Hourulatesti

Tein tämän Ylen sivujen hassuttelutestin, ja huvituksekseni vastaus oli vähemmän huvittava:
Saatu funktsionellinen häiriö. Huvittavaa, että tuo tuntuu osuvammalta kuin mikään mitä olen tämän päivän oikeilta nuppilääkäreiltä saanut, en nimittäin ole saanut juuri muuta, kuin toteamuksen siitä, että selkeästi juna palaa, mutta se menee niin kovaa vauhtia eteenpäin ettei tässä nyt oikein keksi mitä helvettiä sen sammuttamiseksi tekisi.  Myös tuo "saatu" on jotenkin osuvaa, koska koen ison osan kaikesta tästä mitä olen, koen tai teen olevan nimenomaan ulkoapäin minuun istutettua, ei siinä mielessä että syyttäisin maailmaa omista tavoistani, oireistani tai ajatteluluutumistani, vaan että kasvuolosuhteitteni poikkeuksellisuus kasvatti minua ehkä hieman kieroon ja antoi poikkeuksellisia ominaisuuksia, joita kasvuun ja selviytymiseen ehkä tarvittiin, isoin osa niistä vaan on neurooseja ja muita häiriötiloja, jotka ovat auttaneet esimerkiksi sumentamalla arvostelukykyä jonkin toimen hyödyttömyydestä tai turhuudesta, ettei se jäisi tekemättä sen takia. Toisaalta voi olla, että mikäli olen lievästi autistinen, se on voinut yhtä hyvin olla hämärtämässä käsitystäni tietyistä asioista, kun ei aina ole pelisilmää vaikkapa muiden ihmisten tunteille, vaikka olenkin nähdäkseni empaattinen ihminen. Se tosin toisinaan vaatii ylimääräistä ponnistelua ja ikäänkuin toisen ihmisen täydellistä simulointia, että kykenen hahmottamaan mitä siellä toisessa mielessä tapahtuu. Ja monesti menen sen kanssa myös aivan harhaan.

Tässä oli kaksi diagnoosia joista olisi pitänyt valita, mutta vaihtoehdot olivat mania ja depressio, eli äärimmäinen ilostunut vouhotus tai ahdistunut kyvyttömyys tehdä mitään. Toinen säilyttää funktionaalisuuden, toinen taas melankolian ja alakuloisuuden. Siinä missä maniassa tykitellään nauraen eteenpäin, on tämä oma mallini enemmän sellainen blues-henkinen ratkaisu, jossa kaikki rytisee päin helvettiä niin kovaa, ettei sille voi kuin nauraa ja laulaa matkalla hautaan. Valitsin manian, mutta todellisuudessa se olisi vastaavanlainen kombinaatio kumpaakin:

"Näyttäytyypi mitä erilaisimpien psyykillisten tapahtumain abnormisena keventymisenä. Huomioita tehdään tavattoman nopeasti, ajatuksen kulku on sangen vaikeutettu.Sairaat jäävät jauhamaan samaa ajatusta, jota he sitten viikkojen jopa kuukausienkin kuluessa yhä matkivat. Niinkau'an kun nämä symptoomit pysyvät vähemmin kehittyneinä, näyttävät sairaat ensi silmäyksellä melkein sukkelille ja kokkapuheisille, mutta symptoomien edistyttyä ei enää voi seurata heidän ajatuksenkulkuaanja jo aletun lauseen jättää hän usein keskeneräiseksi. Harha-luulettelut ja -huomiot eivät välttämättömästi kuulu tautiin, mutta niitäkin ilmestyy tämän yhteydessä sangen usein."

Lääkinnäksi ehdoteltiin eristystä, että sikäli omahoito on ainakin ollut ihan kohdallaan, heh. Olen hoitanut itseäni myös maalaamalla, nämä kaikki tuli tehtyä oikeastaan tänään, ensimmäinen tosin vain viimeisteltyä.

"Kohtasin Varjon, omani kai, se nielaisi valon, valon punaisen.."

Savu

A Figure Giving a Speech at a Funeral

Fall Asleep

Soittohommat tältä viikolta takana.

Takana on kiireinen ja sekava viikonloppu, mutten vieläkään ole selvinnyt nukkumaan asti, eikä tässä oikeastaan enää nukutakaan. Perjantaina käytiin noin puolessatoista tunnissa nauhoittamassa Cut To Fitin levyn pohjat. Siitä tulee noin 13-14 minuuttia kaiken välimölyn ja muun paskeen kanssa, ja se on mielestäni aivan täydellinen albumimitta sille. Black Mouthikin oli niin saatanan pitkä, että puolet olisi voinut leikellä pois, tai ainakin pistää sen kassuna pihalle, jotta annokset olisi olleet inhimmillisempiä. Nyt on kuitenkin melko kova. Eilen kävin nauhoittamassa sille laulut, Uskon splitille puuttuvat kitaradronet, sekä omaksi ilokseni kaikenlaista sekavaa. Saa nähdä mitä niistä vielä tulee, tuossa pyörii alunperin aiottu cuttis-outrokin toimettomana tällä hetkellä, joten ehkä niitä voi jotenkin laittaa yhteen. Sain kaiken nauhoiteltua parissa tunnissa ja kävelin rakkaasta Sopenkorvestani keskustaan, kävin ystäväni Raxin luona aamukahvilla ja sen jälkeen lähdettiin roudailemaan romuja Helsinkiin kohti Uskon keikkaa. Cactus oli melko helppo löytää kun vähän navigoi, mutta ensimmäisenä jänskätti sisään astuessa se, että taustalla soi ehta muzak ja pöydissä oli lapsiperheitä syömässä. Se on verrattavissa niihin kokemuksiin, kun on soittanut grindiä paikoissa joissa on kattokruunut. Ajattelin, että tällainen keikka joka ei kiinnosta ketään ja näin sitä vaan mennään sitten. Bändit saivat kuitenkin ruoan, mikä oli jo helvetin lupaava merkki itsessään, ja tervetullut sikäli etten ollut syönyt vuorokauteen yhtään mitään. Sen jälkeen alkoi tavanomainen kahvin juonti ja jäiden polttelu, oltiin keikkapaikalla kuitenkin 6 tuntia ennen keikan alkua, joten odoteltavaa oli vähintäänkin kiitettävästi.

Cactus muuntautui keikkapaikasti kuitenkin hienosti. Äänentoisto oli oikeastaan tuollaiseksi paikaksi ihan helvetin hyvä, äänimies oli puolituttu ja teki viimeskikin hyvää jälkeä joten luotto oli melko kova. Ensimmäisenä Fricsvelin ambienttitouhut toimivat mukavan pehmeänä laskuna taas siihen tajunnantilaan, että täällähän oli tarkoitus soittaa musiikkiakin. Vähän olisi voinut tehdä mieli soittaa vaikka saksofonia mukanakin tuollaisessa, mutta eihän minuakaan nyt joka helvetin bändiin kaivata vaikka se minusta hauskaa olisikin. Slave Handsin myllytys taas  on aina yhtä hienoa ihan jo siksi, että on mukava katsella trioa joka tietää mitä tekee. Tylyjä riffejä satelee toisensa perään eikä vituta mikään. Seuraavana soitti Spear Flowers, josta olin kuullut maininnan 5/5, mutta se ei silti valmistanut minua mitenkään siihen, miten totaalisen täydellinen bändi siinä oikein oli. Aina kun ajatteli, että touhun maksimi intensiteetti oli täytetty, vedettiin ruuvia vielä vähän kireämmälle. Paras bändi mitä olen nähnyt livenä hetkeen. Vahva suositus, ja varmasti hoidan nuo keikalle itsekin jonnekin. Tuo oli juuri sitä, mitä olen koko ajan halunnut tehdä myös Käkitouhuissa, mutta jatkuvasti vaihtuva rumpali on sen homman suurin kysymysmerkki ja heikoin lenkki. Ehkä sitä olisi itse soitettava rumpuja ja luotettava että muut kyllä pitänevät paskan jollain tavalla läjässä. Soittohommien parhaita puolia on kuitenkin ehdottomasti se, että löytää loputtomasti järjettömän kovia bändejä. Tässä on bandcamp linkki, joka ei kerro kyllä ehkä kauheasti ilman livekokemusta, mutta jos teillä on pieninkään mahdollisuus mennä näkemään Spear Flowers livenä - TEHKÄÄ NIIN.



