lauantai 13. lokakuuta 2018

Outo Piiri II

Kun tässä on kotipiirissä nyt ollut tapetilla autismi/aspergerasiat, niin sitä on alkanut tarkastella omaa intensiivistä suhtautumista ihmisiin ja asioihinkin vähän uudessa valossa. Toki tiedostan, että aivan kuten useimmat tämän alueen asiat, itsediagnosointi ei ole minkäänarvoista touhua eikä se suoranaisesti johda mihinkään, mutta lähinnä tämä tuntui sellaiselta pieneltä huomaamiselta, joka laittaa katsomaan omaa elämäänsä vähän vaihtoehtoisella tavalla. En kuitenkaan koe, että tekisin välttämättä diagnoosilla kauheasti, koska olen kehittänyt itselleni ainakin välttävästi toimivat mekanismit ja tavat olla olemassa, joita minkäänlainen diagnoosi ei välttämättä muuttaisi suuntaan tai toiseen. Suomeksi sanottuna siis, en koe että diagnoosi tekisi minulle välttämättä yhtään mitään, mutten myös tahdo halventaa ns. "oikeasti" autistisia juoksemalla hakemaan diagnoosia ja julistautumalla joksikin puhuja-airueksi tämän asian puolesta heti kun löysin pari viitettä siihen, että saatan omata joitain viitteitä autismista omassa käytöksessäni.  Esimerkiksi lapsuuden äkilliset raivopuuskat muita lapsia kohtaan kotona ja koulussa, intensiivisyys (puolisoni naureskelee tässä yhteydessä aina niitä kertoja, kun alan kasuaalisti näyttää yövieraille jotain kolmen tunnin keikkaa/dokumenttia/mitälie, että "Katotaan tää", tajuamatta että kaikki eivät välttämättä jaksa keskittyä sellaiseen), sulkeutuneisuus ja kyvyttömyys ymmärtää ihmisten sosiaalisia pelejä (tai ylipäätään käsittää miksi ne kiinnostavat ihmisiä niin helvetin paljon) ja pakkomielteinen suhtautuminen moniinkin asioihin (esim musiikin tekeminen/kirjoittaminen/piirtäminen/yms touhu). Kai sekin kertoo jotain, että soitan mieluummin lähemmäs kolmetuntisia keikkoja, kuin perinteisiä 45 minuutin settejä, eikä minulla oikeasti tule tuossa ajassa kertaakaan mieleen, että olisi tylsää tai ei keksisi mitä soittaa. Tai että tarvitsisi taukoa.

Tämä tavallaan heräsi valaistuksenomaisena juttuna itselle, kun esittelin luokkakavereilleni videota noista isommista piirrustuksista, ja ne katsoi sitä monttu auki ja mietin että nyt ne varmaan luulee, että olen jonain savant autistina vaan piirrellyt menemään, vaikka en mielestäni todellakaan ole ja ihan vaan määrätietoista duunia tuo on ollut. Sitten kun puhuin tästä puolisolle, niin hän totesi että kyllä minä sen aika äkkiä piirsin ja saatoin kiukutella koko ajan, kun oli pakko päästä piirtämään. Tajusin, ettei minulla ole tuon tekemisestä edes mitään muistikuvaa, että en osannut sanoa yhtään miten olin käyttäytynyt sinä aikana, tai kuinka kauan siihen meni. Toki tekemisiini kuuluu vahvasti totaalinen katoaminen, siihen tekemiseen häviäminen ja minä häivyttäminen. Jos se ei syystä tai toisesta onnistu, saatan yhä saada täysin impulsiivisen ja hallitsemattoman raivokohtauksen, oli syynä sitten joku ihminen joka estää sen, tai niinkin vaikea ja haastava vihollinen, kuin SÄHKÖ. Tekee mieli vain heittää kitara saman tien häiriön suuntaan seurauksia ajattelematta, mutta nykyään hillitsen itseni paremmin. Ymmärsin, että ehkä tavassani toimia on joitain piirteitä, jotka voidaan ajatella kuuluvan vaikkapa Aspergeriin, tai joita olen nähnyt omassa työssänikin nuorten kanssa. Mistä en pitänyt yhtään oli nuorisotyöntekijöiden kyvyttömyys suhtautua asperger-lapsiin, muille lapsille vaan seliteltiin, että no tuo saa kaiken anteeksi, kun se on VÄHÄN ERILAINEN. Olisi ehkä hieman helpompi yrittää lähestyä koko asiaa jonkinlaisen mukaan ottamisen, kuin ulos sulkemisen kautta. Tai ainakin itsestä vaikutti siltä, että ko. lapsi yritti kaikkensa ollakseen samanlainen kuin muut, mutta turhautui jatkuvasti kun ei kyennyt ymmärtämään miksei siitä oikein tullut mitään. Ei sitä ainakaan helpottanut se, että asiasta ei puhuttu avoimesti vaan sanottiin, että tämä asia on pidettävä salassa, ja sitten kierreltiin ja kiemurreltiin muiden lasten edessä, kun he eivät ymmärtäneet tilanteesta sitäkään vähää. Yksi niitä asioita, jotka saivat minut lähtemään alalta.

Enkä siis väitä, että olisin  nyt tästä lähtien automaagisesti autisti, vaan että saatan omata jotain lievempiä piirteitä, jotka ovat ehkä auttaneet samankaltaisuuksien tunnistamisessa muissa ihmisissä ja siten helpottanut vähän sitä suhtautumista ja olemista esim. noiden sosiaali- ja nuorisotöiden kanssa. Jotenkin vaan tuntui jännältä, etten ole koskaan aiemmin tajunnut ajatella, että parin asperger-lapsen meininki olisi aivan hyvin voinut olla omastakin lapsuudesta revittyä, mutta aika ja etäisyys antaa perspektiiviä, vissiin. Kai tämä voi olla aivan turhaakin, enkä tiedä mitä tällä informaatiolla tekisin, mutta ajattelin nyt kuitenkin tulla kertomaan intterin netille, että tällaista asiaa olen tässä pohtinut pari päivää. Tein myös tällaisen audiokollaasin. Vuosia sitten tein nauhan nimeltä Outo Piiri I, joka sisälsi kenttä-äänitteitä, runoja, leikattuja ja liimattuja asioita ja kaikkea paloiteltua ja uudelleen järjesteltyä. Nyt tein tämän hieman samalla mentaliteetillä. Samalla se on jonkinlainen äänimaisema Metadadaa varten, sitä saa minulta 20.10 alkaen kymmenen euron hintaan. Näitä kasetteja saa vitosella. Parhaimmillaan tämä on tietysti tuollaiselta suhisevalta nauhalta kuunneltuna, koska se sisältää paljon nauhalooppeja ja muuta sellaista, mitä olen käyttänyt esimerkiksi livekeikoilla ja muissa jutuissa. Tällaisenaan tämä on läpileikkaus omaan päähäni, siellä on dronea, melua, löydettyjä ääniä, looppeja, hämyistä jazzia, akustista kitaraa, väärinpäin käännettyjä ääniä ja ties mitä. Olen siihen helvetin tyytyväinen.Vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti