maanantai 12. marraskuuta 2018

Lisää tauluja ja muuta tavallista kärsimystä.

Burning Mind

Ei Enää Ihminen

In The Next War We Shall Bury The Dead In Cellophane

Junk Metal Christ; Burning Down New Jerusalem

Olemisen Sietämätön Paino

Tässäpä on viimepäivien tuotokset. Tekisi mieli viettää kaikki valveillaoloaika oikeastaan lähinnä maalaten, mutta huomenna alkaa grafiikan kurssi, josta saa ehkä vielä hieman lisää työkaluja ja mielekästä tekemistä tämän ohelle. Nyt vain tekisi mieli vääntää näitä oman näköisiä tauluja sen näyttelyn verran, jotta voi tehdä uusia hakemuksia, kun näistä nykyisistä nyt kuitenkin on odotettavissa lähinnä hylsyjä. Tämä on kuin albumin tekemisestä, kokonaisvaltaista ja käsitteellistä touhua, omat intronsa, outronsa, välisoittonsa ja ydinlihansa tässäkin. Olen repinyt kollaaseihin Katoamista, sekä erään papparaisen antamia jeesus-lehtisiä. Niiden paperi ja sisältö on juuri täydellistä tuollaisen revityn ja roskaisen jäljen tekemiseen. Tässä Kankaanpäässä on jotain helvetin mystistä sikäli, että vaikka täällä on taidekoulun puolesta paljon avarakatseisia nuoria, on sen ja vanhemman väestön arvomaailmojen välillä helvetin jyrkkä ero. Todella paljon kristillisiä herätysliikkeitä, jotka ylläpitävät leipäkirkkoakin. Monet ovat sanoneet, että kun täällä on niin rankka asua, tuntuu heikkoina hetkinä tuo saarnaaminen uivan päähän, mutta lähes yksinomaan ratkaisu tähän ongelmaan tuntuu olevan leipäkirkossa käynnin vähentäminen, ei jumalan etsiminen. Itselleni tuli eräs naapuri kertomaan Jumalan valosta, tai lähinnä oikeastaan uhkailemaan helvetillä ja kertomaan kaverin kummin kaimoista, jotka olivat ateisteja ja sitten äkkiä kääntyivät uskoon. Ongelma vain oli se, että uskovaiset rakastavat tarinoitaan liiaksi, jotta osaisivat pitää niitä riittävän tavallisina. Ensimmäinen esimerkki oli onnettomuudessa taivaan nähnyt mies, toinen oli se klassinen bisnesmies, joka ei tahdo ottaa riskiä koska on järkevä bisnesmies, kolmas se tiedemies/lääkäri, joka on riittävän älykäs nähdäkseen, että eihän tämä voi sattumaa olla. Liian arkkityyppistä ja toisaalta liian helppoa, mutta kaipa nuo joillekin sitten toimivat. Äkkiä huomasin, ettei se mikään keskustelu ollut, vaikka olen käynyt esimerkiksi Jehovien kanssa ihan hyviäkin pohdintoja uskon asioista. Annoin ukon kuitenkin pitää monologinsa rauhassa, enkä keskeyttänyt, vaikka koira alkoikin painaa jo sylissä.

Eilen kävimme soittamassa Wärk:festeillä, mikä ei harmikseni tullut nauhalle, koska siinä oli paljon todella hienoja tapaturmia. Aluksi piti vain vähän checkailla kamoja, käydä vessassa ja laittaa nauhoitus päälle ja aloittaa, mutta puolitoistatuntia myöhemmin havahduin kuulutukseen siitä, että paikka suljetaan viiden minuutin päästä. Se oli sääli sikäli, olisi sitä mielellään soittanut vaikka muutamankin tunnin putkeen. En tiedä millaista sitä on kärsiä yleisössä, mutta ainakaan soittaessa minulla ei kertaakaan tule sellainen olo, että mitähän soittaisi seuraavaksi. Ei tuohonkaan aikaan oikeastaan mennyt kuin kolme erillistä juttua, joista ensimmäinen oli tavallaan intro, eräänlainen invokaatio kaikelle sille mitä tuleman pitää. Olen huomannut sen olevan monesti asioiden laita omissa jutuissani. Ensimmäisen osan tehtävä on saada itseni oikeaan mielentilaan, enkä ajattele tekemisiäni sen suuremmin. Siksi tämä voi vaikuttaa hutiloinnilta, mitä se monesti onkin. Se on transsendentti silta, jota pitkin mieli voi siirtyä pois auton rattiin nukahtelusta ja kaikesta muusta tämän maailman tomusta. Eilisessä erityisen hienoa oli, miten etenkin aiemmin nauhoittamani pianolooppi soi yhteen aasin huutojen ja Francis Baconin kanssa, se on jotain sellaista, mitä tietoinen mieli ei voi tavoittaa. Ja jotain sellaista, mitä ei voi tehdä tavanomaisella rokkibändillä.

Ikäväkseni täytyy todeta, että kun nyt asun täällä hevonkuusessa, täytyy keikkojen soittelu rajoittaa lähinnä Tampereelle tai Poriin. Junkyard Shaman keikkoja tulen soittamaan koska vaan, kunhan saan soittaa vähintään sen pari tuntia putkeen, koska nykyisellään vaan vituttaa joku baarissa juosten kusten kolmen vartin vetäminen. Etenkin, kun sitä vastaan saa istua sen vähintään 6 tuntia auton ratissa. Kaikki rahat ovat koko syksyltä menneet auton tankkiin ja olen sitä myöten aikalailla totaalisen persauki. Kirjatkin ovat maksamatta, kun en jaksa myydä niitä kenellekään, enkä ole saanut kyllä vielä laskuakaan.  Opinnäytetyö on levällään, mutta aion laittaa kaikki tauluni osaksi sitä,  koska miksi ei. Onhan tässä samaa duunia ja prosessia tehty koko ajan. Lisäksi tahtoisin tehdä noihin vielä kirjallisenkin osion, niin sehän menisi ehkä samalla, kun vain sitoo sen kiinni näihin aiempiinkin jollain tavoin. Jos joku tahtoo ostaa noita maitokartonkiduuneja, niin niitä voin myydä 60 euroa kappale. Tauluistakin voi kysellä, mutta osa on jo jyrätty ja uusimpia en kyllä edes myy. Tässä on Oulun keikka, joka soitettiin triona, vaikka Terhin piuha hajosikin jossain puolivälin nurkilla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti