maanantai 12. marraskuuta 2018

Heikki Hautala & Hyvät Veljet: Rauha ja Harmonia



TÄYDELLINEN LEVY!

En ihan hirveän helpolla lämpene rock-musiikille, ja oikeastaan lämpenen sille sitä helpommin, mitä vähemmän sillä on tekemistä "ROCK"-musiikin kanssa. Sikäli Jukka Nousiainenkin on jäänyt itselle melko etäiseksi, vaikka toki arvostankin tekemisen mentaliteettia ja näen pelkästään hienona asiana sen, että valtavirrassa uiskentelee nyt DIYn nimeen vannovia ihmisiä ehkä enemmän kuin koskaan sinä aikana, minkä minä olen musiikkia tehnyt. Silti se oma estetiikan ymmärrys ja mieli vaan vetää tuonne varjoisammille poluille ja melankolisevimpiin maisemiin, ja siinä tämä levy vakuutti jo kun kuulin ensimmäistä kertaa Välitilassa biisin ennen ilmestymistä. Neuroottisen lakoninen ilmaisu, joka ei yritä vakuutella minulle asioiden muuttuvan paremmiksi, kun ei usko siihen oikein itsekään kolahti lujaa. "Olemme jumissa välitilassa, josta kukaan ei löydä meitä, olemme eksyttäneet etsijät... "
Etsiydyin levyn äärelle, kun maalauskritiikissä kehotettiin tutustumaan Hautalan maalauksiin, muistin että tälläkin oli muistaakseni helvetin hieno kansi ja kaivoin tämän bandcampista. Tätä on nyt tullut luukuteltua maalatessa ja samastumisprosentti kaikkeen laulettuun ja soitettuun on tasan sata. "Tämä hajoava ruumis on turha, pelkkä aivojen jatke. "

Rauha ja Harmonia on sellainen rock-levy, jota olen kaivannut. Sen "menevä" "hittibiisi" on heti alussa, ja sen jälkeen levy ikäänkuin käynnistyy uudestaan, mikä on omanlaisensa antikliimaksi, eikä fiilis enää juuri lattiasta kohoa, paitsi kulminaatiopisteessä Laivueet-biisin Matt Elliottin vahvasti mieleen tuovassa tunnelmassa. Tai no siis suomeksihan siinä väliosassa on samat soinnut, kuin siinä Drinking Songsin hittibiisissäkin, mutta näin hienossa kokonaisuudessa tuo menee nimenomaan tyylikkään alluusion piikkiin.

Tällainen unenomainen, todellisuutta rehellisesti silmiin katsova albumi uppoaa minuun kuin sukellusvene merenpohjaan. Toisinaan musiikki on väkivaltaista kaaosta, mutta silloinkin kaiken yllä on jotenkin neuroottinen "ihan sama mitä meille tapahtuu, kaikki on merkityksetöntä"-ote, joka tuntuu puhuttelevan itseäni vielä entisestään. Hautala katsoo tätä aikaa ajan ulkopuolelta, kurottaen siihen mikä on kaikille ihmisille yhteistä, ilman että tarvitsee namedroppailla jotain viidessä minuutissa vanhenevia someja tai julkkiksia. Täytyy tosin myöntää, että "tutustun rakkauden saloihin näyttöpäätteeni ääressä" on kyllä myös ihan kaunis eufemismi pornon tuijottamiselle jo itsessään. Laivueet-biisin kertosäkeen pyyntö muuttuu loppua kohti epätoivoiseksi rukoukseksi, joka vetää kylmät väreet läpi liharuumiin... Kaunis levy. Tänä vuonna on kyllä tehty niin helvetisti hienoja levyjä, että mahdoton niistä olisi mitään top kymppejä tehdä. Ihanaa, että on paljon hyvää musiikkia, eikä mikään siitä ole keneltäkään pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti