suorassa. Tuijota seinää. Siinä kaikki.  Ole. Tee. Se on ainoa asia jolla on pienintäkään merkitystä. Sen sanallistaminen on muiden migreeni. Tiedän sanallistaneeni asioita ja mieleni myllerrystä jo aivan liikaa tämän blogin kautta, se on luultavasti nykyään ennemmin henkisiä prosessejani hankaloittava kuin yksinkertaistava asia, koska se pakottaa minut itse tekemisestä niiden prosessoinnin äärelle. Tarvitsen enemmän aikaa soitinten ja piirrustusvälineiden, ja vähemmän aikaa tietokoneen kanssa. Niin yksinkertainen on tämä olemiseni pohjimmainen dilemma. Aloitin tänään myös isomman piirrustuksen, piirsin 4 tuntia putkeen ja se oli täydellistä. Koululla ei ole ylimääräisiä häiriötekijöitä, saa tehdä rauhassa. Se on hyvä juttu. Ikäväkseni en kerkeä jatkaa ennen maanantaita. Huomenna Lahteen, illalla Taser Torvessa, otan Metadadaa mukaan. Olen valmis mihin vaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti