tiistai 13. marraskuuta 2018

Syksy



Tässä on kaksi ensimmäistä puupiirroslaattaa, joita olen ikinä tehnyt. Huomenna näkee, millaista jälkeä niistä tulee ulos, mutta toivoisin sen olevan suht valmista jälkeä, jotta voisin alkaa tykittää printtiä ulos. Pöydällä on nimittäin maksamattomia laskuja vielä noin 500 eurolla, joten toivon rahoittavani elämää ja joitain välinehankintojakin ehkä näillä hommilla. Ainakin aion ostaa jonkun halvan höyläsetin itsellenikin, koska tuo tuntui saman tien siltä, että tätä varten sitä on piirrelty koko ikä tähän asti. Laatan työstämisessä on myös jotakin sellaista mielenkiintoista, joka imaisee mukaansa ja jumittaa kiinni niin pitkäksi aikaa, että laatta on valmis. Toisaalta taidan kyllä suhtautua oikeastaan kaikkeen melkolailla täsmälleen sillä tavalla. Samapa tuo. Ainoastaan tekemisellä ja työllä on väliä, sen aikaa olen täysin tyhjä. Kaiken muun aikaa tunnun olevan niin täynnä paskaa, että on ihme etten repeä saumoistani.

Jotenkin tässä tuntee taas syksyn uivan päähänsä salaa ja pyytämättä. Syksyn kai, kun ei sitä osaa kuvailla oikein muutenkaan tai nähdä sille mitään muuta selitystä, mutta tietää olleensa tässä samassa kaivossa vaikka kuinka helvetin usein ennenkin. Kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä, olemassaolon kurjuus niin läpinäkyvältä ettei mikään hetkellinenkään ilo tunnu kestävän muutamaa sekuntia kauemmin, enkä usko että osaisin pitää itseäni kasassa ellen olisi kehittänyt itseni polttamista ja omalle pateettisuudelleni nauramista suojaksi itseäni ja mieltäni vastaan jo ajat sitten.

Eihän tässä todellisuudessa voi muutakaan tehdä? Kaikkeuden ja fysiikan lait ovat mitkä ovat, ei tämä käyttöliittymä muuksi muutu vaikka kuinka valaisisi itsensä ja koko maailman, samaa pimeää, harmaata, upottavaa mutaa tämä lopulta on. Väistämätön epätoivo ja kuolema joko tapaturmaisesti tai hitaan rappion päätöksenä on aina edessä, eikä sille voi mitään vaikka kuinka ajattelisi positiivisesti tai kivasti. Sitä ei voi selittää kivaksi tai fantsuksi. Toivoa minän säilymisestä ei ole, ja silti mieli koittaa keksiä itselleen jatkuvasti uusia valheita sille, miten sen totaalisen annihilaation voisi välttää. Pystyn tekemään ylipäätään yhtään mitään pelkästään noiden valheiden ansiosta. Noiden valheiden, ja tämän työn kautta. En voi koskaan palaa loppuun omia töitäni tekemällä, koska ne ovat elinehto olemassaoloni järjellisyydelle. Sitten taas kaksi viikkoa missä tahansa muussa kontekstissa, ja meinaan revetä ja räjähtää jokaiseen suuntaan samaan aikaan. En ole puhunut maailman tilasta tässä blogissa aikoihin, koska ne jotka tätä lukevat ovat luultavasti kuitenkin melkolailla samoilla linjoilla asioista kanssani, emmekä enää elä maailmassa, jossa kuvittelisin eri mieltä olevienkaan olevan kykeneviä keskusteluun omien monologiensa sijaan, joten en jaksa nähdä vaivaa. Vituttaa katsoa, miten ihmiset raiskaavat maailmaa kaikenlaisella paskalla tyydyttääkseen omia mielikuvitusjumaliaan, oli se sitten kilpailukyky, talous yleensä tai jokin muu kapitalismin kuvottava umpilisäke. Enkä tarkoita, että kapitalismi olisi sen pahempi asia kuin kommunismikaan, mutta jos kommunismia on maailmassa sovellettu muka huonosti, niin ei tämä kapitalismikaan kyllä mitään voittokulkua ole ollut. Lähtökohtaisesti kaikki maailman dualistisesti jakaminen vituttaa, se on aina lyhytnäköistä ja epätodellista maailmassa, joka jo itsessään koostuu kaikenmaailman kvanttihiukkasista ja -tiloista, jotka ovat kyllä ja ei yhtä aikaa. Kaikki on suhteellista. En usko olevani olemassa. En myöskään usko että uskollani on mitään merkitystä suuntaan taikka toiseen. Minä olen tässä enkä voi sille mitään, mutta se, onko tämä todellisuus vai ei on mielestäni aina vain epätodennäköisempää ja lopulta täysin yhdentekevää.

Olen ansassa, aivan kuten me kaikki muutkin. Ja aivan kuten ansassa olevat eläimetkin, alan kehittää systeemejä, kiertää kehää, purra itseäni. Ne ovat tapoja sopeutua todellisuuteen. Tai siis tähän aistimyllytykseen, jota kutsutaan todellisuudeksi.  En tiedä mitä iloa tästä on kenellekään. Tahdon vain tehdä asioita. Nukkua niin vähän kuin mahdollista. Vihaan nukkumaanmenoa. Joka ilta se aiheuttaa minussa tahdonvastaisen, lapsellisen kiukun siitä että päivän on päätyttävä ja minun täytyy mennä sänkyyn, toivomaan että nukahtaisin ennen kuin se sama ahdistus saa minut kiinni, joka on vaivannut minua jokaisena iltanani 29 vuoden ajan. 29. Millä kohtaa aikajanaa se on? Lähempänä alkua vai loppua? Ajatus ahdistaa, vaikka ikä sinänsä ei ahdista tai mietitytä minua yhtään. En tahtoisi olla yhtään nuorempi kuin olen. Enkä yhtään vanhempikaan. Tätä tämä nyt taas on. C'est la vie.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti