perjantai 28. joulukuuta 2018

Käkiä

Vuoden todennäköisesti viimeinen keikka on soitettu. Kolmetuntinen Käki-keikka Torvessa. Heti kun ajelin homman loppuun, mietin että miksi, miksei jatkettu pitempään, mutta syynä oli kai melko pitkälti turhautumiseni humalaiseen yleisön edustajaan, joka rypi ympäri romuja siinä vaiheessa jo sen verran kovalla innolla, että teki mieli liipaista päin näköä ja heivata ulos ravintolasta. Ajattelin, että olihan tätä jo aikansa. Hyvin olisi kyllä voinut jatkaakin, mutta olihan tuossakin jo. Seuraava tällainen pitempi on tiedossa mitä luultavimmin 16.2 Redissä, siellä Kalasataman vapaakaupungin Olohuoneessa. Tässä alkoi odotella sitäkin jo melko innolla.  Ehkä sitä voisi järjestää lisää tätä älämölöä myös enemmän. Tuntuu vain, että on hankala hoitaa tuota roudauspuolta pitemmälle kuin Torveen, mutta eiköhän sitä saisi vaikka Majavaan jonkun monen tunnin keikan kun kyselee ja järjestää.

Parhaimmillaan tämä on kyllä aivan saatanan päräyttävää touhua. Parasta mitä olen ainakaan oman elämäni kontekstissa keksinyt tehdä. Ja siihen saa aina vain paremmin sopivia yksilöitä mukaankin, mikä on hienoa. Joskus vielä saan kunnon romubigbandinkin tähän touhuun mukaan. Selkeästi pitää lopettaa kaikkien sanojen käyttö musiikin määrittämisessä, kuin joillekin tämän sulattaminen ambientina on hankalaa, mutta minulle se on ollut lähinnä helpoin sana kuvaamaan musiikkia jossa ei tapahdu juuri mitään. Ehkä tämä on lähinnä melun ja hiljaisuuden kompositiota, hiljaista noisea tai jotain sellaista. Dada musiikki on kyllä mielestäni myös riittävän hyvä termi, koska se on lopultakin täysin tajunnanvirtaista ja sattumanvaraista, vailla mitään suunnitelmaa tai sopimuksellista ulottuvuutta. Pelkästään yksilöiden tajunnanvirtaa jonkinlaisena yhteisenä kokemuksellisena todellisuutena. Dada!

Olen viimeaikoina taas lueskellut enemmän dadaismista tuon Hans Richterin Dada: Art and Anti-Artin myötä ja sikälikin se samastuminen on ollut äärettömän vahvaa.  Duchampit ja muut nyt ovat yksiä suurimmista taiteellisista esikuvista muutenkin, mutta sen lisäksi olin jotenkin yllättynyt siitä, että kun ajattelee miten dadaan muka kuuluisi se hölmöilyn ja huumorin ulottuvuus, niin aika iso osa porukasta on kuitenkin ollut henkisiltä ominaisuuksiltaan aika samanlaisia kuin minäkin, jonkin sorttisia nihilistisiä mesoajia jotka eivät ole jättämässä taiteen konventioihin kiveä kiven päälle. Saman minä aion tehdä musiikille, repiä sen palasiksi ja näyttää miten typerät jutut siinä herättävät typerämmissä arvostusta, millaiset vitun typerät kliseet pitävät koko systeemiä kasassa ja antavat oikeutusta kaikenlaiselle idiotismille. Käki on sota musiikkia vastaan, sota rock'n'rollia ja sen totaalista typeryyttä vastaan. Käki on vapaus kaikista niistä kliseistä joilla muusikot rajoittavat itseään täysin suotta. Se on pelkkkää ääntä jolle ei tarvitse antaa sen tarkempaa määritettä, vaikka genren kyselijöitä riitti tämänkin keikan jälkeen jonoksi asti. Sanoin, että minulle se on vain musiikkia, sitä mitä tulee ulos kun alkaa soittaa. Ei se mitään sen kummempaa määritettä kaipaa. Näin myös ensimmäisen ja varmaan viimeisen Pahoinvoinnin Spiraalissa-tatuoinnin, mikä oli samaan aikaan helvetin hienoa, että kantajan puolesta vähän surullista. Mutta minkäs teet, hieno se silti oli!

Huomenna käydään luultavasti nauhoittamassa lisää asioita. On tämä vaan kaiken tämän vaivan arvoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti