maanantai 19. marraskuuta 2018

Karkailee mopo taas lapasista


On tämä kyllä hemmetin hyvää hommaa. Sielu lepää niin, että ei tarvitse paljon puhelintakaan vilkuilla tai miettiä mitään muutakaan. Muutama printti lisää tulee heti huomenna, tai ainakin tuota aasia värillisenä ja toista printtiä punamustana. Sitten kun näitä kerkeän vähän laskeskella ja merkkailla, alan laittaa vedosmerkintöjä ja sen jälkeen ne olisivat tilailtavissa. Ne mitkä eivät kelpaa suoraan, menevät myyntiin bandcampiin. Muutamia kappaleita näitä kaikkia oikeastaan vain on, enkä tiedä tuleeko lisää, samanlaisena ei ainakaan koskaan, luultavasti kaivertelen juttuja pois mikäli noita printtailen muuten, tai teen ainakin jotain erikoista siihen sitten. Tai merkkaan omaksi sarjakseen. Monet varmaan pitävät näissäkin hommissa sellaisesta tukkoon painetusta kokomustasta, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että tulostimet on sitä varten ja sen takia tätä puupiirrosta tehdään, että puun jäljet, kuviot ja sattumat näkyvät tekemisessä. Ja se tästä itselle niin kiinnostavaa tekee. On mahdollisuus kokeilla asioita ja korostaa eri vedoksissa eri juttuja.

On myös mielenkiintoista, miten nopeasti asiat jäävät lihasmuistiin ja hommat alkavat sujua. Viikko sitten tein ensimmäiset kokeiluni ja nyt sitä voi suhailla jo aika varmalla otteella printtejä menemään, eikä värillistenkään tekeminen ahdista ajatuksena niin paljoa kun tavallaan tietää mikä on homman nimi. Toki voi olla, että huomenna kun vetelen kuvia päälle niin kiroilen vaan koko ajan kun ei mistään tule mitään saatana. Mutta niin kai sen ensimmäisten kertojen kanssa kuuluu mennäkin. En myöskään tahdo olla liian huolellinen, sattuma saa soitella mukana aivan yhtä paljon kuin musiikissakin. Mistä tulikin mieleeni, että eilisenä sessiona tein tällaisen.



Tämänkin nauhoitin livefeedinä instagramin läpi. Sikäli on ihan kätevää, että kun täältä hevon perseestä ei pääse keikoille oikein minnekään, niin voi soitella internetin välityksellä musiikkia ihmisille joka tapauksessa. Sunnilleen saman verran siellä on katsojia kuin oikealla keikallakin, ehkä enemmänkin, vaikka äänenlaatu on toki paljon paskempi. Mutta siinäpä voivat sitten kuunnella näitä jälkiäänityksiä, vaikka en tiedä onko tämä lofimuhju niin kauhean paljon selkeämpää näinkään. Sen ei tarvitse ollakaan. Maailmassa on ihan riittävästi siististi nauhoitettuja ja läpi hinkattuja albumeita, joita voi kuunnella. Minä menen toiseen suuntaan. Simuloin tänään päässäni keskustelua erään tuntemani musiikki-ihmisen kanssa, joka pitää itseään kovankin luokan "säveltäjänä", eikä suostu "julkaisemaan mitä vain" kuten minä. Lopputuloksena hän ei omassa erinomaisuuden luulossaan julkaise yhtään mitään, saatika saa juuri mitään valmiiksikaan. Tuollaiset ihmiset kuvittelevat, että jokaisen heidän neroudensa hedelmän tulee muuttaa musiikin historiaa tai jollain muulla tavalla vastata sitä kuvaa, jonka he tahtovat itsestään antaa muille ihmisille. Silti sieltä tavallisimmin puskee ulos samaa 3-4 minuutin biisiä, melko tavanomaisella sovituksella ja pitkälti traditioita noudattavilla sävellyksillä. Kuvittelin tämän ihmisen argumentoivan tekemisistäni sitä, miten ne eivät tule jäämään historiaan tai olemaan mitenkään merkittäviä (koska voisin hyvin olettaa hänen sanovan niin).

Vastaukseni on yksinkertainen; onko jokainen vaikkapa Baconin taulu muuttanut maalaustaiteen historiaa? Tuskin, mutta jokaisella taululla hän on onnistunut kaivautumaan syvemmälle omaan psyykeeseensä, voidakseen tutkia ja etsiä sitä, mikä muuttaa. Jokaikinen yhdentekevä portretti tai ennen näyttelyä tuhottu työ on auttanut kehittämään omaa ääntä, vahvistamaan itse tuntemusta ja löytämään jotain sellaista olennaista, jota voi käsitellä myös isommassa työssä. Ongelma on se, että iso osa muusikoista on jumissa seuraavassa albumissaan. He eivät näe miten helvetin yhdentekeviä ne lopultakin ovat, kun katsoo vähänkään isompaa kuvaa. Toisaalta eräs ystäväni sanoi, että ongelmani on se, että tuijotan lähes yksinomaan isompaa kuvaa, mikä on varmasti totta, usein liiankin isoa kuvaa. Olisin varmasti onnellisempi, jos käyttäisin vähemmän aikaa oletetun todellisuuden rakenteen ja universumin lämpökuoleman ja Higgsin kentän romahtamisen miettimiseen. Kaikki tapahtumia ja asioita, jotka eivät käytännössä kosketa todellisuuskäsitystäni millään tavalla, mutta joita silti koko ajan koskettelen, kuin tihkuvaa haavaa. Mutta se auttaa minut vapautumaan kaikista paineista ja niistä luuloista, joita minkäänlainen egoismi yrittää kasata ihmisten harteille. Koska kaikki on merkityksetöntä, ja saan ainoan vapautuksen taiteen tekemisestä, on aivan sama jos vain keskityn taiteen tekemiseen ja teen kaiken mikä on tullakseen. Koska kaikki on totaalisen merkityksetöntä, on aivan merkityksetöntä mitä helvettiä muut kädelliset minusta tai tekemisistäni ajattelevat, voitte keskittyä omiin asioihinne, ja minä voin tykitellä näitä asioita ulos omaa tahtiani, ja olemme luultavasti molemmat onnellisimpia. Viime aikoina olen saanut tolkuttaa taas ympärilläni oleville ihmisille, että tämä ei ole mikään helvetin kilpailua enkä tee mitään tehdäkseni vaikutuksen kehenkään muuhun, vaan pelkästään puhtaasti siksi, että tämä on minun luontainen rytmini ja nautin tekemisestä ja flowsta, enkä koe elämässäni mitään täydellisempää. Jokaisella on oma rytminsä, ja sitä tulee kunnioittaa, eikä koittaa apinoida mitään muilta vain siksi, että tekisi vaikutuksen vielä johonkin kolmanteen/kolmansiin.  Kesti vain helvetin kauan tajuta tämä homma, ja siihen asti olin varmaan totaalisen raivostuttava ihminen pitää bändissäkin, kun olisi pitänyt tehdä kaikki tämän minun syklini mukaan. Lopulta laskin irti kaikesta kontrollista, ja annan bändikavereiden määrittää bändin tahdin, keskityn omiin hommiini silloin kun mitään ei tapahdu. Ja niin on hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti