maanantai 22. lokakuuta 2018

Kantele-juttuja

Ilmeisesti olisi kannattanut mainostella kantele-tekemisiään internetissä jo aiemminkin, vaikka olen pitänyt sitä sellaisena itsestäänselvänä osana tekemistä. Neva kuitenkin julkaistaan ehkä myöhemmin erään levy-yhtiön toimesta, siihen asti myyn näitä kasettejani, joita on tuossa vielä kolme jäljellä ja dubbailen parit lisää jos nämä menee. Kaikki tähän mennessä myydyt lähtevät ulkomaille. Kantele on hieno soitin, kun sen nimenomaan väärin oivaltaa. Sitä on tullut vastaan vaikka minkälaista kanteleheviviritystä, ja ne ovat lähes poikkeuksetta ihan hirveitä. Kantele yrittää uida kitaramaailmaan ja kuulostaa siistiltä ja raskaalta kitaran konventioiden ehdolla, mikä eiv oisi olla naurettavampi ja typerämpi ajatus. Jos kanteleella tahtoo saada aikaan jotain raskasta ja painostavaa, se täytyy tehdä kanteleen ehdoilla. Tai siis sen soittimen fysiikan ehdoilla, ei sen soittimen tradition ehdoilla. Kyllä siinä tulee aikalailla mystinen romuväinämöisfiilis, kun kolistelee ja rämistelee tuota kirpputorilta 40 eurolla löytynyttä epävireistä (tosin itseni hienovaraisesti korvakuulolta epävireeseen virittämää) kanteletta. Kansi on sieltä täältä kuprulla, mutta se tuo vain lisää perkussiivisia mahdollisuuksia soittamiseen. Tuo on varmasti jokaiselle ammattimuusikolle täysi roska koko soitin, mutta juuri siinä onkin Junkyard Shamanin hienous, että kaivetaan musiikkia ulos sieltä, missä sitä ei enää muiden mielestä ole.


Ensimmäisen kerran taisin käyttää tuota tällä levyllä. Siinä ei muistaakseni ole käytetty efektejä tai vahvistimia, kantele makaa vain asuntoni puulattialla, josta se resonoi hienosti koko huoneeseen, nauhuri taitaa olla vieressä. Melko yksinkertaisia kokeiluja ja tutkimuksia tämän soittimen sisuksiin. Myöhemmin Sound of a Thousand Donkeys Brayingillä käytin looppeja ja efektejä enemmänkin. Samaalla tuon soittimen mahdollisuudet alkoivat aueta, vähän kerrallaan. Ruostuva Maailma/Palava Mieli oli sitten eräänlainen huipentuma sikäli, että käytin sitä kirskuviin äänimaailmoihin, dulcimerin korvaajana, oikeastaan kantele on isoimmassa osassa ja soi lähes jokaisessa biisissä tuolla levyllä. Se on mielenkiintoinen levy sikäli, että jotenkin olen ylpeämpi siitä heti, kun pääsen irti suomalaisuuden kontekstista sen kanssa. Tai siis, soittaessani sitä ulkomaalaisille kykenen olemaan ylpeämpi sen kokeellisuuden ja hulluuden nimenomaan suomalaisesta otteesta; pateettisuus näyttäytyy kauniina ja etäisenä melankoliana, oma raskaus, joka sanoitukseen liittyy kevenee jotensakin etäisemmäksi ja mystisemmäksi, kun kieltä alkaa kuunnella ulkopuolisen korvin, ymmärtämättä sitä. Samoin myös kantele näyttelee ison osansa tuossa kaikessa, se on suomalaisuuden ydin, kansallissoitin, ja jos huippuunsa puunatut ja siistit konserttikanteleet ovat niitä kiiltokuvamaisen kansanmusiikin äänitorvia, on tämä minun romukanteleeni poisheitettyjen raakkuva ja kirskuva ääni, yhteiskunnan pohjamutiin hautautuvien ja itseensä eristyvien ihmisten huuto. Ekspressionismi on näemmä jokseenkin vahvana niin kuva-, kuin äänitaiteessakin.

Nyt, tuon Nevan myötä asiat loksahtelevat paikoilleen. Näen soittimeni ainutlaatuisuuden ja sen arvon. Ja miten pienistä sattumista on kiinni, että ylipäätään sain sen itselleni, olisin varmasti voinut käyttää 40 euroa helvetin paljon fiksumminkin, mutta en varmasti yhtään paremmin. Nyt siinä on mikitys ja se on lähes valmiina keikkoja varten, kunhan vielä vähän ruuvailen kiinnitystä niin, ettei se ole vain jeesusteipillä kiinni. 1.11 soitan Porissa keikan, mutta sinne en välttämättä ota vielä kanteletta mukaan, koska siellä on tarkoitus soittaa hieman rauhallisempi ja ihmisystävällisempi keikka, saksofonia, kitaraa ja romuja, tai jotain muuta sen suuntaista. Nyt vetäydyn kuitenkin itseeni mietiskelemään tätä kantelettani ja sen merkitystä, mitä sillä voi ehkä tehdä seuraavaksi. Olisihan se äärettömän hienoa ottaa tällainen kevyempi setup mukaan ja lähteä kiertelemään maailmalle sen kanssa. En kuitenkaan tarvitse älyttömiä määriä efektejä tähän touhuun, oikeastaan pärjää melkein puolilla perustarpeistaan, mikä on aina hyvä ja inspiroiva asia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti