tiistai 4. joulukuuta 2018

Dokumentteja ja muuta.

Yle Areenassa on nyt hemmetisti mielenkiintoisia musiikkidokumentaatioita. Katsomatta on vielä Grace Jonesin henkilökuva, Leonard Bernstein-dokumentti, sekä Iggy Pop dokumentti Gimme Danger. Sen sijaan katsoin Josh Hommen ja Iggyn seikkailuista kertovan American Valhallan, joka oli todella miellyttävä dokumentti, vaikka sen rakenne olikin melko perus "tehtiin tällainen levy, sitten soitettiin livenä, nyt ollaan frendejä"-henkinen tuotos. Se ei silti vaivaa yhtään, kun kyseessä on ehkä kaksi sukupolviensa omalaatuisinta rokkiukkoa, vaikkakin molemmat omilla tavoillaan. Josh Hommen musiikillista kielenkäyttöä ja tyylitajua ei moni musiikintekijä ylitä. Hän osaa olla sopivan höntillä tavalla hauska, samalla kun tukka on vedetty vedellä taakse ja puku roikkuu niskassa. Käsittämätöntä on myös se, miten hienosti ja luontevasti Kyuss muuntautui Queens of the Stone Ageen ja kaikkiin muihin projekteihin ilman, kun taas monet soittokaverit jäivät paitsi soittamaan täsmälleen samaa musiikkia, myös ruikuttamaan menneiden perään. Josh Homme on yksi mielenkiintoisimpia kitaristejakin, ainakin omasta mielestäni. Ja Iggy Pop on Iggy Pop. Tässä oli miellyttävää nähdä se lämpö, jolla nuo aiemmin tuntemattomat ihmiset keskustelevat ja ovat keskenään. Parhaimmillaan musiikkihommat tuovat yhteen ja liimaavat sielut kiinni toisiinsa lopuksi ikää.

Elokuvasäveltäjiin keskittyvä Score oli mielenkiintoinen lähinnä soitinarsenaalinsa puolesta. Käytännössä tässä orkesteri-säveltäjät taputtelevat toisiaan ja itseään selkään, kuriositeettina Trent Reznor käy muuttamassa kaiken (kuten Trent Reznor dokumenteissa tekee, oli kyse sitten elokuva-alan tai musiikkituotannon dokumenteista). Silti se, mikä tässä oli positiivisempaa kuin monessa musiikkidokkarissa oli se, että selkeästi nämä muutenkin seikkailunhaluisemmat säveltäjät ja musiikkituottajat toivottavat muutoksen tervetulleeksi sen sijaan, että hinkkaisivat pölyjä homeisista kelanauhoista niinkuin musiikkipuolen dokumenteissa tavallisesti tehdään. En hirveästi pidä sellaisesta elokuvamusiikista jota tässä on esitetty, ja olisin toivonut Ennio Morriconen vilahtavan ruudussa asti, koska nimenomaan hänen tapansa tuoda Bondien sähkökitara länkkäreihin on ehkä kaunein asia mitä elokuvamusiikissa on tehty. Lähestulkoon itkin myös onnesta kun tuossa viime keikalla lauantaina lopettelin keikan uudella fuzzilla soitettuun leadiin, ja se kuulosti juuri niin hienolta kuin toivoin. Tuollaisen fuzzin ja jousikaiun yhdistelmä vain tallentaa sieluni jotenkin täydellisemmin, kuin mikään maailmassa. Siinä on se joku pinnan alla vaaniva vaara, melankolia ja kauneus, kaikki samassa äänessä. Mutta se siitä, hyvä pätkä tämäkin. Vaikka en pitäisi jostakin musiikista tai jonkun tavasta työskennellä, on silti aina äärimmäisen mukavaa nähdä ja kuulla toisten työtavoista ja menetelmistä. Sieltä voi aina oppia jotain uutta ja mielenkiintoista. Tekisi myös kauheasti mieli säveltää musiikkia elokuviin, peleihin, mihin vaan visuaaliseen kontekstiin, eli jos teillä on jotakin työn alla, voi laittaa sähköpostia.

Tärkeimpänä tältä kierrokselta jäi kuitenkin Ryuichi Sakamoton uusimmat tuotokset, jotka olivat jääneet itseltäni huomaamatta. Ensin katsoin tämän keikan, sitten levynteosta kertovan dokumentin. Päähän jämähti etenkin tämä sitaatti, johon samastuin heti aika paljon: "Ennen kaikkea minua kiinnostaa kuitenkin ääretön, jatkuva ääni. Täydellinen vastakohta pianon äänelle!"
Vahvasti samaa mieltä. Vuonna 2015 tuli vastaan kyllästyminen kitaran tavanomaisimpiin ääniin ja aloin etsiä loputtomia ääniä, jouset, puhaltimet, loputtomat kaiut ja metallikolinat, hissit, aasit, kanteleet ja ympäröivän maailman hukkaäänet ovst vieneet minut mennessään. Niistä Käki lähti liikkeelle jo kauan ennen kuin tiesinkään siitä. Tästä syystä Cédrik oli ja on myös olennainen osa koko tätä hommaa. Innostumme äänistä samalla tavalla ja jaksamme ihmetellä jotain kolisevia ja surisevia looppeja tunti tolkulla. Vahinkoja ei ole. Virheitä vielä vähemmän. Kaikki äänet ovat hyviä ääniä, jos tiedät mitä tehdä niillä. Maailma on kaunis ja täynnä musiikkia.

Viimeyönä tein opinnäytetyötä kunnes kehoni vain luhistui. 8 minuuttia tuntui kahdelta tunnilta, en saanut nostettua käsiäni enää kirjoittamaan ja olo oli melko heikko. Siitä huolimatta olen ylpeä siihen, mitä sain aikaan. Jatkan vielä kunhan saan vähän tuoreempaa materiaalia sen tekemiseen. Siitä tulee kyllä parempi kuin ajattelin. Niitä tulee vain 30 kappaletta, enkä tiedä tahdonko edes myydä niitä, vaiko ennemmin lahjoittaa oikeille ihmisille. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti