lauantai 29. joulukuuta 2018

Lisää Käkiä

Tänään käytiin Cédrikin ja Terhin kanssa nauhoittamassa vielä yksi muistikortillinen, eli noin pari tuntia Käkeä, ja on tämä vaan sellaista touhua, ettei voi mitään. Hiljentävää hommaa, sielua puhdistavaa ja mielen totaalisesti tyhjentävää, kun se vaihde sattuu löytymään. Parhaimmillaan tämä voi muutamassa minuutissa ylittää täydellisesti kaiken sen, mitä kuvittelin ehkä saavani aikaan koko elämäni aikana,  heittämällä ja helposti. Ja vaikka se on varmasti isoimmalle osalle vieraannuttava tekijä, tai se mikä ei tee tästä "oikeaa musiikkia" on tässä kaikkein hienointa se, että sanaakaan tästä ei ole sovittu ennalta. Se on vain suoraa ymmärrystä, kommunikaatiota, tajuamista, todellista yhteyttä. Tällaisena triona tämä homma futaa kyllä myös täydellisesti, se tuli todistettua Mitäs Mitäs Mitäksilläkin. Sellaisenaan se ei kaipaa rytmiä tai rakennetta, se saa olla vapaa kaikesta ylimääräisestä. Olen onnellinen siitä, että seuraavan isomman porukan Käki-keikan saa soittaa Helsingissä, jonne tätä ei ihan kauhean usein tässä muodossa saa vietyä. Mutta mielellään soittaisi myös näitä trio-juttuja, koska näissä on aivan oma taikansa. Se hiljaisuus, jota olen aina halunnut musiikista. Se ikuiselta tuntuva hetki, joka rauhoittaa väkisin paikalleen.  Se, miten äärettömän vähät elementit ja muutokset saavat tuntemaan niin paljon. Veljeni kuvasi tätä parhaiten sanomalla, että on hienoa miten Käki on sellaista musiikkia, jota laittaa taustamusiikiksi, mutta 20 minuutin jälkeen huomaakin itse jääneensä taustalle, kun musiikki täyttää kaiken. Se on aika hienoa.

Koska ihmiset ovat tänä aikana kyvyttömiä keskittymään mihinkään mikä vaatii enemmän kuin 3 sekuntia, pistän kaksi yli kaksituntista musiikillista möhkälettä kokonaisuudessaan internetiin vielä ennen uutta vuotta. Tiedän, että on muutama ihminen, jotka kuuntelevat ne kokonaan ja ymmärtävät sen kaiken. Kaikki muut voivat vaikka suksia helvettiin. Käki on paras asia olemassaolossani. Se hävittää yksinäisyyteni ja yhdistää minut muihin ihmisiin. Se on minun tapani kommunikoida muiden kanssa, mutta myös se perintö, jonka jätän niille jotka tulevat meidän jälkeemme. Ja yksinkertaisimmillaan; se on vain ihan helvetin kivaa! Se tarjoaa mahdollisuuden ajatella musiikkia muuten, kuin jonain helvetin levy-yhtiön tuotteena jota tarjotaan kuluttajille, jota paketoidaan helposti sulatettavaan muottiin ja kuunnellaan ehkä viikon verran. Nämä eivät seuraa aikaansa, ne ovat kaikesta ajasta irrallisia, koska ne ovat kokemuksellisen ajan mittayksiköitä, ne eivät ole albumeita eivätkä koostu biiseistä, ne pakenevat kaikkea sitä typeryyttä, jota musiikissa vieroksun. Tämä on vapaus tehdä ihan mitä tahansa. Ja se tuntuu helvetin hyvältä. Aivan sama vaikka se olisikin vallankumous, jota kukaan ei ole näkemässä. Se on yksinään kaatuvan puun ääni.

Nautin kaikesta mitä saan tehdä nyt todella paljon. Luultavasti se otetaan minulta ennen aikojaan pois, mutta aion pitää siitä kiinni viimeiseen asti. Ensi vuodellekin alkaa tulla keikkoja taas vähän kerrallaan. Tulkaa paikalle, jos tahdotte olla rauhassa maailmalta hetken aikaa. Luultavasti siellä ei ole ketään muita, joten saatte todellakin olla rauhassa.


perjantai 28. joulukuuta 2018

Käkiä

Vuoden todennäköisesti viimeinen keikka on soitettu. Kolmetuntinen Käki-keikka Torvessa. Heti kun ajelin homman loppuun, mietin että miksi, miksei jatkettu pitempään, mutta syynä oli kai melko pitkälti turhautumiseni humalaiseen yleisön edustajaan, joka rypi ympäri romuja siinä vaiheessa jo sen verran kovalla innolla, että teki mieli liipaista päin näköä ja heivata ulos ravintolasta. Ajattelin, että olihan tätä jo aikansa. Hyvin olisi kyllä voinut jatkaakin, mutta olihan tuossakin jo. Seuraava tällainen pitempi on tiedossa mitä luultavimmin 16.2 Redissä, siellä Kalasataman vapaakaupungin Olohuoneessa. Tässä alkoi odotella sitäkin jo melko innolla.  Ehkä sitä voisi järjestää lisää tätä älämölöä myös enemmän. Tuntuu vain, että on hankala hoitaa tuota roudauspuolta pitemmälle kuin Torveen, mutta eiköhän sitä saisi vaikka Majavaan jonkun monen tunnin keikan kun kyselee ja järjestää.

Parhaimmillaan tämä on kyllä aivan saatanan päräyttävää touhua. Parasta mitä olen ainakaan oman elämäni kontekstissa keksinyt tehdä. Ja siihen saa aina vain paremmin sopivia yksilöitä mukaankin, mikä on hienoa. Joskus vielä saan kunnon romubigbandinkin tähän touhuun mukaan. Selkeästi pitää lopettaa kaikkien sanojen käyttö musiikin määrittämisessä, kuin joillekin tämän sulattaminen ambientina on hankalaa, mutta minulle se on ollut lähinnä helpoin sana kuvaamaan musiikkia jossa ei tapahdu juuri mitään. Ehkä tämä on lähinnä melun ja hiljaisuuden kompositiota, hiljaista noisea tai jotain sellaista. Dada musiikki on kyllä mielestäni myös riittävän hyvä termi, koska se on lopultakin täysin tajunnanvirtaista ja sattumanvaraista, vailla mitään suunnitelmaa tai sopimuksellista ulottuvuutta. Pelkästään yksilöiden tajunnanvirtaa jonkinlaisena yhteisenä kokemuksellisena todellisuutena. Dada!

Olen viimeaikoina taas lueskellut enemmän dadaismista tuon Hans Richterin Dada: Art and Anti-Artin myötä ja sikälikin se samastuminen on ollut äärettömän vahvaa.  Duchampit ja muut nyt ovat yksiä suurimmista taiteellisista esikuvista muutenkin, mutta sen lisäksi olin jotenkin yllättynyt siitä, että kun ajattelee miten dadaan muka kuuluisi se hölmöilyn ja huumorin ulottuvuus, niin aika iso osa porukasta on kuitenkin ollut henkisiltä ominaisuuksiltaan aika samanlaisia kuin minäkin, jonkin sorttisia nihilistisiä mesoajia jotka eivät ole jättämässä taiteen konventioihin kiveä kiven päälle. Saman minä aion tehdä musiikille, repiä sen palasiksi ja näyttää miten typerät jutut siinä herättävät typerämmissä arvostusta, millaiset vitun typerät kliseet pitävät koko systeemiä kasassa ja antavat oikeutusta kaikenlaiselle idiotismille. Käki on sota musiikkia vastaan, sota rock'n'rollia ja sen totaalista typeryyttä vastaan. Käki on vapaus kaikista niistä kliseistä joilla muusikot rajoittavat itseään täysin suotta. Se on pelkkkää ääntä jolle ei tarvitse antaa sen tarkempaa määritettä, vaikka genren kyselijöitä riitti tämänkin keikan jälkeen jonoksi asti. Sanoin, että minulle se on vain musiikkia, sitä mitä tulee ulos kun alkaa soittaa. Ei se mitään sen kummempaa määritettä kaipaa. Näin myös ensimmäisen ja varmaan viimeisen Pahoinvoinnin Spiraalissa-tatuoinnin, mikä oli samaan aikaan helvetin hienoa, että kantajan puolesta vähän surullista. Mutta minkäs teet, hieno se silti oli!

Huomenna käydään luultavasti nauhoittamassa lisää asioita. On tämä vaan kaiken tämän vaivan arvoista.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulua

On hämmentävää katsoa itseään kotivideolta. Sikäli olen onnellinen, että äidilläni tuollainen arkisto niitä on, koska ne maalaavat melko hyvää ajankuvaa 90-luvusta, hieman realistisempaa kuin Tuukka Temonen, minkä lisäksi siellä on joitain herkullisia sattuman mukaisia leikkauksia. Esimerkiksi suoraan ralliautosta märehtivään ja kameraan tuijottavaan lehmään. Lisäksi oli mielenkiintoista nähdä esimerkiksi joitain joululahjoja, joilla on ollut isompi vaikutus psyykeeseen. Yksi tussipaketti oli pitkään eräänlainen unityökalu, aina jos tahdoin vaihtaa näkemääni unta, vaihdoin tuosta paketista tilalle jonkun toisen tussin ja uni vaihtui samalla.

Ennen olen katsonut itseäni lähinnä sillä silmällä, että olenpa ärsyttävä ja kitisevä lapsi. Nyt tajuan, että iso osa asioista joita sanon, on lähinnä kieltämistä ja jonkinlaista itsetuntemuksen hahmotusta, en tahdo pelleillä kameran edessä aikuisille tai esittää temppuja pyydettäessä. Se on jatkunut aika pitkälti samana. Samoin kuin se, etten oikein lämpene esitystilanteille ylipäätään. Jos joku ihmettelee, miksi soitan lavan ulkopuolella aina kun se on mahdollista, niin melko pitkälti juuri siksi, että mielestäni rokkenroll ja kaikki siihen kuuluva pönöttäminen on vitun typerää touhua ja joutaisi kuolla pois kokonaan. Se ei ole mikään yritys "tehdä joku juttu" siitä että on yleisön seassa, vaan yritys tuhota about miljoona juttua ja ennakkoasennetta, joita muusikkouteen ja soittamiseen rakennetaan, kaikki se vitun turhamainen sössötys ja elvistely ja melko pitkälti ihan vaan miehinen uuvattius jossa ollaan siellä ihmisten katseltavana erinäisiä kliseitä läpijuoksemassa. Minä en ole esiintyjä. Minä olen kanavoija. Antenni. Ukkosenjohdatin.

Nojaa, olisikohan siinä taas manifestia joulupöytään ihan riittävästi. Opinnäytetyöno Suljettu Piiri on nyt myös olemassa. Niitä on vain 30 kappaletta, oikeastaan 29 koska kusin jo yhden tekijänkappaleeksi. Hinta 20 euroa, jos sellainen kiinnostaa, mutta minulla ei ole isompaa hinkua niitä myydäkään muuten kuin niille, jotka sen todella tahtovat. Olin aika otettu, kun yksi kanadalainen tahtoo ostaa kaikki suomenkieliset runokirjatkin vaikka tietää ettei luultavasti saa niitä koskaan luettua, mutta estetiikka kiehtoo ja kiinnostus on kuulema kova. Hattu päästä. Hyvää joulua teille noin niinkuin muutenkin.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Piirrustuksia ja musiikkihommia.



Tässä on uusi laulu, jonka nauhoitin eilen. Se tulee seuraavalle albumille, jossain vaiheessa. Ajattelin nauhoitella tänäänkin lauluja, mutta innostuinkin piirtelemään sen verran paljon, etten sitten tehnyt niin. Sen sijaan piirrustelin tämän. Se on taas ensimmäinen paperi tulevasta isommasta kokonaisuudesta. Tiedän, etteivät kuvat ole kauhean hyviä, mutta näitä isompia on aina hieman hankala kuvata. Ne pitäisi nähdä livenä, mutta kun satelee lähinnä hylkäyksiä, niin minkäs teet.








Väsymys meinaa painaa, mutta onneksi tässä nyt ei montaa päivää tarvitse kestää eikä koulukaan ole kauhean rankkaa. Joulun alle tuli vielä Taserin keikka Lepakkomieheen, mikä on hemmetin hyvä, koska viime keikasta jäi vahvasti sellainen fiilis, että pitää päästä tykittelemään mahdollisimman paljon. Nyt kun on bassokamppeetkin kohdallaan niin ei tarvitse stressata mitään. Siitä minä nautin. Keväälle tuli keikkoja myös. Eli eiköhän tätä elämää pysty katselemaan taas eteenpäin vähän kerrallaan.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Nimishommia

Kuten ehkä näette, tai sitten ette, olen vaihtanut blogin omalle nimelleni. Syy ei ole se, että haluaisin yhtään enempää huomiota kirjoituksilleni, ja saakin nähdä tarvitseeko tässä koittaa jossain vaiheessa taas suojautua ylimääräistä uuvatismia vastaan paremmin, kun olen helpommin löydettävissä. Pääasiallinen syy tähän on kuitenkin se, että kun kaikki nämä googlen hommat ovat samaa tiliä ja pääasiallinen sähköpostini on linkattu tähän blogiin, tuntuu melko typerältä lähetellä virallisempia sähköposteja osoitteesta, jonka omistaa Kelan Vihollinen. Toki sähköposteja voisi tehdä lisää, mutta ajatellaan vaikka, että olen "aikuistunut" ja ehkä kasvanut vähän kerrallaan irti siitä kaikesta painolastista, jota olen kantanut mukanani jostain menneisyydestäni. Toki vieläkin huomaan tulevani aika eri maailmasta, kuin isoin osa ihmisistä ympärilläni, oli kyse aivan mistä tahansa viiteryhmästä (edes "taiteilijat" eivät varsinaisesti ole herättäneet sen suurempaa tuntemusta siitä, että olisin jotenkin itseni kaltaisten ihmisten joukossa, mutta ei sen tarvitsekaan, tässä hommassa erilaisuus on nimenomaan rikkaus ja on mielenkiintoista keskustella eri taustoista ja motiiveista tulevien ihmisten kanssa samoista kiinnostuksenkohteista), mutta se ei enää aiheuta samanlaista vastareaktiota kuin joskus. Tiedän aika tasan tarkkaan, mikä minua ajaa eteenpäin, eikä sitä voimaa pysäytä oikeastaan mikään. Toki nimeni on paljon typerämpi, kuin Kelan Vihollinen, tai joskus sen vastapainona käyttämäni Vilan Kehollinen, tai Herra Aasi, tai mikä tahansa "ei-Jere Kilpinen" jota olen yrittänyt elämäni aikana käyttää. Käytännössä koskaan ei ole ollut kyse minkäänlaisista naamioista tai alter egoista, niinkuin vaikka monilla taiteilijoilla ja tuntemillanikin ihmisillä on. Se on ollut vain keino piilottaa itsensä työasioiden ja muiden vastaavien yhteyksien takia, joiden takia kirjoittamiani asioita voitaisiin yhdistellä konteksteihin, joihin ne eivät liity. Nyt olen sellaisista vapaa. Olen tässä ihan itekseen, ja nyt katsotaan mitä siitä seuraa.

Eilen oli Taserin keikka Torvessa, yleisöä ei ollut juurikaan, mutta nyt se touhu on sitä mitä pitää. Ei muuta kun säröt päälle ja kohti tunnelivaloa, helvetti että oli kivaa! Huomenna soitetaan Kokkolan Corner'sissa, eli jos olet lähimailla, tule katsomaan. Lupaan, että on kunnon vitun sludgea! Kiovakin on etenkin keikkasettinsä komposition kanssa helvetin hyvä ja Riviera oli kunnon myllytyspunkkia, jota ei ole koskaan maailmassa liikaa jos sen tekee noin hyvin.

Onhan tässä kaikenlaista vireillä, mutta puhutaan sitten kun on puhuttavaa, melkolailla linja-autoissa istuskeluun menee huominen ja sunnuntaina pitäisi viettää Porissa 5.30-16.30 välinen aika. Saa nähdä mitä sitä keksii. Kylmä voi olla, vähän jo mietin omalla autolla Poriin ajelua, mutta saa nyt nähdä. Kummiskin leviää auto saman tien, parempi jättää pihaan vaan.  Nyt menen saunaan. Pesen eilisen itsestäni ja valmistaudun huomisen saastaan. Hyvä elämä.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

metaDada!

Tämä päivä kirkastui minulle huomattavasti eilistä parempana. Illalla mietiskelin, että vaikka kaikki menetelmäni ja filosofiani ja taiteen tekemisen välineeni ovat jotain zenin lähtökohdista ammentavaa dadaa, tuntuisi typerältä sanoa itseään vaan suoraan dadaistiksi näin 100 vuotta myöhässä, vaikka selkeästi tässä taas maailmansodan kynnyksellä ollaankin, että kaipa samat vastaavat teemat kulkevat jonkinlaisissa aalloissa. Se tuntuisi silti vähän samalta, kuin sanoa itseään "punkkariksi". Ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutta juuri siinä vaiheessa, kun jostain impulsiivisesta ja räjähdysvoimasta tulee muotokeino ilmaisuvoiman sijaan, se on mielestäni jämähtänyt paikalleen ja kuollut pystyyn. Tästä syystä ajattelin, että tämä tekemiseni tarvitsisi jonkun uuden nimen, uuden käsitteen jonka alapuolelle se menisi. En tiedä miksi tämä tuntui eilen itselleni niin tärkeältä. Jotenkin se tuntui taudinkuvalta, jolle olisi saatava nimi, jotta oma tapa käsitellä sitä helpottuisi. Minulla oli tarve määrittää sitä, kuvata tätä samasta lähteestä pulppuavaa tajunnanvirtaista sattuman ja harkinnan, vahingon ja komposition välistä suhdetta, joka ei kuitenkaan ole sama kuin 100 vuotta sitten, vaan tehty tälle ajalle, tälle digitaalisen tietoisuuden alkuaskelten ajalle, ennen kuin synteettiset tietoisuudet ovat vielä syrjäyttäneet lihamielet..... Onnea sellaisen keksimiseen sitten.

Tänään kuitenkin luin Francis Picabian roolista dadaistien liikkeessä. Siinä missä muu porukka piti yllä edes jonkinlaisia ideaaleja ja moraalia, Picabian kanssa seurustelu oli kuin "tapaaminen kuoleman kanssa", hän näki maailmankaikkeuden merkityksettömyyden ja taiteellisen tekemisen turhuuden, mutta myös oman kyvyttömyytensä estää kaikkea sitä taiteellista ilmaisua tulemasta ulos, ainut arvo taiteella oli ekspressiivinen, eli kuulosti äkkiseltään melko tutulta. Olisin toivonut hänen töidensä olevan vielä hieman villimpiä, mutta ovathan ne varmasti aikaansa nähden olleet sitäkin. Jotenkin tuon myötä tosin mieleni rauhoittui. Aivan sama miksi tätä sekoilua sanotaan, sadan vuoden päästä joku voi saada siitä lohtua, ellei aika ole minua jo haudannut, ja jos on, niin olkoot, minä en ole omaa häpeääni todistamassa. Jos luet tätä sadan vuoden päästä, yritä löytää Oujia-lauta ja kertoa minulle, millainen aika on minulle ollut, jotta voin tulla kummittelemaan kaikille niille, jotka ovat minut haudanneet.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun istuin meditoimaan tässä illasta, totesin vastauksen olleen koko ajan aivan liian helppo, niin helppo, että se on jäänyt minulta huomaamatta. Turpa kiinni. Istu suorassa. Tuijota seinää. Siinä kaikki.  Ole. Tee. Se on ainoa asia jolla on pienintäkään merkitystä. Sen sanallistaminen on muiden migreeni. Tiedän sanallistaneeni asioita ja mieleni myllerrystä jo aivan liikaa tämän blogin kautta, se on luultavasti nykyään ennemmin henkisiä prosessejani hankaloittava kuin yksinkertaistava asia, koska se pakottaa minut itse tekemisestä niiden prosessoinnin äärelle. Tarvitsen enemmän aikaa soitinten ja piirrustusvälineiden, ja vähemmän aikaa tietokoneen kanssa. Niin yksinkertainen on tämä olemiseni pohjimmainen dilemma. Aloitin tänään myös isomman piirrustuksen, piirsin 4 tuntia putkeen ja se oli täydellistä. Koululla ei ole ylimääräisiä häiriötekijöitä, saa tehdä rauhassa. Se on hyvä juttu. Ikäväkseni en kerkeä jatkaa ennen maanantaita. Huomenna Lahteen, illalla Taser Torvessa, otan Metadadaa mukaan. Olen valmis mihin vaan.

tiistai 11. joulukuuta 2018

murentumisia

Jotenkin tuntuu, että kaikenlainen kiinnostus minkäänlaiselle ulkoiselle hyväksynnälle tai muiden määritelmien kuuntelemiselle on tasan nolla. Näyttelyitä ei putoile sen enempää kuin ennenkään, hylkäyksiä kyllä. Opettajat tuntuvat vähän hämmentyneiltä sen suhteen, kun jotenkin kai ajattelevat tekemistäni valmiimpana, kuin minä galleriat sen ilmeisesti näkevät. Mutta minulle ei ole tässä mitään uutta. Minä olen erittäin tottunut siihen, että instituutiot eivät tajua, vaikka kollegat ja tämä pieni mutta tärkeä yleisöni tajuaa. Sitähän tämä on ollut koko ajan. Minulla on aika selkeä käsitys siitä, ettei tämä touhu luultavasti mene perille ennen kuin vasta elämäni loppupuolella, tai jopa vasta sen jälkeen. Se vituttaa ajatuksena jo valmiiksi. Ei siksi, ettäkö jäisin paitsi jostakin täysin typerän yhden tekevästä, kuin maineesta tai hyväksynnästä, rahasta nyt puhumattakaan, vaan siitä että ihmisten ymmärrys mahdollistaisi entistä parempia taideteoksia, isompia kokonaisuuksia, parempia tiloja niiden tekemiseen ja toteuttamiseen. Ensi vuodelle on sentään yksi juttu ehkäpä, Suomen ulkopuolella. Kaipa se on lähdettävä tekemään asioita muualle ylipäätään.

Eniten turhauttaa juuri se, että aivan hyvätkin tekeleet lojuvat missä lie, osa hyllyn takana lojumassa ja pölyä keräämässä, osa treenikämpällä homehtumassa, mikä missäkin. Toisaalta kampetta tulee sillä tahdilla, että voisi joka vuosi vaan alkaa polttaa kaiken vanhan, ja silti voisi pitää näyttelyä koska vaan. Ehkä osa gallerioista pelkää sitä, että olisin yhdistämässä ääntä perinteisempiin muotoihin, se vaikuttaa liian vieraalta ja pelottavalta hiljaisiksi mielletyissä tiloissa. Vaikka hiljaisuutta minä siellä enimmäkseen soittaisinkin. Mutta kun ei mene perille, niin ei mene. Olkoon menemättä sitten. Ei minulla ole energiaa mukautua ja nuoleskella ketään. Muiden kiinnostus ei kuitenkaan vaikuta taiteelliseen työhöni tavalla tai toisella. Se on mitä on, kaikesta, jopa minusta itsestäni riippumatta, se on sattumia ja vahinkoja sarjoina.

Osin tähän kaikkeen olemiseeni turhautuneena teinkin manifestin. Manifesti on sellainen juttu, jonka yksi typerä ihminen kirjoittaa muille vielä typerämmille, jotta nämä saavat jääkaapin oveensa jotain iskulauseita, joita voi iskostaa mieleensä joka aamu.

-TAIDE ON PASKAA! Jos se ei tule ulos yhtä luonnollisesti, lopeta.
-TAITEELLA EI OLE MITÄÄN MUUTA ARVOA, KUIN SEN ARVO HAAVANA. Jos se ei auta sinua vuotamaan kaikkea pahaa verta ulos ja tulemaan paremmaksi ihmiseksi, se on hyödytöntä.
-KUKAAN EI VOI OMISTAA TAIDETTA. Voit omistaa vain idean semioottisen ilmentymän tai kuvan, mutta jos et ymmärrä itse ideaa, kuva on täysin tyhjä.
-TAIDE ON VEITSI. Jos se on tylsä, se on turha. Tylsyys itsessään ei tosin ole turhuutta. Kaikki on kiinni kompositiosta.

maanantai 10. joulukuuta 2018

luhistumisia

Joskus raivostuttaa suunnattomasti, kun olisi inspiraatiota ja intoa tehdä asioita, mutta teknologioiden yhteensopimattomuus seisoo tämän kaiken välissä. Useimmiten koen tätä raivoa FL studion kanssa, kun huolella keräämäni samplekirjasto kaiken maailman kolinoita, kohahduksia ja räjähdyksiä ei siirrykkään tälle uudelle koneelle, eikä vanha enää ole siinä kunnossa, että jaksaisi pyöritellä yhtään mitään. Tästä syystä tavallisimmin vain turhaudun ja jätän tietokoneella tekemiset kokonaan, teen kaiken "analogisesti" yhdellä otolla purkkiin samoin tein ja mietin, että kyllä tällainen maailma vaan on helpompi ja tulee tehtyä parempaa musiikkiakin. Kunnes taas herää sisällä kytevä tarve tehdä jotain kunnon voodooelectrojumitusta, ja kunnes ajaudun samaan vortexiin ja käyn läpi täsmälleen saman tapahtumaketjun. Vaikka saisinkin välineeni takaisin, ei tuo zoomin r-16 tunnu keskustelevan kovin näppärästi uuden koneen kanssa, joten siinä kohtaan ongelman kaksi. Tarvitsen äänikortin, mahdollisimman halvan ja näppärän, mutta kun tässä nyt on vielä puolella sadalla laskua ja Lahden reissuja ajeltavana edes takaisin ennen joulua, niin eihän minulla sellaisiinkaan ole varaa. Mutta josko vähän kerrallaan tekisin pohjia ja saisin niitä siirreltyä vielä tuohon pienempään raituriin jotenkin, typerin tapa on nauhoitella ne tuonne ja sieltä sitten siirtää takaisin koneelle, klikkiherkässä kamassa kaikki menee vituiksi tavallisimmin siinä vaiheessa. Mutta tämä on niitä asioita, joka ei ole riittävän kiinnostavaa musanörteille, ja silti riittävän spesifiä, ettei se kiinnosta asiaan vihkiytymättömiäkään. Kunhan puran.


THIS WiLL DESTROY ME

Kävin illalla maalaamassakin. Oli sellainen olo kotona musteilla sotkiessa, että tämä skaala ei ihan riitä, nyt tarvitaan enemmän mustetta ja enemmän sotkua. Jyräsin vanhan paskan taulun ja sain aikaan jotain, mikä jää. Se on aina hyvä homma. Taulu kyllä kertoo, kun se on valmis. Sen näkee heti. Nyt kai vähän puolivahingossa aloitin myös duunailla seuraavaa runokirjaa, mutta tämän teen täysin syntetisoimalla, kirjoittamatta itse riviäkään. Ehkä. Se on samalla tavalla luovaa, kuin säännöt ja rajoitukset. Olen monesti huomannut, että kun annetaan tietyt rajat, ne vapauttavat ilmaisemaan itseään rajattomasti. Kyse on vain siitä, miten asiaa lähestyy tai miten sitä ajattelee.

Tuolta kantilta nyt käynnissä oleva performanssitaiteen kurssi on kiinnostava, koska siinä tutkitaan itsen ja yhteisön toimintaa ja niiden välisiä suhteita, omia kehollisia tuntemuksia ja sen ja ajattelun suhdetta. Ja se on mielenkiintoista. Minun on vieläkin toisinaan vaikea uskoa kehoni rajoja, toisinaan on vaikea uskoa että olen mitään muuta kuin tietoisuus, toisinaan liharuumiista on liiankin tietoinen, eikä jonkinlaista tasapainoa oikein tunnu löytyvän. Ymmärrän, että koko tietoisuuteni on silti tästä lihasta emergentti asia, eikä se ole mitenkään minusta irrallinen, vaan minä olen se ja sen jokainen solu synnyttää tämän kokonaisuuden, jota kutsun itsekseni. Sikäli viihdyn kehossani, että pystyn hallitsemaan sitä ehkä keskimääräistä paremmin ja oppimaan asioita suhteellisen nopeasti, mutta toisinaan koko olemassaolo on aivan liikaa. Liikaa kaikkea.

Ehkä nyt vaan jatkan tämän musiikkiprojektini miettimistä enkä ihmettele abstraktioita sen enempää.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Purkutyötä.

Johan tässä taas ryöpsähti melkein viikon verran päiviä välissä. Itsenäisyyspäivänä kävimme maaseudulla juhlistamassa Kukoistus kollektiivin kulttuuripalkintoa, perjantaina sitten lähinnä purettiin betonilattiaa navetasta ja sain antaa lekan laulaa niin, että sormet eivät oikein vieläkään meinaa taipua tähän kirjoitusprosessin hankaluuteen, vaikka tajuntani olisikin siihen taipuvainen ja valmis. Siinä ympäriinsä räiskiessäni ja mätkytellessäni mietin sitä, miten voi olla niin, että purkaminen ja tuhoaminen on minulle niin luovaa toimintaa. Näen kaikenlaisen filosofisen reduktionismin ja asioiden tuhoamisen myös taiteellisen työni peruslähtökohtana ennemmin, kuin että olisin välttämättä aina luomassa mitään uutta. Ehkä se on jotain isältä jäänyttä, kun pentuna katseli miten autoja puretaan ja korjataan, purkaminen on jäänyt jotenkin analogiseski rakenteellisen vian selvittämisen prosessiksi. "Korjaaminen" on taas sanana mielenkiintoinen, koska lopultakin kyse on uudelleenrakentamisesta, rikkinäistä osaa ei laiteta takaisin vaan sama järjestelmä koitetaan saattaa samaan järjestyksen tilaan vaihtoehtoisella tavalla. Tästä on kyse myös monissa taiteellisissa prosesseissa. Olen jo naureskellut, että voisin yhteisötaideprojekteina toteuttaa vastaavanlaisia asioiden purkamisperformansseja, kuin mitä nyt suoritimme luokassakin. Siinä on jotakin hienoa, kun ihmiset yhdessä, mutta rauhakseltaan ja hillitysti hävittävät asioita. Kuin muurahaiset. Mutta samanlainen asennoituminen on osa myös muita taiteellisia prosesseja.Useimmiten ne kohdallani alkavat sillä, että leka heiluu ja rakenteet murtuu, jonka jälkeen palaset järjestetään uudestaan tai korvataan jollakin muulla. Monesti lopputulos on jonkinlainen kognitiivinen kollaasi.

Näin myös opinnäytetyöni kohdalla, jonka kirjallisen osion saatoin paria kuvaa vaille oletettavasti valmiiksi eilen. Lähetin sen ensimmäiseen läpilukuun opettajille, saatan tehdä siihen joitain muutoksia, mutta uskoisin sen olevan päällisin puolin melkolailla paketissa. Itse teoksen valmistumista on voinut seurata instagramista, vaikkei siitä välttämättä ole aina ollut tietoinenkaan. En välttämättä ollut itsekään, mutta nyt työ on valmis, painossa ja saatan ehkä päivitellä siitä enemmän myöhemmin. Tämä on kuitenkin ennen kaikkea kokemuksellinen työ, josta en tahdo paljastaa liikaa. Se on subjektiivinen kokemus, ja sellaisena se täytyy myös käydä läpi. Niitä ei kuitenkaan tule enempää kuin 30 kappaletta, ja pyrkimyksenäni on levitellä niitä lähinnä Tukikohdan, Oranssin, Vastavirran ja muiden vastaavien paikkojen kaltaisiin kansankirjastoihin, joista ihmiset voivat niitä lueskella ja selata, jos löytävät. Toivomukseni on myös, ettei niitä pöllittäisi sieltä painoksen pienuuden vuoksi. Kai siitä pari kappaletta liikenee myytäväksikin, mutta katsotaan nyt. Olen aikalailla kyllästynyt myymään mitään, mutta kaiken painaminen on niin saatanan kallista, että pitäisi saada edes ne rahat pois aina. Metadata on nyt sentään maksettu, sitä voi ostella kun siltä tuntuu. Mikään pakko ei ole, kyllä ne joku joskus ostaa kuitenkin.

Nyt kun olen lukenut tuota eksistentiaalisemiotiikkaa ja tullut esteettisen kokemuksen äärelle sattumalta samaan aikaan, kun luin koulutehtävänä artikkelin 1990-luvun taiteen yhteisöllisistä ja käsitteellisistä ulottuvuuksista, tulin ajatelleeksi myös kaikkia näitä musiikillisia performanssitapahtumiani ennemmin siinä valossa. Isoilta osin tarkoitus on tuoda ihmiset ja esiintyjät samaan tilaan ja antaa jonkinlaisen yhteisen arkkityyppisen tai muuten kollektiivisen transsendenssin tehdä itsensä olevaksi kaikkien tilassa olevien välillä. Tätä vasten intouduin kirjoittamaan äsken tällaisen tekstin facebookin tapahtumakuvaukseen. Tämä on vuotemme viimeinen keikka ja samalla myös merkittävimpiä iltoja itselleni tänä vuonna, koska tämä on summaus siitä, mitä olemme tänä vuonna oppineet. Tajusin myös, että tämä on kolmas vuosi peräkkäin, kun minulla on näitä joulun ja uuden vuoden välisiä hukkapäiviä varattuna kaikenlaiselle psykedeeliselle kokeilulle. Tämä ilta järjestetään siis Lahden Torvessa 27.12. Ei maksa mitään, tulkaa ja olkaa.

Esteettinen kokemus ja paikka.

Jos ajatellaan esteettisen kokemuksen vaikuttavuutta keskimääräisessä, itse valitussa toimintaympäristössä, kuten esimerkiksi kotona, voidaan helposti nähdä miten paljon arkiset häiriötekijät vaikuttavat tuon kokemuksen muodostumiseen. On helppo painaa pausea, lopettaa lukeminen viestiäänen pärähtäessä tai painaa taiteilijan sydänverellä kartonkiin raapusteltu vaginaalinen presentaatio ruksista pois, mikäli jokin näennäisesti ja hetkellisesti akuutimpi ja tärkeämpi asia vie huomion pois itse kokemuksesta.

Tästä syystä paikan valinnalla ja tilan rajauksella on äärettömän suuri vaikutus esteettisen kokemuksen muodostumiselle. Kun ihminen on ajautunut fyysisesti toiseen tilaan, on hänen helpompi laskeutua jonkinlaiseen transsendenttiin toiseuteen myös henkisesti. Tässä voivat toimia apuna esimerkiksi pimennetty huone, jonkinlainen päihdyttävä virvoke, kokonaistunnelmaa tukeva videomateriaali ja pitkään jatkuva, toistolle perustuva musiikki, joka vähän kerrallaan auttaa ihmistä laskemaan irti, vaipumaan toisenlaiseen tajunnantilaan. Kun nämä kaikki yhdistyvät, voi kokonaisvaikutelma olla tajuntaa laajentava, kansankielisesti ilmaistuna "päräyttävä".

Voin luvata, että vuosien aikana olen tarkasti kultivoinut näiden torstain ilmaisten keikkojen ilmapiiriä juuri tähän tarkoitukseen sopivaksi. Örveltäjät loistavat poissaolollaan ja paikalla ovat vain ne, jotka tulevat paikalle musiikin itsensä takia, avoimina kaikenlaisille uusille ja oudoillekin kokemuksille, avoimina omille tunteilleen ja ajatuksilleen. Jos et normaalisti käy baarissa viikolla humalaisten vuoksi, nämä ovat niitä iltoja, jolloin sinne kannattaa tulla. Torvi on ympäristönä täydellinen, koska se tarjoaa meille kerta toisensa jälkeen tilan jossa kokeilla kaikenlaista uutta ja meillekin outoa, torstai on päivänä täydellinen, koska se pitää vielä kaikki viikonloppuisin väkisin juhlimaan lähtevät poissa. Tule ja antaudu.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Dokumentteja ja muuta.

Yle Areenassa on nyt hemmetisti mielenkiintoisia musiikkidokumentaatioita. Katsomatta on vielä Grace Jonesin henkilökuva, Leonard Bernstein-dokumentti, sekä Iggy Pop dokumentti Gimme Danger. Sen sijaan katsoin Josh Hommen ja Iggyn seikkailuista kertovan American Valhallan, joka oli todella miellyttävä dokumentti, vaikka sen rakenne olikin melko perus "tehtiin tällainen levy, sitten soitettiin livenä, nyt ollaan frendejä"-henkinen tuotos. Se ei silti vaivaa yhtään, kun kyseessä on ehkä kaksi sukupolviensa omalaatuisinta rokkiukkoa, vaikkakin molemmat omilla tavoillaan. Josh Hommen musiikillista kielenkäyttöä ja tyylitajua ei moni musiikintekijä ylitä. Hän osaa olla sopivan höntillä tavalla hauska, samalla kun tukka on vedetty vedellä taakse ja puku roikkuu niskassa. Käsittämätöntä on myös se, miten hienosti ja luontevasti Kyuss muuntautui Queens of the Stone Ageen ja kaikkiin muihin projekteihin ilman, kun taas monet soittokaverit jäivät paitsi soittamaan täsmälleen samaa musiikkia, myös ruikuttamaan menneiden perään. Josh Homme on yksi mielenkiintoisimpia kitaristejakin, ainakin omasta mielestäni. Ja Iggy Pop on Iggy Pop. Tässä oli miellyttävää nähdä se lämpö, jolla nuo aiemmin tuntemattomat ihmiset keskustelevat ja ovat keskenään. Parhaimmillaan musiikkihommat tuovat yhteen ja liimaavat sielut kiinni toisiinsa lopuksi ikää.

Elokuvasäveltäjiin keskittyvä Score oli mielenkiintoinen lähinnä soitinarsenaalinsa puolesta. Käytännössä tässä orkesteri-säveltäjät taputtelevat toisiaan ja itseään selkään, kuriositeettina Trent Reznor käy muuttamassa kaiken (kuten Trent Reznor dokumenteissa tekee, oli kyse sitten elokuva-alan tai musiikkituotannon dokumenteista). Silti se, mikä tässä oli positiivisempaa kuin monessa musiikkidokkarissa oli se, että selkeästi nämä muutenkin seikkailunhaluisemmat säveltäjät ja musiikkituottajat toivottavat muutoksen tervetulleeksi sen sijaan, että hinkkaisivat pölyjä homeisista kelanauhoista niinkuin musiikkipuolen dokumenteissa tavallisesti tehdään. En hirveästi pidä sellaisesta elokuvamusiikista jota tässä on esitetty, ja olisin toivonut Ennio Morriconen vilahtavan ruudussa asti, koska nimenomaan hänen tapansa tuoda Bondien sähkökitara länkkäreihin on ehkä kaunein asia mitä elokuvamusiikissa on tehty. Lähestulkoon itkin myös onnesta kun tuossa viime keikalla lauantaina lopettelin keikan uudella fuzzilla soitettuun leadiin, ja se kuulosti juuri niin hienolta kuin toivoin. Tuollaisen fuzzin ja jousikaiun yhdistelmä vain tallentaa sieluni jotenkin täydellisemmin, kuin mikään maailmassa. Siinä on se joku pinnan alla vaaniva vaara, melankolia ja kauneus, kaikki samassa äänessä. Mutta se siitä, hyvä pätkä tämäkin. Vaikka en pitäisi jostakin musiikista tai jonkun tavasta työskennellä, on silti aina äärimmäisen mukavaa nähdä ja kuulla toisten työtavoista ja menetelmistä. Sieltä voi aina oppia jotain uutta ja mielenkiintoista. Tekisi myös kauheasti mieli säveltää musiikkia elokuviin, peleihin, mihin vaan visuaaliseen kontekstiin, eli jos teillä on jotakin työn alla, voi laittaa sähköpostia.

Tärkeimpänä tältä kierrokselta jäi kuitenkin Ryuichi Sakamoton uusimmat tuotokset, jotka olivat jääneet itseltäni huomaamatta. Ensin katsoin tämän keikan, sitten levynteosta kertovan dokumentin. Päähän jämähti etenkin tämä sitaatti, johon samastuin heti aika paljon: "Ennen kaikkea minua kiinnostaa kuitenkin ääretön, jatkuva ääni. Täydellinen vastakohta pianon äänelle!"
Vahvasti samaa mieltä. Vuonna 2015 tuli vastaan kyllästyminen kitaran tavanomaisimpiin ääniin ja aloin etsiä loputtomia ääniä, jouset, puhaltimet, loputtomat kaiut ja metallikolinat, hissit, aasit, kanteleet ja ympäröivän maailman hukkaäänet ovst vieneet minut mennessään. Niistä Käki lähti liikkeelle jo kauan ennen kuin tiesinkään siitä. Tästä syystä Cédrik oli ja on myös olennainen osa koko tätä hommaa. Innostumme äänistä samalla tavalla ja jaksamme ihmetellä jotain kolisevia ja surisevia looppeja tunti tolkulla. Vahinkoja ei ole. Virheitä vielä vähemmän. Kaikki äänet ovat hyviä ääniä, jos tiedät mitä tehdä niillä. Maailma on kaunis ja täynnä musiikkia.

Viimeyönä tein opinnäytetyötä kunnes kehoni vain luhistui. 8 minuuttia tuntui kahdelta tunnilta, en saanut nostettua käsiäni enää kirjoittamaan ja olo oli melko heikko. Siitä huolimatta olen ylpeä siihen, mitä sain aikaan. Jatkan vielä kunhan saan vähän tuoreempaa materiaalia sen tekemiseen. Siitä tulee kyllä parempi kuin ajattelin. Niitä tulee vain 30 kappaletta, enkä tiedä tahdonko edes myydä niitä, vaiko ennemmin lahjoittaa oikeille ihmisille. 

lauantai 1. joulukuuta 2018

Lahti soitettu, tänään Oulu!

Eilinen Taserin keikka oli helvetin mukava. Alkoi vihdoin ja viimein päästä sellaiseen soittofiilikseen, ettei tarvitse miettiä mitään ja voi vain elää musiikin mukana. Ainut vaiva oli se, että kun oli kantanut kitarakamojaan ympäri Suomea koko päivän, meinasi oikea käsi olla helvetin väsyksissä jo aikaisessa vaiheessa, eikä plektra pysynyt kädessä. Onneksi niitä on molemmissa käsissä viisi, ei se ole koskaan ollut niin justiinsa kitarankaan kanssa. Viritim basson aluksi myös ihan päin helvettiä virittimen kanssa, kun muistin eri vireet vähän ristiin, mutta pudottelin sitten sen suunnilleen kohdilleen kun tuli sopiva väli. Olen myös vähän sitä mieltä, että ei vittumaista musiikkia aivan täydellisessä vireessä kyllä voi soittaakaan. Itselle bassossa on olennaisempaa se, että se yleinen drone sen soittimen kanssa on oikeassa pohjaäänessä. Viritän sen vähän matalammalle, koska kun lyön äänen, se käy kuitenkin aina ylempänä, ja kun saa viritettyä soittimen matalimman kielen niin että se "hakkaustaajuus" on vireessä, homma futa aika hyvin. Muut kielet voi aina bendata korvan mukaan kohdilleen, oppiipahan soittamaan korvien eikä silmien mukaan. Kitaralla olen kaikki parhaat mölykeikat soittanut joissain kokeiluvireissä, viimeksi en tosin muistanut miettiä virettä kertaakaan ja aivan hyvä se oli siihen hommaan. Tänään voisi kokeilla jotain ihan ajatuksen kanssa. Sain myös uuden "länkkärifuzzin", jonka kokeilua odotan innolla.

Nyt istun Onnibussissa matkalla Ouluun, muutaman tunnin kerkesin nukkua veljeni sohvalla ja nytkin kai nukkuisin, ellei kuumottaisi että herään pää vieruskaverin olkapäällä ja naama kuolassa. Sperm on sopivan psykedeelistä musiikkia tähän mielentilaan. Nälkä meinaa vaivata, mutta onneksi olen ajoissa Oulussa ja kerkeän hyvin syödä jossain. Asiat on jopa niin hyvin, että minulla on autonkuljettaja, eikä tarvitse kantaa kaikkea käsissä koko aikaa. Luksusta.

Odottelen tätä itaa kyllä innolla. Noisekeikkojen soittaminen on kyllä helvetin mielekästä touhua, saa vaan dadailla menemään ja kokeilla juttuja, nauttia kitaran huudoista ja voimasta, kuten olen monesti sanonut, se tuntuu siltä kuin ratsastaisi atomipommien tsunamilla pikkukylään. Ja se on hieno tunne.