lauantai 29. joulukuuta 2018

Lisää Käkiä

Tänään käytiin Cédrikin ja Terhin kanssa nauhoittamassa vielä yksi muistikortillinen, eli noin pari tuntia Käkeä, ja on tämä vaan sellaista touhua, ettei voi mitään. Hiljentävää hommaa, sielua puhdistavaa ja mielen totaalisesti tyhjentävää, kun se vaihde sattuu löytymään. Parhaimmillaan tämä voi muutamassa minuutissa ylittää täydellisesti kaiken sen, mitä kuvittelin ehkä saavani aikaan koko elämäni aikana,  heittämällä ja helposti. Ja vaikka se on varmasti isoimmalle osalle vieraannuttava tekijä, tai se mikä ei tee tästä "oikeaa musiikkia" on tässä kaikkein hienointa se, että sanaakaan tästä ei ole sovittu ennalta. Se on vain suoraa ymmärrystä, kommunikaatiota, tajuamista, todellista yhteyttä. Tällaisena triona tämä homma futaa kyllä myös täydellisesti, se tuli todistettua Mitäs Mitäs Mitäksilläkin. Sellaisenaan se ei kaipaa rytmiä tai rakennetta, se saa olla vapaa kaikesta ylimääräisestä. Olen onnellinen siitä, että seuraavan isomman porukan Käki-keikan saa soittaa Helsingissä, jonne tätä ei ihan kauhean usein tässä muodossa saa vietyä. Mutta mielellään soittaisi myös näitä trio-juttuja, koska näissä on aivan oma taikansa. Se hiljaisuus, jota olen aina halunnut musiikista. Se ikuiselta tuntuva hetki, joka rauhoittaa väkisin paikalleen.  Se, miten äärettömän vähät elementit ja muutokset saavat tuntemaan niin paljon. Veljeni kuvasi tätä parhaiten sanomalla, että on hienoa miten Käki on sellaista musiikkia, jota laittaa taustamusiikiksi, mutta 20 minuutin jälkeen huomaakin itse jääneensä taustalle, kun musiikki täyttää kaiken. Se on aika hienoa.

Koska ihmiset ovat tänä aikana kyvyttömiä keskittymään mihinkään mikä vaatii enemmän kuin 3 sekuntia, pistän kaksi yli kaksituntista musiikillista möhkälettä kokonaisuudessaan internetiin vielä ennen uutta vuotta. Tiedän, että on muutama ihminen, jotka kuuntelevat ne kokonaan ja ymmärtävät sen kaiken. Kaikki muut voivat vaikka suksia helvettiin. Käki on paras asia olemassaolossani. Se hävittää yksinäisyyteni ja yhdistää minut muihin ihmisiin. Se on minun tapani kommunikoida muiden kanssa, mutta myös se perintö, jonka jätän niille jotka tulevat meidän jälkeemme. Ja yksinkertaisimmillaan; se on vain ihan helvetin kivaa! Se tarjoaa mahdollisuuden ajatella musiikkia muuten, kuin jonain helvetin levy-yhtiön tuotteena jota tarjotaan kuluttajille, jota paketoidaan helposti sulatettavaan muottiin ja kuunnellaan ehkä viikon verran. Nämä eivät seuraa aikaansa, ne ovat kaikesta ajasta irrallisia, koska ne ovat kokemuksellisen ajan mittayksiköitä, ne eivät ole albumeita eivätkä koostu biiseistä, ne pakenevat kaikkea sitä typeryyttä, jota musiikissa vieroksun. Tämä on vapaus tehdä ihan mitä tahansa. Ja se tuntuu helvetin hyvältä. Aivan sama vaikka se olisikin vallankumous, jota kukaan ei ole näkemässä. Se on yksinään kaatuvan puun ääni.

Nautin kaikesta mitä saan tehdä nyt todella paljon. Luultavasti se otetaan minulta ennen aikojaan pois, mutta aion pitää siitä kiinni viimeiseen asti. Ensi vuodellekin alkaa tulla keikkoja taas vähän kerrallaan. Tulkaa paikalle, jos tahdotte olla rauhassa maailmalta hetken aikaa. Luultavasti siellä ei ole ketään muita, joten saatte todellakin olla rauhassa.


4 kommenttia:

  1. https://www.youtube.com/watch?v=S-Z6383UdVM

    Tuli tuosta sun tekstistä mieleen. Vallankumous.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuuntelin, ja vaikka en ole kaikesta samaa mieltä, ymmärrän pointin. Halosella on kuitenkin myös sellainen samanlainen harha, joka minulla oli musiikin puolelta kuvataiteen kentälle katsellessa, että "täällä on vielä tilaa hengittää!" Se illuusio on kuitenkin karissut nyt, ja tiedän ettei missään ole enää tilaa hengittää, ellei sitä raivaa itse. Ihan hyvän kuuloinen tuo Asetuksen biisikin oli!

      Poista
  2. Samat kokemukset musahommista. Mitkä on sun kokemukset, mistä syystä on vaikea hengittää?
    Joku egohomma siinä yleensä on. Tai alkoholi. Tai soittamiseen suhtaudutaan kuin johonkin harrastukseen, kuten sulkapalloon tai biljardiin. Se on väärällä tavalla leikkiä, jotain singstaria. Tai sitten huomatkaa minut -show.

    Koko Pyhä Asetus levy on muuten hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkälti se johtuu murroksesta; maailmasta vanhentuneet eivät ymmärrä nuorten maailmasta ja uudesta musiikkimaailmasta hevon helvettiä, nuoret eivät vielä tiedä mitä tässä uudessa maailmassa voi tehdä (mutta ikävä kyllä sen sijaan että kokeilisivat rajoja, kuuntelevat monesti vain noita dinosauruksia ja eksyvät sen maailman konventioihin) ja siinä välissä on nyt mielestään liian nopeasti ulos jäänyt MTV-sukupolvi, joka uskoo että bändihommilla voi vielä kasvaa metallican mittakaavoihin, jos on riittävän hyvä. Se ei tietenkään ole totta, koska maailma muuttui jo toiseksi. Mutta tässä kaoottisessa vellissä jokainen koittaa saada omansa pois ennen kuin kupla puhkeaa, noin isommassa mittakaavassa.

      Sitten pienemmässä mittakaavassa nuo mainitsemasi jutut liittyy pitkälti tuohon väliinjääneiden maailmaan, toistellaan rock'n'roll-kliseitä kyllästymiseen asti, koska ne on toimineet ennenkin ja luullaan, että ne toimii yhä, vaikka kapinan tarkoitus on raivata tilaa ja tyhjentää kenttä, ei täyttää sitä omilla kliseisillä konventioilla. Samoin kävi heville viime vuosikymmenellä. Musiikin kapina paisui niin suuriin mittoihin, että se menetti altavastaajan asemansa ja löysikin itsensä keski-ikäistyvän keskiluokan lemmikkinä laulamassa joululauluja. Se on kaiken kapinan kohtalo, ellei se suhtaudu itseensä jollakin metatasolla kriittisesti. Toki sama on käynyt punkillekin, mutta sen sisällä tapahtuu myös koko ajan jonkinlaista uudistusliikettä. Vaikka en esimerkiksi pitäisi kauheasti Teemu Bergmanin musiikista, en voi kieltää etteikö se tekisi aikalailla kaiken oikein saadakseen riittävästi huomiota, mutta pysyäkseen kuitenkin vielä tekijänsä lapasissa ja näköisenä.

      Isoilta osin olen silti vihannut musiikissa aina sitä kliseiden mantramaista toistelua, sitä opportunistista pilkettä silmäkulmassa joka näkyy joistain ihmisistä, jotka pyytävät mukaan keikoilleen soittamaan lähinnä saadakseen ITSENSÄ kuuluviin uuden yleisön korviin sen sijaan, että soittaisi sellaisten bändien kanssa, joiden kanssa tuntee jonkinlaista veljeyttä, ystävyyttä ja rakkautta. Ei se ole mitään sattumaa, että soitan Fuck-Ushiman kanssa aina kun niille sopii. Näissä asioissa tosin ehkä auttaa myös se, että on sen verran introvertti, ettei kiinnosta mikään ylimääräinen paskanjauhaminen. Minulla on elämässäni aika vähän tärkeitä ihmisiä, ja olen oppinut tunnistamaan ne sekunneissa, vaikken heitä ennestään tuntisikaan. Sitä kautta ne omat piirit laajenevat aina kun järkkäilee keikkoja bändeille ja löytää niitä ihmisiä lisää. Siitä syystä se myös on itsestäni mielekästä hommaa, vaikka meneekin rahat ja terveys kaiken säätämisen kanssa. Tulipas kohtuuttoman pitkä vastaus.

      Ja tässä tämä levy soi Spodifaista taustalla, hyvän kuuloinen on muutenkin!

      Poista