maanantai 10. joulukuuta 2018

luhistumisia

Joskus raivostuttaa suunnattomasti, kun olisi inspiraatiota ja intoa tehdä asioita, mutta teknologioiden yhteensopimattomuus seisoo tämän kaiken välissä. Useimmiten koen tätä raivoa FL studion kanssa, kun huolella keräämäni samplekirjasto kaiken maailman kolinoita, kohahduksia ja räjähdyksiä ei siirrykkään tälle uudelle koneelle, eikä vanha enää ole siinä kunnossa, että jaksaisi pyöritellä yhtään mitään. Tästä syystä tavallisimmin vain turhaudun ja jätän tietokoneella tekemiset kokonaan, teen kaiken "analogisesti" yhdellä otolla purkkiin samoin tein ja mietin, että kyllä tällainen maailma vaan on helpompi ja tulee tehtyä parempaa musiikkiakin. Kunnes taas herää sisällä kytevä tarve tehdä jotain kunnon voodooelectrojumitusta, ja kunnes ajaudun samaan vortexiin ja käyn läpi täsmälleen saman tapahtumaketjun. Vaikka saisinkin välineeni takaisin, ei tuo zoomin r-16 tunnu keskustelevan kovin näppärästi uuden koneen kanssa, joten siinä kohtaan ongelman kaksi. Tarvitsen äänikortin, mahdollisimman halvan ja näppärän, mutta kun tässä nyt on vielä puolella sadalla laskua ja Lahden reissuja ajeltavana edes takaisin ennen joulua, niin eihän minulla sellaisiinkaan ole varaa. Mutta josko vähän kerrallaan tekisin pohjia ja saisin niitä siirreltyä vielä tuohon pienempään raituriin jotenkin, typerin tapa on nauhoitella ne tuonne ja sieltä sitten siirtää takaisin koneelle, klikkiherkässä kamassa kaikki menee vituiksi tavallisimmin siinä vaiheessa. Mutta tämä on niitä asioita, joka ei ole riittävän kiinnostavaa musanörteille, ja silti riittävän spesifiä, ettei se kiinnosta asiaan vihkiytymättömiäkään. Kunhan puran.


THIS WiLL DESTROY ME

Kävin illalla maalaamassakin. Oli sellainen olo kotona musteilla sotkiessa, että tämä skaala ei ihan riitä, nyt tarvitaan enemmän mustetta ja enemmän sotkua. Jyräsin vanhan paskan taulun ja sain aikaan jotain, mikä jää. Se on aina hyvä homma. Taulu kyllä kertoo, kun se on valmis. Sen näkee heti. Nyt kai vähän puolivahingossa aloitin myös duunailla seuraavaa runokirjaa, mutta tämän teen täysin syntetisoimalla, kirjoittamatta itse riviäkään. Ehkä. Se on samalla tavalla luovaa, kuin säännöt ja rajoitukset. Olen monesti huomannut, että kun annetaan tietyt rajat, ne vapauttavat ilmaisemaan itseään rajattomasti. Kyse on vain siitä, miten asiaa lähestyy tai miten sitä ajattelee.

Tuolta kantilta nyt käynnissä oleva performanssitaiteen kurssi on kiinnostava, koska siinä tutkitaan itsen ja yhteisön toimintaa ja niiden välisiä suhteita, omia kehollisia tuntemuksia ja sen ja ajattelun suhdetta. Ja se on mielenkiintoista. Minun on vieläkin toisinaan vaikea uskoa kehoni rajoja, toisinaan on vaikea uskoa että olen mitään muuta kuin tietoisuus, toisinaan liharuumiista on liiankin tietoinen, eikä jonkinlaista tasapainoa oikein tunnu löytyvän. Ymmärrän, että koko tietoisuuteni on silti tästä lihasta emergentti asia, eikä se ole mitenkään minusta irrallinen, vaan minä olen se ja sen jokainen solu synnyttää tämän kokonaisuuden, jota kutsun itsekseni. Sikäli viihdyn kehossani, että pystyn hallitsemaan sitä ehkä keskimääräistä paremmin ja oppimaan asioita suhteellisen nopeasti, mutta toisinaan koko olemassaolo on aivan liikaa. Liikaa kaikkea.

Ehkä nyt vaan jatkan tämän musiikkiprojektini miettimistä enkä ihmettele abstraktioita sen enempää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti