lauantai 17. marraskuuta 2018

Äänet Päässäni -dokumentti.

Pitkästä aikaa voin pitää dokkariyön. Tässä on helvetin hyvä dokumentti, joka käsittelee päänsisäisten äänten kuulemista, käsittelyä ja niihin suhtautumista. Olen myös miettinyt paljon sitä, missä kohtaa menee äänien "kuulemisen" ja äänien "kuvittelun" ja erillisen äänihallusinaation raja. Olen lukenut tästä toki monta kirjaakin, mielenkiintoisimpina Oliver Sacksin Musikofilia ja Hallusinaatiot, mutta omakohtaisesti kokiessa on hankala sanoa, mikä on kuulemista. Kuulen päässäni koko ajan kaikenlaisia ääniä joita en tietoisesti sinne tuota, metalliovien ääniä, aaseja, keikkojen jälkeen tavallisimmin särkeviä peltejä, keskusteluja jotka eivät "kuulu" minulle, kaikenlaista sellaista, joka tuntuu toisaalta satunnaisleta, toisaalta välttämättömänä ja "omana". Nämä mölyt eivät kuitenkaan saa negatiivisia tai minulle tuhoisia sävyjä, koska suhtaudun niihin kaikkiin samalla välinpitämättömyydellä, kuin nekin tuntuvat suhtautuvat minuun. Me olemme vain fenomenologisia "tapahtumia", jotka tapahtuvat toisilleen, vaikuttamatta oikeastaan mihinkään. Aivan kuin olisi vain jäänyt antenni sojottamaan pystyyn hukkataajuudelle, joka ottaa vastaan satunnaisia radioaaltoja.

Uskon kyllä, että isoin osa tästä on vain mielikuvitusta, hyperaktiivinen mieli luo itselleen uusia leikkikavereita, kun aktivointia ei ole riittävästi. Ja ehkä juuri siksi, että olen niin vahvasti mielikuviani ja luovuuttani kuulon, äänten ja musiikin kautta hahmottavassa tilassa lähes kaiken olemassaoloaikani, kuulen myös niin paljon erilaisia ääniä. Toisinaan kuulen myös esimerkiksi William Burroughsin narisevan päässäni jotain yhden tekeviä toimituksia, etsivän lasejaan tai jotakin muuta vastaavaa. Tällaisten uskon olevan hyperaktiivisen mielikuvitukseni tuotetta. Kerran kuuntelin puolisen tuntia jonkinlaisen tositv-ohjelman in depth haastatteluja äidistä ja tyttäristä, jotka olivat lähteneet Tallinnan laivalle ryyppäämään. Siinä kerkesi jo miettiä, että ketä nämä ovat ja mistä tätä materiaalia tulee, mikä tätä liikuttaa? Mutta ei kai siihen muuta vastausta ole, kuin että ihmismieli on ihmeellinen ja merkillinen, hemmetin monimutkainen sienimäinen möhkäle, kuten Vonnegut sen taisi kuvata.

Myös oma sisäinen dialogini on vahvaa, osin varmasti siksi että olen tehnyt tätä kirjoitushommaa niin mielipuolisen kauan ja systemaattisesti, että olen kehittänyt itselleni vahvan kertojaäänen myös sisälleni. Se on auttanut itsetuntemuksen ja itseä ja oman mielen rakenteita kohtaan suuntaavan rehellisyyden kanssa niin paljon, etten pienestä hätkähdä, mutta esimerkiksi psykedeelisten aineiden vaikutuksen alaisena huomasin tämän äänen vahvistuvan järjettömän paljon. Huomasin kertovani kaikkea kokemaani itselleni siihen asti, että piti käskeä itseään olemaan sisällään hiljaa, että kykeni keskittymään siihen mitä oli tekemässä sen sijaan, että koki sen vain oman kertojansa kertoman välitetyn kokemuksen kautta. Tämä aiheutti myös vahvaa distortiota todellisuuskäsityksessä, kun näki itsensä vain narratiivina joka ei välttämättä ollut totta. Toisaalta tuntuu, että jäin vähä sille tielle sikäli, etten vieläkään oikein usko itseni olevan totta. Enkä minä monelta osin olekaan. Minä olen kasa niitä valheita, jotka olen katsonut sopivaksi teille, ja toinen kasa jotka olen katsonut sopivaksi itselleni, ja vielä yksi kasa, joka on välttämätön järjissä pysymisen kannalta. Mikä tässä missään on siis lopultakaan kovin todellista? En tiedä, mutta ei sillä lopulta ole kauheasti väliäkään. Kaikki toimii ainakin välttävästi ja uudelleenarviointia tehdään jatkuvasti, korjaustoimenpiteitä tehdään mikäli tarvetta ilmenee. Siksi kaikkein katalimpia ovatkin sellaiset reijät systeemissä, jotka ovat metaprosesseissa itsessään, ja jäävät huomaamatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti