Olen tässä lähinnä vääntänyt opinnäytetyötä ja valmistautunut tuleviin seikkailuihin julkisen liikenteen kanssa, tuntuu että aina kun ajattelen tekeväni retken halvalla ja ekologisesti, siitä tuleekin helvetin kallista ja täysi katastrofi. Kankaanpää on sijainniltaan niin hankala paikka, että nytkin päästäkseni Hyvinkäälle, menen ensin Helsinkiin. Hyvinkäältä sitten ajelen Lahteen, jonne yritän jättää auton siksi vuorokaudeksi, kun käyn soittamassa Oulussa. Toivon aseman ilmaispaikan löytyvän helposti, koska muuten vituttaa. Suunnitelmanani on nukkua busseissa mahdollisimman paljon, ja ajaa sitten sunnuntaiaamuna takaisin Kankaanpäähän, mieluiten ilman kolareita, auton hajoamisia tai muita ongelmia.

Huomenna on tosiaan lähtö yhdeksän aikaan, joten nyt lienee parempi mennä nukkumaan. Olen kuitenkin elossa, ja koko viikonlopun tavattavissa näissä soittopaikoissa, joissa nyt meinaan soittaa, tai matkalla niihin. Helvetillinen kiirehän tässä on taas koko ajan, että eipä tässä ketään kerkeä nähdä. Että silleesti.

Junk Loops 4 ja A Page From a Diary of the 21st Century Hermit

Oli näemmä rankka viikonloppu, kun tuli jätettyä eilinen päivä melkolailla kokonaan väliin ja oltua kotona hissuksiin, kunnes iltaa kohti alkoi puuhasteluolo vaivata ja ajattelin vähän soitella musiikkia. Ensimmäisenä piti kolistella kolistelut pois jaloista, koska kuuntelin tuota minun ja Juhon viime keväänä kahdestaan Torvessa kolistelemaa keikkaa ja mietin, että romut on kyllä helvetin awesome asia maailmassa. Ehkä se Neubauten siinä vähän myös vaikutti, mutta pelkästään hyvässä! Yhtä paljon tähän tosin vaikutti myös koulutehtävänä luettu Rosalinda Kraussin artikkeli "Sculpture in the Expanded Field", jossa pohdittiin uuden veistotaiteen muotoa ja hahmoa; siinä missä veistotaide oli ennen monumentaalista, alkoi se 60-70-luvuilla saada uusia määritelmiä, tietynlaisten ontologisten poissaolojen kautta. Veistos oli strukturalistien mukaan jotain, mikä on maisemassa, mutta ei osa maisemaa, tai jokin mikä sijoittuu arkkitehtuurin viitekehykseen, muttei ole arkkitehtuuria. Samoin mietin, että oma säveltämiseni on monin tavoin lähempänä kuvanveistoa kuin varsinaista musiikin viitekehystä, alussa on hahmoton massa ääntä, joskus vain heikko ja pieni ääni josta rakennetaan ylöspäin,  toisinaan valtava muuri jota revitään alas pala palalta. Se tapahtuu käsitteellisten ajatuskulkujen ja mielikuvien, tunteiden ja ideoiden kautta, ei skaaloissa tai  nuoteissa. Ei minulla ollut alunperin hajua, missä nuotissa aasit huutavat, mutta kun ensimmäisen kerran laitoin sen soimaan G-molli pianoloopin kanssa, ne soivat yhteen suorastaan maagisella tavalla. Esimerkiksi myös Francis Baconin puheet hänen tavoistaan maalata resonoivat näiden menetelmien kanssa vahvasti. Hänellä saattoi olla ajatus tai pieni hahmotelma kompositiosta, joka piirrettiin kankaalle ohuella maalilla, mutta sen jälkeen kaikki oli "vahinkoa". Ekspressiivinen ilmaisutapa tuntuu olevan itselleni hyvin lähellä, oli väline mikä tahansa. Elä täysillä, ole olemassa täydellä voimalla sen aikaa kun olet. Lyö niin lujaa, ettei tarvitse lyödä toista kertaa.





Tuon jälkeen nauhoitin oikeastaan putkeen myös tämän. Kaivoin kitaran esille, ja sen soitto tuntui vapautuneemmalta kuin aikoihin, ilman mitään painetta tai ylimääräistä ajatusta se soitti itseään. Huomasin myös, että se tapaili joitain vanhojen teemojen uusia iteraatioita vuosien varrelta. Siitä tuli sellainen tunne, kuin lukisi vanhoja päiväkirjamerkintöjään, muistojaan tai uniaan ja miettisi, onko ne tehnyt ihminen sama joka niitä lukee. Tuli sellainen olo, kuin katselisin tietoisuuteni kulkevan läpi menneisyytensä, mutta aivan eri tavalla kuin se tapahtui. Se oli mielenkiintoista. Molempia näistä saa kasettina, ainakin nyt seuraavilta keikoilta, jotka ovat tässä:

30.11 Taser Lahden Torvessa
1.12 Electric Hobo Oulun Tukikohdassa
5.12 Käki Kankaanpään Majavassa

Kaikki nuo keikkapaikat tuntuvat jostain syystä noin ilmaistuna todella keksityiltä, mutta en ole keksinyt niitä itse. Metadadaakin saa, en ole myynyt niitä varmaan kymmentäkään vielä, kun en ole oikein keskittynyt asiaan enkä oikein ole ollut ihmisten ilmoillakaan. Keikoiltahan noita ihmiset tavallisimmin ostaa, mutta jos en maininnut aiemmin, niin posteja ei tarvitse maksaa enää kuin 2,30 euroa, jostain maagillisesta syystä Kankaanpäässä postin lähettäminen näköjään maksaa minulle vähemmän kuin Lahdessa. En tiedä mitä Lahden postilla on minua vastaan, mutta aina mukava nähdä, ettei maine seuraa. 

Olihan seikkailua taas.

Eilinen Einstürzende Neubautenin keikka oli aivan järjettömän hieno, vaikka reissu tulikin lopulta aika saatanan kalliiksi eikä vielä oikeastaan tiedäkään minkälainen hintalappu sillä oikein on. Alunperin suunnitelmana oli ajaa Tampereelle ja mennä sieltä junalla Helsinkiin, mutta koska VR on repinyt radat auki, ei sieltä kulje yhtään lujaa. Kaikki niitä korvaavat bussivuorot oli tietysti bookkailtu täyteen ajat sitten, joten päätettiin ajaa Helsinkiin. Päästiin Hyvinkään kohdalle, kun apulaitehihna alkoi repsottaa ja hakata moottoria vasten. Jätettiin auto Hyvinkäälle ja mentiin junalla Helsinkiin. Katsottiin keikka, joka onneksi auttoi pääsemään irti lihasta ja auto-ongelmista ja kaikesta, minkä jälkeen lähdettiin junalla Hyvinkäälle. Googlettelu kertoi, että sen hihnan repsotus voisi rikkoa jakopäähihnankin, ja siihen ei nyt ole varaa, joten suosiolla soiteltiin vakuutusyhtiöön ja autolle hinaus korjaamolle. Haen sen sieltä sitten joskus. Ehkä.

Oltiin siis keskellä alkuyötä tai loppuiltaa Hyvinkään juna-asemalla vailla yöpaikkaa. Hätäisin suunnitelma oli toki, että kun tamperelaiset eivät vaikuttaneet innostuneilta meidän majoittamisestamme, mentäisiin veljeni luo Lahteen. Eli ensin mentiin junalla Helsinkiin (josta varmaan olisi voinut löytyä yöpaikkakin, jos olisi käyttänyt aivojaan ja kehdannut kysellä. Olisi voinut nukkua rauhassa ja lähteä seuraavana aamuna klo 12 bussilla suoraan Kankaanpäähän.), sieltä yöbussilla Lahteen. Kävellään kaupungin läpi, ja yllätys-vitun-dingdong veljeni ei vastaa puhelimeen. Lähdettiin kävelemään kolmatta kilometriä treenikämpälle, selvittiin sinne ja joskus viiden aikaan käytiin nukkumaan siellä. 10.30 lähti bussi Tampereelle, josta oli vaihto tuohon samaan Helsinki-Kankaanpää-bussiin 13.30. Kun tuohon bussiin pääsi, alkoi olla melko väsyksissä ja loppu. Heräsin pariinkin kertaan kuola poskella. Selvittiin kuitenkin himaan, rahaa paloi jo pelkästään juniin ja busseihin enemmän kuin koko reissuun oli tarkoitus, syömisistä ja muista puhumattakaan. Eli siinä missä minun piti jäädä viikonlopusta voitolle älykkäällä ja taloudellisella ajattelulla, otin ihan huolella turpaan tässä kaoottisessa tanssissa, joka alkoi siitä ettei VR ajele junilla Tampere-Helsinki väliä nyt.

En nyt tiedä mitä tehdään auton kanssa, kun periaatteessa sellaisen täällä tarvitsee, mutta kaikki autoihin liittyvä on täynnä niin vituttavaa silmään kusemista ja pallomahaisia sössöttäviä ukkoja pätemässä, että minulla poksahtaa verisuoni päästä jo ajatellessa tätä. Seuraavana en edes vilkaise autoa, joka ei ole joku 80-90-luvun japanilainen auto, josta voi vaihtaa kaikki osat vaikka kengännauhoihin ja vöihin ja räkään niin, että laite futaa. Mutta vaikken tahtoisi ajatella sitä validina vaihtoehtona, niin ehkä se on ainakin haettava kuvataidea-akatemiaan keväämmällä. Jos sitä voisi käydä Lahdesta, voisi Käki-hommiakin pyöritellä entisellä raivolla ja innolla, eikä koittaa sopia kuukausien päähän viikonloppuja joita odottaa, kunnes huomaa olevansa kummiskin toisen bändin kanssa eri puolella Suomea silloin.

Olisin tahtonut tehdä musiikkia tänään, mutta tiedän, että se olisi ollut vain eilisen kokemuksen sulattelua ja apinointia, joten aloin kirjoittaa tajunnanvirtaa. Olen monesti miettinyt, miksi minun muka täytyisi kirjoittaa toista romaania, mutta avainhankaluus onkin ollut sanassa romaani. Heitetään se romukoppaan ja kirjoitetaan kirja, totaalista tajunnanvirtaa, lukukelvotonta, monessa kohtaa välimerkitöntä paskaa, jota vielä harvempi saa luettua ehkä loppuun. Otetaan pois kaikki ylimääräinen ja katsotaan, monta sivua tästä tulee. Hanat auki.

Printit tulee ja menee

Ensimmäinen satsi printtejä tuli lupailtua jo melkein suorilta. Tällä hetkellä tilanne on tämä:

6 kpl

2 kpl

1 kpl, mutta punaisia on vielä tulossa

1 tai 2 kpl, mutta tätäkin tulee punaisena

Lisäksi tulee kolme muuta printtiä, mutta punaisella värillä kestää kuivua vähän pitempään, joten sitä nyt saa odotella. Käteni ovat näyttäneet kuulema brutaaleilta, kun punamustia roiskeita on käsivartta pitkin joka puolella, en oikein jaksa välittää puhtaana pysymisestä siinä vaiheessa, kun sukelletaan työtilaan. Olen positiivisesti yllättynyt siitä miten nämä printit kelpaavat. Nyt otin itselleni haasteeksi, että viikossa pitäisi tehdä vielä 10 kuvaa opinnäytetyötä varten. Jos en onnistu, niin aivan sama, mutta voihan tästä tulla aivan hyväkin homma.

Huomenna voisi tehdä vähän musiikkiakin, ehkä. Lauantaina pitää lähteä ajoissa Tampereelle, josta tie käy Helsinkiin ja Einstürzende Neubautenin keikalle. Mikäli tahtoo ostaa printteja, runokirjoja, Junkyard Shamania tai jotain, niin noihin kaupunkeihin onnistunee toimitus helposti. Tai riippuu aikataulusta. Olen Tampereella aamusta ja illasta, Helsingissä on paremmin aikaa. Sitä alkaa odotella keikkaa jo aikalailla innoissaan. Vaikka paikka onkin ikävästi halvimmalla parvella, jossain kaiken takana ja kaukana, niin kai sieltä voi kuikuilla ainakin rumpalien kamppeita. Toki voi toivoa, että lavaa ei ole rakennettu vain yhteen suuntaan, kun lippuja kuitenkin myydään 360 astetta sen ympärille, mutta olen valmis pettymään. Kunhan saa olla silmät kiinni ja kuunnella, niin aivan sama miten päin siellä on.

Ensi kuulle tuli yksi Käki-juttukin, Kankaanpään Majavassa kolistellaan Terhin kanssa kahdestaan, ellei keksi ketä muuta siihen haluaisi pyytää mukaan. Sen pitää olla tarkkaa touhua joka tapauksessa. Ensi kuun puolivälissä mennään myös Lahteen pitkästä aikaa nauhoittelemaan kunnon Käki-sessio. Pari tuntia kampetta ulos romujen kanssa. Sitä odottelen jo siksikin, että ei ole päässyt soittamaan Cédrikin kanssa ihan saatanan pitkään aikaan. Toisekseen se, ettei ole päässyt soittamaan isolla kokoonpanolla pitkään aikaan. Toivon, että kaikki vielä pääsevät paikallekin. Nyt voisin lueskella hieman juttuja.

Metadadaa ja printtejä

Tähän tuli helvetin hieno punainen, mutta eihän se oikein internetin läpi välity.  Huomenissa kokeilen kaikenlaista taas erilaisten laattojen kanssa ja toivon, että ne sujuvat hyvin, eli menevät lähinnä kohdalleen. Ensimmäiset printit ovat jo valmiina tilattaviksi, eli tuota seppuku-kuvaa on 3 kappaletta, joista kaksi on varattu, maan alla mätäneviä on 6 kappaletta, joista on pari varausta ja miljoona halukasta jotka eivät osanneet sanoa juuta eikä jaata, mutta sitä tulee myös punaisena, Arkussa möllöttäjiä 4 kappaletta ja ilmassa lilluvaa uneksijaa 4 kappaletta, sitäkin tulee punaisena. Huomenna katson montako sukellusvenettä on, kun en tänään muistanut, ehkä 4 kappaletta. Huomasin myös, että Metadadaa pystyy täältä Lahden ulkopuolelta postittamaan 6 euron sijaan puoleen hintaan, eli posteineen tuo uusin runokirja on 13 euroa. Ajatuskonettakin on pari, mutta taidan pitää nuo loput varalla itselläni, ellei joku välttämättä halua. Lähinnä siksi, että tänäänkin tuli laitettua yksi kumpaakin Tanssivaan Karhuun, vaikka tuskinpa tällaisella omaehtoisella näyissä ryömimisellä ja maailmasta vieraantumisella mitään palkintoja voitetaan. Ellei sitten etsitä nimenomaan omaehtoista näyissä ryömimistä ja maailmasta vieraantumista. Olisi ollut kiva laittaa Sähkökin, mutta kun niitä on enää yksi kappale itsellä, niin en taida heittää sitä menemään.

Metadada on jäänyt kaikessa tässä kiireessä liian vähälle huomiolle. Jotenkin sen tullessa kaikenlainen kiinnostus myydä mitään kellekään putosi aivan helvetin dramaattisesti, koko maailma vain vitutti, ei kiinnostanut nähdä muita ihmisiä oikeastaan missään ja tuntui että parempi vaan olla hiljaa ja omissa oloissaan. Kääntyä yhä enemmän sisäänpäin. Olin juuri aloittanut opinnäytetyöni, jonkinlaisen visuaalisen dadaistisen novellin, ja tuntui melko pitkälti siltä että se into söi kaiken mielenkiinnon muuhun. Aika äkkiä sekin kävi puuduttamaan. Siitä tulee liian itsetarkoituksellinen nyt, ellen keksi jotain, mikä repii sen irti kaikesta muusta. Voinko vaihtaa tyyliä kesken kaiken? Vaihtaa kertomusta? Miksei? Siinähä postmodernissakin kerronnassa on kyse, etenkin Beckettin kohdalla. Kun yksi tarina käy ikävystyttämään, sen voi muuttaa toiseksi. Olen pitänyt kiinni jostakin vain kiinni pitämisen vuoksi. Turha homma. Olen tehnyt koko tämän ajan materiaalia. Miksi en käyttäisi sitä?

Sain myös kämppikseltä nylon-kielisen Landolan, mikä inspiroisi ehkä tekemään musiikkiakin taas, kunhan tässä joutaa. Tuntuu että kaikki on joutamisesta kiinni. Tämä on kuitenkin sitä hyvän mallista joutamista, kun se on lähinnä kaikelta tekemiseltä kerkeämistä, eikä jotain turhaa paskaa, joka makaa tielläni, esteenä kaiken tämän tekemisen kanssa. Kunhan saisi raha-asiat kuntoon ja opparin ojoon, niin eiköhän tämä elämä tästä taas uomiinsa asettuisi. Jos Metadadaa tahtoo ostaa livenä, niin lauantaina onnistuu toimitus Tampereelle ja Helsinkiin, Einstürzende Neubautenin keikalle.

Karkailee mopo taas lapasista

On tämä kyllä hemmetin hyvää hommaa. Sielu lepää niin, että ei tarvitse paljon puhelintakaan vilkuilla tai miettiä mitään muutakaan. Muutama printti lisää tulee heti huomenna, tai ainakin tuota aasia värillisenä ja toista printtiä punamustana. Sitten kun näitä kerkeän vähän laskeskella ja merkkailla, alan laittaa vedosmerkintöjä ja sen jälkeen ne olisivat tilailtavissa. Ne mitkä eivät kelpaa suoraan, menevät myyntiin bandcampiin. Muutamia kappaleita näitä kaikkia oikeastaan vain on, enkä tiedä tuleeko lisää, samanlaisena ei ainakaan koskaan, luultavasti kaivertelen juttuja pois mikäli noita printtailen muuten, tai teen ainakin jotain erikoista siihen sitten. Tai merkkaan omaksi sarjakseen. Monet varmaan pitävät näissäkin hommissa sellaisesta tukkoon painetusta kokomustasta, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että tulostimet on sitä varten ja sen takia tätä puupiirrosta tehdään, että puun jäljet, kuviot ja sattumat näkyvät tekemisessä. Ja se tästä itselle niin kiinnostavaa tekee. On mahdollisuus kokeilla asioita ja korostaa eri vedoksissa eri juttuja.

On myös mielenkiintoista, miten nopeasti asiat jäävät lihasmuistiin ja hommat alkavat sujua. Viikko sitten tein ensimmäiset kokeiluni ja nyt sitä voi suhailla jo aika varmalla otteella printtejä menemään, eikä värillistenkään tekeminen ahdista ajatuksena niin paljoa kun tavallaan tietää mikä on homman nimi. Toki voi olla, että huomenna kun vetelen kuvia päälle niin kiroilen vaan koko ajan kun ei mistään tule mitään saatana. Mutta niin kai sen ensimmäisten kertojen kanssa kuuluu mennäkin. En myöskään tahdo olla liian huolellinen, sattuma saa soitella mukana aivan yhtä paljon kuin musiikissakin. Mistä tulikin mieleeni, että eilisenä sessiona tein tällaisen.



Tämänkin nauhoitin livefeedinä instagramin läpi. Sikäli on ihan kätevää, että kun täältä hevon perseestä ei pääse keikoille oikein minnekään, niin voi soitella internetin välityksellä musiikkia ihmisille joka tapauksessa. Sunnilleen saman verran siellä on katsojia kuin oikealla keikallakin, ehkä enemmänkin, vaikka äänenlaatu on toki paljon paskempi. Mutta siinäpä voivat sitten kuunnella näitä jälkiäänityksiä, vaikka en tiedä onko tämä lofimuhju niin kauhean paljon selkeämpää näinkään. Sen ei tarvitse ollakaan. Maailmassa on ihan riittävästi siististi nauhoitettuja ja läpi hinkattuja albumeita, joita voi kuunnella. Minä menen toiseen suuntaan. Simuloin tänään päässäni keskustelua erään tuntemani musiikki-ihmisen kanssa, joka pitää itseään kovankin luokan "säveltäjänä", eikä suostu "julkaisemaan mitä vain" kuten minä. Lopputuloksena hän ei omassa erinomaisuuden luulossaan julkaise yhtään mitään, saatika saa juuri mitään valmiiksikaan. Tuollaiset ihmiset kuvittelevat, että jokaisen heidän neroudensa hedelmän tulee muuttaa musiikin historiaa tai jollain muulla tavalla vastata sitä kuvaa, jonka he tahtovat itsestään antaa muille ihmisille. Silti sieltä tavallisimmin puskee ulos samaa 3-4 minuutin biisiä, melko tavanomaisella sovituksella ja pitkälti traditioita noudattavilla sävellyksillä. Kuvittelin tämän ihmisen argumentoivan tekemisistäni sitä, miten ne eivät tule jäämään historiaan tai olemaan mitenkään merkittäviä (koska voisin hyvin olettaa hänen sanovan niin).

Vastaukseni on yksinkertainen; onko jokainen vaikkapa Baconin taulu muuttanut maalaustaiteen historiaa? Tuskin, mutta jokaisella taululla hän on onnistunut kaivautumaan syvemmälle omaan psyykeeseensä, voidakseen tutkia ja etsiä sitä, mikä muuttaa. Jokaikinen yhdentekevä portretti tai ennen näyttelyä tuhottu työ on auttanut kehittämään omaa ääntä, vahvistamaan itse tuntemusta ja löytämään jotain sellaista olennaista, jota voi käsitellä myös isommassa työssä. Ongelma on se, että iso osa muusikoista on jumissa seuraavassa albumissaan. He eivät näe miten helvetin yhdentekeviä ne lopultakin ovat, kun katsoo vähänkään isompaa kuvaa. Toisaalta eräs ystäväni sanoi, että ongelmani on se, että tuijotan lähes yksinomaan isompaa kuvaa, mikä on varmasti totta, usein liiankin isoa kuvaa. Olisin varmasti onnellisempi, jos käyttäisin vähemmän aikaa oletetun todellisuuden rakenteen ja universumin lämpökuoleman ja Higgsin kentän romahtamisen miettimiseen. Kaikki tapahtumia ja asioita, jotka eivät käytännössä kosketa todellisuuskäsitystäni millään tavalla, mutta joita silti koko ajan koskettelen, kuin tihkuvaa haavaa. Mutta se auttaa minut vapautumaan kaikista paineista ja niistä luuloista, joita minkäänlainen egoismi yrittää kasata ihmisten harteille. Koska kaikki on merkityksetöntä, ja saan ainoan vapautuksen taiteen tekemisestä, on aivan sama jos vain keskityn taiteen tekemiseen ja teen kaiken mikä on tullakseen. Koska kaikki on totaalisen merkityksetöntä, on aivan merkityksetöntä mitä helvettiä muut kädelliset minusta tai tekemisistäni ajattelevat, voitte keskittyä omiin asioihinne, ja minä voin tykitellä näitä asioita ulos omaa tahtiani, ja olemme luultavasti molemmat onnellisimpia. Viime aikoina olen saanut tolkuttaa taas ympärilläni oleville ihmisille, että tämä ei ole mikään helvetin kilpailua enkä tee mitään tehdäkseni vaikutuksen kehenkään muuhun, vaan pelkästään puhtaasti siksi, että tämä on minun luontainen rytmini ja nautin tekemisestä ja flowsta, enkä koe elämässäni mitään täydellisempää. Jokaisella on oma rytminsä, ja sitä tulee kunnioittaa, eikä koittaa apinoida mitään muilta vain siksi, että tekisi vaikutuksen vielä johonkin kolmanteen/kolmansiin.  Kesti vain helvetin kauan tajuta tämä homma, ja siihen asti olin varmaan totaalisen raivostuttava ihminen pitää bändissäkin, kun olisi pitänyt tehdä kaikki tämän minun syklini mukaan. Lopulta laskin irti kaikesta kontrollista, ja annan bändikavereiden määrittää bändin tahdin, keskityn omiin hommiini silloin kun mitään ei tapahdu. Ja niin on hyvä.

Äänet Päässäni -dokumentti.

Pitkästä aikaa voin pitää dokkariyön. Tässä on helvetin hyvä dokumentti, joka käsittelee päänsisäisten äänten kuulemista, käsittelyä ja niihin suhtautumista. Olen myös miettinyt paljon sitä, missä kohtaa menee äänien "kuulemisen" ja äänien "kuvittelun" ja erillisen äänihallusinaation raja. Olen lukenut tästä toki monta kirjaakin, mielenkiintoisimpina Oliver Sacksin Musikofilia ja Hallusinaatiot, mutta omakohtaisesti kokiessa on hankala sanoa, mikä on kuulemista. Kuulen päässäni koko ajan kaikenlaisia ääniä joita en tietoisesti sinne tuota, metalliovien ääniä, aaseja, keikkojen jälkeen tavallisimmin särkeviä peltejä, keskusteluja jotka eivät "kuulu" minulle, kaikenlaista sellaista, joka tuntuu toisaalta satunnaisleta, toisaalta välttämättömänä ja "omana". Nämä mölyt eivät kuitenkaan saa negatiivisia tai minulle tuhoisia sävyjä, koska suhtaudun niihin kaikkiin samalla välinpitämättömyydellä, kuin nekin tuntuvat suhtautuvat minuun. Me olemme vain fenomenologisia "tapahtumia", jotka tapahtuvat toisilleen, vaikuttamatta oikeastaan mihinkään. Aivan kuin olisi vain jäänyt antenni sojottamaan pystyyn hukkataajuudelle, joka ottaa vastaan satunnaisia radioaaltoja.

Uskon kyllä, että isoin osa tästä on vain mielikuvitusta, hyperaktiivinen mieli luo itselleen uusia leikkikavereita, kun aktivointia ei ole riittävästi. Ja ehkä juuri siksi, että olen niin vahvasti mielikuviani ja luovuuttani kuulon, äänten ja musiikin kautta hahmottavassa tilassa lähes kaiken olemassaoloaikani, kuulen myös niin paljon erilaisia ääniä. Toisinaan kuulen myös esimerkiksi William Burroughsin narisevan päässäni jotain yhden tekeviä toimituksia, etsivän lasejaan tai jotakin muuta vastaavaa. Tällaisten uskon olevan hyperaktiivisen mielikuvitukseni tuotetta. Kerran kuuntelin puolisen tuntia jonkinlaisen tositv-ohjelman in depth haastatteluja äidistä ja tyttäristä, jotka olivat lähteneet Tallinnan laivalle ryyppäämään. Siinä kerkesi jo miettiä, että ketä nämä ovat ja mistä tätä materiaalia tulee, mikä tätä liikuttaa? Mutta ei kai siihen muuta vastausta ole, kuin että ihmismieli on ihmeellinen ja merkillinen, hemmetin monimutkainen sienimäinen möhkäle, kuten Vonnegut sen taisi kuvata.

Myös oma sisäinen dialogini on vahvaa, osin varmasti siksi että olen tehnyt tätä kirjoitushommaa niin mielipuolisen kauan ja systemaattisesti, että olen kehittänyt itselleni vahvan kertojaäänen myös sisälleni. Se on auttanut itsetuntemuksen ja itseä ja oman mielen rakenteita kohtaan suuntaavan rehellisyyden kanssa niin paljon, etten pienestä hätkähdä, mutta esimerkiksi psykedeelisten aineiden vaikutuksen alaisena huomasin tämän äänen vahvistuvan järjettömän paljon. Huomasin kertovani kaikkea kokemaani itselleni siihen asti, että piti käskeä itseään olemaan sisällään hiljaa, että kykeni keskittymään siihen mitä oli tekemässä sen sijaan, että koki sen vain oman kertojansa kertoman välitetyn kokemuksen kautta. Tämä aiheutti myös vahvaa distortiota todellisuuskäsityksessä, kun näki itsensä vain narratiivina joka ei välttämättä ollut totta. Toisaalta tuntuu, että jäin vähä sille tielle sikäli, etten vieläkään oikein usko itseni olevan totta. Enkä minä monelta osin olekaan. Minä olen kasa niitä valheita, jotka olen katsonut sopivaksi teille, ja toinen kasa jotka olen katsonut sopivaksi itselleni, ja vielä yksi kasa, joka on välttämätön järjissä pysymisen kannalta. Mikä tässä missään on siis lopultakaan kovin todellista? En tiedä, mutta ei sillä lopulta ole kauheasti väliäkään. Kaikki toimii ainakin välttävästi ja uudelleenarviointia tehdään jatkuvasti, korjaustoimenpiteitä tehdään mikäli tarvetta ilmenee. Siksi kaikkein katalimpia ovatkin sellaiset reijät systeemissä, jotka ovat metaprosesseissa itsessään, ja jäävät huomaamatta.

Printtejä ja juttuja

Muutama printti lisää. Huomaa, että innostuin tästä hommasta, kun en tiennyt koko touhun käytännöstä vielä maanantaina yhtään mitään, ja nyt on viisi laattaa ja printitkin otettu. Pitää käydä kyllä ostostelemassa omat paperit, että kehtaa painattaa enempiä määriäkin, kun koululla niiden pitäisi kuitenkin riittää kaikille. Mutta tuo on vaan niin saatanan hyvää hommaa. Sielu lepää ja ruumis saa näperreltävää ja olen tyhjä edes hetken. Nauroinkin luokkakavereille, että voisin kaikki päivät vaan nakerrella puuta ja kuunnella musiikkia. Voisin yhtä hyvin olla majava.

Noin muuten tämä olo nyt on tätä mitä on, kaikki vaan velloo ja lilluu ja olo on arvoton, turha ja merkityksetön, totaalisen hukkunut ja turhautunut. Tuntuu, että pitää saada laskea se olo ulos, mutten tahdo, että sen kohteena ovat muut ihmiset. Olo on koko ajan ristiriitainen, olen jumissa itsessäni enkä voi päästä ulos, koska itsen ulkopuolella ei ole mitään sellaista mitä en kuitenkin katsoisi tämän läpi. Se on koko ajan kommentoimassa kaikkea omilla epäluuloillaan, peloillaan ja ahdistuksellaan, enkä saa rauhaa ajatuksiltani missään tekemisteni ulkopuolella. Siksi koitan vain tehdä, sitä kautta saan olla puhtaasti olemasa, meditaatiossa ja jumituksesssa, jossa kykenen olemaan läsnä ilman ylimääräistä painolastia. Siinä tilassa olen jaksanut myös auttaa muita. Mutta heti kun tulen siitä pois ja ihmiset vaativat minulta asioita, tuntuu etten kykene suoriutumaan mistään ja joudun tuottamaan kaikille vain pettymyksen. Ja sitä myötä olen pettymys itselleni.

Opinnäytetyötä pitäisi myös jatkaa, jos ei muusta syystä niin siksi, että mikäli ei tule valmista, Kela vetää takaisin kaikki opintotuet ja muut mahdolliset tuet koko kouluajalta. Pakko se on siis leipoa kasaan jossain vaiheessa, eikä se nyt lopulta iso homma ole, kun saisi kaivettua nyt ylipäätään aikaa istua alas ja tehdä jotain. Illat tuntuvat menevät tässä sumussa, pää jumissa. Aamulla ajattelin meneväni myöhemmin kouluun, mutta heräsin yhdeksän nurkilla siihen, että näin unta puupiirrosten tekemisestä, niin sama se kai oli mennä kouluun kaivertamaankin niitä sitten.  Yöllä näin myös mielenkiintoisen unihalvauksen tapaisen pintaunen, vaikka se olikin selkeä uni. Piti mennä vessaan, ja menin muka Aunetan, maanpäällisen helvettini vessa. Valo ei mennyt katkaisijasta päälle, mutta istuessani pöntölle oveen ilmestyi valokuvioita. Kuulin metallijousien räminää joka puolella, yritin nipistellä itseäni hereille, mutta eihän se mitään auttanut, kun tiesin nipisteleväni väärää kehoa. Samalla mietin myös, että mielenkiintoista, että nämä unihalvaukset voivat olla myös tällaisia, ilman suoranaisia ahdistavia elementtejä, ihan vain outoja. Oli mukavaa vaihtelua, ettei kaikenmaailman varjoihmiset irvistelleen nurkissa. Mutta ääni-ilmiöt ovat noille yhteisiä silti. Jatkuvaa, kaoottista ääntä, periaatteessa tuttua, mutta silti lähteetöntä ääntä. Talletettakoon tämä tietoon myöhempiä polvia varten. Nyt lähden koiran kanssa kuselle, josko raitis ilma auttaisi edes...johonkin.

Redistribution of Energy

Papan kuolemasta on tänään 7 vuotta. Ei tämä yhtään helpommaksi muutu, mutta ei kai sen pidäkään. Aina toisinaan akuutisti tulee mieleen, että helvetti kun olisi mukava jutella tästäkin tai soittaa tämä hänelle tai mitä tahansa vastaavaa, mutta se ei ole koskaan mahdollista. Ja se harmittanee minua niin kauan, kuin olen täällä soittamassa asioita. Tässä on kasettilooppeja, jotka annoin tulla ulos juuri tätä purkaakseni. Jos kaipaat jotain helvetin hienosti masteroitua nykymassiivista soundia, tämä ei varmaan ole sinua varten. Nauhalooppien pyörittely kiinnostaa koko ajan enemmän kuin kitaran räpläily. Toki sillä on aikansa ja paikkansa, mutta vähemmän on enemmän, ja etenkin perusbändikokoonpanossa joku sointujen jauhaminen tuntuisi nyt ylitsepääsemättömän tylsältä touhulta. En tiedä mihin tämä musiikillinen matkani minut vie, mutta kaipa se ajan kanssa selviää kuten kaikki muukin.

Tässä on printtejä. Ne maksavat 25 euroa kappale, ne on painettu melko heppoiselle japaninpaperille, joten pakkailen niitä sitten pahvien väliin ja kohtelen varoen. Jokainen on yksilöllinen omasta painotekniikastani johtuen, joten ei ollut minusta sarjatuottajaksi tässäkään asiassa, vaikka ajattelin että olisi hienoa päästä numeroimaan vedossarjoja. Kai sitä voi sitten kasettien kanssa tehdä. Aloin miettiä sitäkin, että hommaisi vanereita ja rupeaisi himassa tekemään kasetin kansia puupiirroksinakin. Jonkun julkaisun kanssa voisi ainakin tehdä. Nämä kamppeet hommaan kyllä kotiinkin, kun tämä duuni ei tarvitse sellaista helvetin välineurheilua. Näitä tulee vielä paljon lisää. Sitä mukaa kun kerkeän vääntää laattoja ja toki siellä pitää antaa muidenkin printtailla juttuja. Mutta mukavaa touhua tuo on kaikkinensa. Pidän kovasti.

Syksy

Tässä on kaksi ensimmäistä puupiirroslaattaa, joita olen ikinä tehnyt. Huomenna näkee, millaista jälkeä niistä tulee ulos, mutta toivoisin sen olevan suht valmista jälkeä, jotta voisin alkaa tykittää printtiä ulos. Pöydällä on nimittäin maksamattomia laskuja vielä noin 500 eurolla, joten toivon rahoittavani elämää ja joitain välinehankintojakin ehkä näillä hommilla. Ainakin aion ostaa jonkun halvan höyläsetin itsellenikin, koska tuo tuntui saman tien siltä, että tätä varten sitä on piirrelty koko ikä tähän asti. Laatan työstämisessä on myös jotakin sellaista mielenkiintoista, joka imaisee mukaansa ja jumittaa kiinni niin pitkäksi aikaa, että laatta on valmis. Toisaalta taidan kyllä suhtautua oikeastaan kaikkeen melkolailla täsmälleen sillä tavalla. Samapa tuo. Ainoastaan tekemisellä ja työllä on väliä, sen aikaa olen täysin tyhjä. Kaiken muun aikaa tunnun olevan niin täynnä paskaa, että on ihme etten repeä saumoistani.

Jotenkin tässä tuntee taas syksyn uivan päähänsä salaa ja pyytämättä. Syksyn kai, kun ei sitä osaa kuvailla oikein muutenkaan tai nähdä sille mitään muuta selitystä, mutta tietää olleensa tässä samassa kaivossa vaikka kuinka helvetin usein ennenkin. Kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä, olemassaolon kurjuus niin läpinäkyvältä ettei mikään hetkellinenkään ilo tunnu kestävän muutamaa sekuntia kauemmin, enkä usko että osaisin pitää itseäni kasassa ellen olisi kehittänyt itseni polttamista ja omalle pateettisuudelleni nauramista suojaksi itseäni ja mieltäni vastaan jo ajat sitten.

Eihän tässä todellisuudessa voi muutakaan tehdä? Kaikkeuden ja fysiikan lait ovat mitkä ovat, ei tämä käyttöliittymä muuksi muutu vaikka kuinka valaisisi itsensä ja koko maailman, samaa pimeää, harmaata, upottavaa mutaa tämä lopulta on. Väistämätön epätoivo ja kuolema joko tapaturmaisesti tai hitaan rappion päätöksenä on aina edessä, eikä sille voi mitään vaikka kuinka ajattelisi positiivisesti tai kivasti. Sitä ei voi selittää kivaksi tai fantsuksi. Toivoa minän säilymisestä ei ole, ja silti mieli koittaa keksiä itselleen jatkuvasti uusia valheita sille, miten sen totaalisen annihilaation voisi välttää. Pystyn tekemään ylipäätään yhtään mitään pelkästään noiden valheiden ansiosta. Noiden valheiden, ja tämän työn kautta. En voi koskaan palaa loppuun omia töitäni tekemällä, koska ne ovat elinehto olemassaoloni järjellisyydelle. Sitten taas kaksi viikkoa missä tahansa muussa kontekstissa, ja meinaan revetä ja räjähtää jokaiseen suuntaan samaan aikaan. En ole puhunut maailman tilasta tässä blogissa aikoihin, koska ne jotka tätä lukevat ovat luultavasti kuitenkin melkolailla samoilla linjoilla asioista kanssani, emmekä enää elä maailmassa, jossa kuvittelisin eri mieltä olevienkaan olevan kykeneviä keskusteluun omien monologiensa sijaan, joten en jaksa nähdä vaivaa. Vituttaa katsoa, miten ihmiset raiskaavat maailmaa kaikenlaisella paskalla tyydyttääkseen omia mielikuvitusjumaliaan, oli se sitten kilpailukyky, talous yleensä tai jokin muu kapitalismin kuvottava umpilisäke. Enkä tarkoita, että kapitalismi olisi sen pahempi asia kuin kommunismikaan, mutta jos kommunismia on maailmassa sovellettu muka huonosti, niin ei tämä kapitalismikaan kyllä mitään voittokulkua ole ollut. Lähtökohtaisesti kaikki maailman dualistisesti jakaminen vituttaa, se on aina lyhytnäköistä ja epätodellista maailmassa, joka jo itsessään koostuu kaikenmaailman kvanttihiukkasista ja -tiloista, jotka ovat kyllä ja ei yhtä aikaa. Kaikki on suhteellista. En usko olevani olemassa. En myöskään usko että uskollani on mitään merkitystä suuntaan taikka toiseen. Minä olen tässä enkä voi sille mitään, mutta se, onko tämä todellisuus vai ei on mielestäni aina vain epätodennäköisempää ja lopulta täysin yhdentekevää.

Olen ansassa, aivan kuten me kaikki muutkin. Ja aivan kuten ansassa olevat eläimetkin, alan kehittää systeemejä, kiertää kehää, purra itseäni. Ne ovat tapoja sopeutua todellisuuteen. Tai siis tähän aistimyllytykseen, jota kutsutaan todellisuudeksi.  En tiedä mitä iloa tästä on kenellekään. Tahdon vain tehdä asioita. Nukkua niin vähän kuin mahdollista. Vihaan nukkumaanmenoa. Joka ilta se aiheuttaa minussa tahdonvastaisen, lapsellisen kiukun siitä että päivän on päätyttävä ja minun täytyy mennä sänkyyn, toivomaan että nukahtaisin ennen kuin se sama ahdistus saa minut kiinni, joka on vaivannut minua jokaisena iltanani 29 vuoden ajan. 29. Millä kohtaa aikajanaa se on? Lähempänä alkua vai loppua? Ajatus ahdistaa, vaikka ikä sinänsä ei ahdista tai mietitytä minua yhtään. En tahtoisi olla yhtään nuorempi kuin olen. Enkä yhtään vanhempikaan. Tätä tämä nyt taas on. C'est la vie.

Heikki Hautala & Hyvät Veljet: Rauha ja Harmonia

TÄYDELLINEN LEVY!

En ihan hirveän helpolla lämpene rock-musiikille, ja oikeastaan lämpenen sille sitä helpommin, mitä vähemmän sillä on tekemistä "ROCK"-musiikin kanssa. Sikäli Jukka Nousiainenkin on jäänyt itselle melko etäiseksi, vaikka toki arvostankin tekemisen mentaliteettia ja näen pelkästään hienona asiana sen, että valtavirrassa uiskentelee nyt DIYn nimeen vannovia ihmisiä ehkä enemmän kuin koskaan sinä aikana, minkä minä olen musiikkia tehnyt. Silti se oma estetiikan ymmärrys ja mieli vaan vetää tuonne varjoisammille poluille ja melankolisevimpiin maisemiin, ja siinä tämä levy vakuutti jo kun kuulin ensimmäistä kertaa Välitilassa biisin ennen ilmestymistä. Neuroottisen lakoninen ilmaisu, joka ei yritä vakuutella minulle asioiden muuttuvan paremmiksi, kun ei usko siihen oikein itsekään kolahti lujaa. "Olemme jumissa välitilassa, josta kukaan ei löydä meitä, olemme eksyttäneet etsijät... "

Etsiydyin levyn äärelle, kun maalauskritiikissä kehotettiin tutustumaan Hautalan maalauksiin, muistin että tälläkin oli muistaakseni helvetin hieno kansi ja kaivoin tämän bandcampista. Tätä on nyt tullut luukuteltua maalatessa ja samastumisprosentti kaikkeen laulettuun ja soitettuun on tasan sata. "Tämä hajoava ruumis on turha, pelkkä aivojen jatke. "

Rauha ja Harmonia on sellainen rock-levy, jota olen kaivannut. Sen "menevä" "hittibiisi" on heti alussa, ja sen jälkeen levy ikäänkuin käynnistyy uudestaan, mikä on omanlaisensa antikliimaksi, eikä fiilis enää juuri lattiasta kohoa, paitsi kulminaatiopisteessä Laivueet-biisin Matt Elliottin vahvasti mieleen tuovassa tunnelmassa. Tai no siis suomeksihan siinä väliosassa on samat soinnut, kuin siinä Drinking Songsin hittibiisissäkin, mutta näin hienossa kokonaisuudessa tuo menee nimenomaan tyylikkään alluusion piikkiin.

Tällainen unenomainen, todellisuutta rehellisesti silmiin katsova albumi uppoaa minuun kuin sukellusvene merenpohjaan. Toisinaan musiikki on väkivaltaista kaaosta, mutta silloinkin kaiken yllä on jotenkin neuroottinen "ihan sama mitä meille tapahtuu, kaikki on merkityksetöntä"-ote, joka tuntuu puhuttelevan itseäni vielä entisestään. Hautala katsoo tätä aikaa ajan ulkopuolelta, kurottaen siihen mikä on kaikille ihmisille yhteistä, ilman että tarvitsee namedroppailla jotain viidessä minuutissa vanhenevia someja tai julkkiksia. Täytyy tosin myöntää, että "tutustun rakkauden saloihin näyttöpäätteeni ääressä" on kyllä myös ihan kaunis eufemismi pornon tuijottamiselle jo itsessään. Laivueet-biisin kertosäkeen pyyntö muuttuu loppua kohti epätoivoiseksi rukoukseksi, joka vetää kylmät väreet läpi liharuumiin... Kaunis levy. Tänä vuonna on kyllä tehty niin helvetisti hienoja levyjä, että mahdoton niistä olisi mitään top kymppejä tehdä. Ihanaa, että on paljon hyvää musiikkia, eikä mikään siitä ole keneltäkään pois.

Lisää tauluja ja muuta tavallista kärsimystä.

Burning Mind

Ei Enää Ihminen

In The Next War We Shall Bury The Dead In Cellophane

Junk Metal Christ; Burning Down New Jerusalem

Olemisen Sietämätön Paino

Tässäpä on viimepäivien tuotokset. Tekisi mieli viettää kaikki valveillaoloaika oikeastaan lähinnä maalaten, mutta huomenna alkaa grafiikan kurssi, josta saa ehkä vielä hieman lisää työkaluja ja mielekästä tekemistä tämän ohelle. Nyt vain tekisi mieli vääntää näitä oman näköisiä tauluja sen näyttelyn verran, jotta voi tehdä uusia hakemuksia, kun näistä nykyisistä nyt kuitenkin on odotettavissa lähinnä hylsyjä. Tämä on kuin albumin tekemisestä, kokonaisvaltaista ja käsitteellistä touhua, omat intronsa, outronsa, välisoittonsa ja ydinlihansa tässäkin. Olen repinyt kollaaseihin Katoamista, sekä erään papparaisen antamia jeesus-lehtisiä. Niiden paperi ja sisältö on juuri täydellistä tuollaisen revityn ja roskaisen jäljen tekemiseen. Tässä Kankaanpäässä on jotain helvetin mystistä sikäli, että vaikka täällä on taidekoulun puolesta paljon avarakatseisia nuoria, on sen ja vanhemman väestön arvomaailmojen välillä helvetin jyrkkä ero. Todella paljon kristillisiä herätysliikkeitä, jotka ylläpitävät leipäkirkkoakin. Monet ovat sanoneet, että kun täällä on niin rankka asua, tuntuu heikkoina hetkinä tuo saarnaaminen uivan päähän, mutta lähes yksinomaan ratkaisu tähän ongelmaan tuntuu olevan leipäkirkossa käynnin vähentäminen, ei jumalan etsiminen. Itselleni tuli eräs naapuri kertomaan Jumalan valosta, tai lähinnä oikeastaan uhkailemaan helvetillä ja kertomaan kaverin kummin kaimoista, jotka olivat ateisteja ja sitten äkkiä kääntyivät uskoon. Ongelma vain oli se, että uskovaiset rakastavat tarinoitaan liiaksi, jotta osaisivat pitää niitä riittävän tavallisina. Ensimmäinen esimerkki oli onnettomuudessa taivaan nähnyt mies, toinen oli se klassinen bisnesmies, joka ei tahdo ottaa riskiä koska on järkevä bisnesmies, kolmas se tiedemies/lääkäri, joka on riittävän älykäs nähdäkseen, että eihän tämä voi sattumaa olla. Liian arkkityyppistä ja toisaalta liian helppoa, mutta kaipa nuo joillekin sitten toimivat. Äkkiä huomasin, ettei se mikään keskustelu ollut, vaikka olen käynyt esimerkiksi Jehovien kanssa ihan hyviäkin pohdintoja uskon asioista. Annoin ukon kuitenkin pitää monologinsa rauhassa, enkä keskeyttänyt, vaikka koira alkoikin painaa jo sylissä.

Eilen kävimme soittamassa Wärk:festeillä, mikä ei harmikseni tullut nauhalle, koska siinä oli paljon todella hienoja tapaturmia. Aluksi piti vain vähän checkailla kamoja, käydä vessassa ja laittaa nauhoitus päälle ja aloittaa, mutta puolitoistatuntia myöhemmin havahduin kuulutukseen siitä, että paikka suljetaan viiden minuutin päästä. Se oli sääli sikäli, olisi sitä mielellään soittanut vaikka muutamankin tunnin putkeen. En tiedä millaista sitä on kärsiä yleisössä, mutta ainakaan soittaessa minulla ei kertaakaan tule sellainen olo, että mitähän soittaisi seuraavaksi. Ei tuohonkaan aikaan oikeastaan mennyt kuin kolme erillistä juttua, joista ensimmäinen oli tavallaan intro, eräänlainen invokaatio kaikelle sille mitä tuleman pitää. Olen huomannut sen olevan monesti asioiden laita omissa jutuissani. Ensimmäisen osan tehtävä on saada itseni oikeaan mielentilaan, enkä ajattele tekemisiäni sen suuremmin. Siksi tämä voi vaikuttaa hutiloinnilta, mitä se monesti onkin. Se on transsendentti silta, jota pitkin mieli voi siirtyä pois auton rattiin nukahtelusta ja kaikesta muusta tämän maailman tomusta. Eilisessä erityisen hienoa oli, miten etenkin aiemmin nauhoittamani pianolooppi soi yhteen aasin huutojen ja Francis Baconin kanssa, se on jotain sellaista, mitä tietoinen mieli ei voi tavoittaa. Ja jotain sellaista, mitä ei voi tehdä tavanomaisella rokkibändillä.

Ikäväkseni täytyy todeta, että kun nyt asun täällä hevonkuusessa, täytyy keikkojen soittelu rajoittaa lähinnä Tampereelle tai Poriin. Junkyard Shaman keikkoja tulen soittamaan koska vaan, kunhan saan soittaa vähintään sen pari tuntia putkeen, koska nykyisellään vaan vituttaa joku baarissa juosten kusten kolmen vartin vetäminen. Etenkin, kun sitä vastaan saa istua sen vähintään 6 tuntia auton ratissa. Kaikki rahat ovat koko syksyltä menneet auton tankkiin ja olen sitä myöten aikalailla totaalisen persauki. Kirjatkin ovat maksamatta, kun en jaksa myydä niitä kenellekään, enkä ole saanut kyllä vielä laskuakaan.  Opinnäytetyö on levällään, mutta aion laittaa kaikki tauluni osaksi sitä,  koska miksi ei. Onhan tässä samaa duunia ja prosessia tehty koko ajan. Lisäksi tahtoisin tehdä noihin vielä kirjallisenkin osion, niin sehän menisi ehkä samalla, kun vain sitoo sen kiinni näihin aiempiinkin jollain tavoin. Jos joku tahtoo ostaa noita maitokartonkiduuneja, niin niitä voin myydä 60 euroa kappale. Tauluistakin voi kysellä, mutta osa on jo jyrätty ja uusimpia en kyllä edes myy. Tässä on Oulun keikka, joka soitettiin triona, vaikka Terhin piuha hajosikin jossain puolivälin nurkilla.

Nontransient

Hole

Kognitio 2

Kognitio 3

Nonexistent

Kognitio 1

Maalauskurssi alkaa olla pikkuhiljaa taputeltu, tässä on työt joita en vielä laittanut tänne. On ollut mielenkiintoinen ja hieno kurssi, on saanut kokeilla kaikenlaista ja käyttää jonkun muun kustantamia välineitä, jolloin kynnys käyttää niitä vähän reippaammin laskee aika paljon. Seuraavana pitää alkaa tehdä lisää isompia pohjia, että voi maalailla illat koululla itsekseen. Lievästi vain ottaa päähän, että koulu laitetaan kiinni kahdeltatoista, ja viikonloputkin voisin aivan hyvin maalata yötä myöten vaan, kun ei tule kuitenkaan dokailtua tai mitään muutakaan typerää. Iso kiitos kaikesta tästä kuuluu kyllä ehdottomasti myös Viljami Heinosen mentoroinnille, tuntuu, että ensimmäistä kertaa opin maalaamisesta jotain tärkeää ja konkreettista, sellaista mistä on välitön hyöty omassa tekemisessä, kun asiat vain sisäistää. On lisäksi myös hienoa ylipäätään saada opetusta ihmiseltä, jonka voisin kyllä katsoa olevan ihan puhtaasti maalausjälkensä puolesta parhaita eläviä kuvataiteilijoita. Sikäli tämä on ollut melko vauhdikas kurssi, että olen tehnyt päälle 20 maalausta ja kerennyt siinä sivussa istua autossakin keikkoja soittamassa mielestäni koko ajan.



Sunnuntaina tein myös tämän. Nontransient on 90 minuuttia, eli täyden kasetin verran jumitusta, A-puolen nauhoitin livenä niin, että sitä kykeni seuraamaan instragraminkin kautta. Pidän noiden livehommien soittelusta nyt kun siitä jännityksestä on päässyt, ei niitä kukaan livenä katso kuitenkaan niin mitäpä siinä jännittämään. Enkä usko, että kovin moni istuu jonkun 45 minuuttia paikallaan tuijottamassa niitä, mutta olisihan se tietysti kaunista, jos joku tänä aikana sellaiseen kykenisi. Mutta se ei ole pointtikaan. Siinä saa pällistellä luovaa prosessia samalla kun se tapahtuu, jos niin tahtoo. Tämän seurauksena syntyi A-puoli, B-puolelle tahdoin mahdollisimman staattisen ja jumittavan loopin, joka osoittautuikin täydelliseksi kamppeeksi maalaamisen taustalle. Kasetti tuttuun tapaan viisi euroa, digilataus ilmainen. Lauantaina näitä kasetteja on toki myös ihasteltavana Wärk:festillä. Jotenkin olen otettu, että saan olla mukana DIY-tapahtumassa. Maailma voi pitää hyväveliverkostonsa, levy-yhtiöt, kustantajat, kaikki tuollaiset hommat. Minä voin aivan hyvin tehdä näitä hommia itsekseni, rakentaa aivan omanlaiseni maailman, tallentaa tietoisuuteni kierrätetyille jeesus-kaseteille ja myydä ne niille muutamille, jotka tahtovat nimenomaan tuon albumin itselleen, enkä tehdä mitään turhaa muovipaskaa varastoihin odottamaan, että jotakuta kiinnostaisi ehkä näön vuoksi hommata sellainen. Vähemmän on enemmän. Kierrättäminen on enemmän kuin tärkeää, se on välttämättömyys. Suurin osa soittimistani on kierrätysromua, miksei musiikkini olisi siis tallennettukin yksinomaan kierrätysromulle? Jos saisin päättää, soittaisin keikkanikin mieluummin romupihoilla kuin baareissa. Itseasiassa voisinpa koittaa keväälle säätääkin Kujalaan ehkä sellaista. Vaikka en tiedä tajuavatko ne kaatisduunarit sellaisen touhun päälle. Mutta mikseivät tajuaisi? He saavat kuunnella niitä kilahduksia ja kolinoita ja räminöitä kaikki päivät.

Maalaaminen ja musiikkihommat, niistä minä kyllä saatana vie nautin. Ai että! Kunhan nyt vain joutaisi vääntää sen muotsikan opparin pois jaloista kuljeksimasta kanssa, niin voisi keskittyä täysillä maalaamiseen. Vähän vituttelee se puoli kyllä tämän kaiken rinnalla, mietin että mikäs pakko minun olisi sieltä muka valmistua, se luultavasti kuitenkin vain hankaloittaisi asioita Kelan kanssa, jos pitkitän opiskelua, en joudu tappelemaan vielä pitkään aikaan. Sikäli aika typerästi tehty systeemi, että aivan hyvin voisin valmistua vaikka saman tien, ellei ajatus siitä selvittelyrumbasta, joka tästä seuraa väsyttäisi ja raivostuttaisi jo valmiiksi niin paljon, että tekisi mieli vain laittaa kädet korville ja keskittyä näihin omiin hommiin. Eiköhän se sieltä taas jossain välissä eteenpäin pyörähdä. Kai se pitää kohta ottaa asiakseen ja duunailla eteenpäin.

Oulusta kotiuduttu

Olihan saattana reissu! Torstain Porin keikka meni kaikinpuolin aikalailla odotusten mukaisesti, ei ollut tarjolla sen suurempia yllätyksiä, alkuillasta yksi porilainen jutteli pöydässä yksinään, mutta hänetkin siirrettiin sitten alempaan kerrokseen tai ulos jatkamaan juttelua. Leciel oli mielenkiintoisen hypnoottista kampetta, sitä katsellessa mietti, että suotta myö viimeisenä oltiin yhden kitarakaappimme kanssa. Mutta olihan se sitten kuitenkin ihan hauskaa taas kun soittamaan pääsi. Harmikseni en onnistunut vain nauhoittamaan sitä jostain kumman syystä, mutta niin se vain joskus menee. Tultiin yöksi kotiin ja seuraavana aamuna ajeltiin sitten Jyväskylään, jonne veljeni tuli vastaan. Kerran lähdettiin tosin harhaan ja oltiin myöhässä noin tunnilla sitten, mutta onneksi baarissa oli kuulema lätkäpeli-ilta, eikä soundcheckiä kuitenkaan voinut tehdä aiemmin, joten samapa tuo. Meidän auto jäi Vaajakosken ABClle, jatkettiin luotettavammalla autolla kohti pohjoista, kun ei viimeksi päästy omallamme Hirvaskankaan ABCtä pitemmälle.

Ouluun päästessä vastassa oli heti tuttuja kasvoja, hyvää musaa ja Ykä, joka avasi oven ja sanoi että "ole paha". Vaikeinta tuollaisissa koko päivän istumisen jälkeen soitettavissa keikoissa on olla hätäilemättä ihan helvetisti ennen kuin alkaa soittaa. Periaatteessa ei olisi mikään kiire, soundcheckinkin voisi tehdä ihan rauhassa, esimerkiksi testata vähän rumpusettiä, vaikka se onkin itseäni rumpaleissa aina ärsyttänyt, että pitää tykitellä siellä jotain blästiä kymmenen minuuttia keikkojen välissäkin. Mutta kyllä sen tässä huomaa äkisti, että jos ne pellit ovat sen parikin senttiä väärällä korkeudella, niin siellä on kapulat alla jumissa koko ajan ja saa hakata olkapäät jäykkänä jonnekkin kahden metrin korkeuteen niitä iskuja, ja siitä on kaikki soittamisen ilo tai rentous tiessään. Cut To Fitin keikka meni siis tällaisten teknisten juttujen takia aika pitkälle päin helvettiä, vasta loppuun kohti aloin saada mitään otetta siihen touhuun, mutta ei se jälkeenpäin kuunnellessa niin pahalta kuulostanut, kuin soittaessa. Samaa mölyä se on, kuin aina muulloinkin. Käki menikin sitten oikeastaan helvetin hyvin, Eetun ja Terhin kanssa mölistiin kolmistaan. Sen laitan internettiinkin kunhan joudan ja saan jostain kansikuvan sille.

Eilen lähdettiin ruokailujen jälkeen ajelemaan kotiin, ja auto kosahti aikalailla tasan Hirvaskankaan ABClle. Vitutti, kun oma auto olisi ollut enää puolen tunnin ajon päässä, mikä olisi helpottanut aika monien asioiden setvimistä, mutta hinausäijjä heitti meidät mennessään Hirvaskankaalle, jonne Autoiluliiton tai jonkun vastaavan vara-autokin luvattiin toimittaa, tosin parin tunnin päästä. Itseä tai puolisoa ei ihmeemmin harmittanut lisämutka seikkailuun, mutta veljeäni ymmärrettävästi vähän vitutti, ja päätin että vittuako minä sitä raahaan omissa sekoiluissani sen kummemmin, jos ei sillä ole kivaakaan, ja soittelen varmaan isoimman osan mölyhommistakin nyt soolokeikkoina tästä eteenpäin. Toki se tarkoittaa, etten pääse läheskään joka paikkaan, mutta onneksi näitä noisehommiakin on nyt viime aikoina sotkettu taas enemmän perinteisille keikoille, joten mahiksia on enemmän kuin ennen. Seuraavan Oulun keikan sohlaan ainakin bussilla.

 Ensi viikolla soitan tai soitetaan klo 16-18 Ison Omenan kirjaston tiloissa järjestettävässä Wärk:festissä, joka kiinnostaa itseä noin muutenkin, koska kysessä on ylistyslaulu DIY-kulttuurille. Toivon, etten ole täysin yksin soittelemassa, mutta mikäli olen, homman nimi on luultavasti kanteledrone, romukolina, nauhaloopit ja kaikenlainen hämyily. Nyt tässä pitäisi taas koittaa saada elämäänsä jonkinlainen kontrolli viikoksi. Voisin ottaa pehmeän laskun ja kikkailla jonkinlaisen livesuhistelun Facebookin kautta tässä kohta, mikäli siitä tulee yhtään mitään. Käki-sivulla siis.