Tuon jälkeen soittaminen oli totaalinen antikliimaksi, mutta onneksi Usko ON totaalinen antikliimaksi. Siksi siinä soittaminen onkin itselle niin saatanan mukavaa, saa vain lasketella kitaralla melua ja surinaa bändin päälle, silloin tällöin on pari riffiä jotka pitää soittaa ja muuten kädet ovat täysin vapaat. Ongelma vain oli se, että mitään soundcheckiä ei ollut, eikä kukaan oikeastaan kuullut yhtään mitään, joten ensimmäiset puolitoista biisiä kolmen biisin setissä meni vähän hakiessa, mutta eivät nekään nyt mitenkään aivan penkin alle menneet. Loppua kohti alkoi päästä mukavasti lihastaan irti, ja lopun sahausjumitus, joka kaikessa staattisuudessaan vaatii keholta aika saatanasti, on täydellinen juuri siinä, että se irrottaa melko tehokkaasti kaikesta ja jättää vain sen äänen, jota toistetaan ad infinitum. Keikan jälkeen roudattiin, vielä pikapyräys Helsingin yössä, ajomatka Lahteen, roudaus, ja ruumis aivan totaalisen paskana nukkumaan noin neljän aikaan, ylös joskus kahdeksan jälkeen, kymmeneksi maalle, kantamaan muuttokuormia äitille ja veljelle, sitten kävelin ihan rauhassa Sopenkorpeen junaraiteita pitkin, fiilistelin ja nautin aurinkoisesta kelistä ja teollisuustuulettimien äänestä, kuorma-autojen peruutusäänistä ja kaikesta muusta.

Pakkasin auton ja lähdin ajamaan kohti kotia. Meinasin nukahtaa rattiin useasti, mutta taistelin tieni kotiin. Oloni oli hirveä, mutta menin saunaan, eikä oloni sitten enää ollutkaan kovinkaan kuvottava ja istahdin tähän miksailemaan ja hoitamaan juoksevia asioita. Eli siis sössöttämään paskaa internetissä. Lisäksi olen tässä katsellut modulaarisynavideoita, olemme nyt jämähtäneet tässä taloudessa vähän koukkuun näihin, vaikka lupasin itselleni, että en lähde näihin. Ikäväkseni puolisoni innostui näistä, jolloin se ei kai tavallaan ole minun vikani, vai mitä? Mutta onhan ne nyt kauniita vekottimia ja pitää vielä kauniimpia ääniäkin. Nyt pitää alkaa ehkä valmistautua henkisesti ensi viikkoon, koulu jatkuu taas, minkä lisäksi torstaina on keikka Porissa ja perjantaina Oulussa. Eli kaikki oululaiset voivat tulla sinne ihmettelemään sitten niin,  soitetaan sekä Cut To Fit, että Käki-keikat varmaan aikalailla putkeen siinä.

Metadada

Nyt se on julkaistu. Tämän vuoden aikana, oikeastaan aika tasan vuoden aikana, olen kirjoittanut kolme runokirjaa, jotka tiivistävät jokseenkin tietoisuuteni toiminnan tänä ajanjaksona. Paljon isoja prosesseja käsiteltävänä, isäpuolen kuolema, äidin sopeutuminen, oman elämän mullistukset ja totaalinen ympäristöjen muutos. Jos nämä jotain kuvaavat, niin transformaatiota, sitä mitä minulle tapahtuu kun tuhoan itseni kerta toisensa jälkeen. Kaikki tämä informaatio kasaantuu sellaiseksi määräksi, että se lopulta menettää kaikki keskinäiset merkityssuhteensa ja lakkaa olemasta relevanttia, jolloin siitä tulee pelkkää tietoa itseään koskevaa pulputusta, näkyjä jotka eivät lopulta kerro mitään kenellekään. Kun tuhoan sen minän, joka nuo on kirjoittanut, eivät ne kerro myöskään minusta mitään.

Olen ymmärtänyt tämän minän olevan väline, tapa selviytyä absurdissa ympäristössä, sopeutua olosuhteisiin ja muuttua näkymättömäksi pysymällä koko ajan näkösällä. Samalla tiedän, että haluaisin uskoa niin, mutta iso osa tästä kuoresta on oikeasti ympäri käännettyä sisusta, sisintä ja olevaisinta ydintä joka on peräisin jostain varhaislapsuuden haavoista. Se on minulle niin tuttu ja luonnollinen, koska minun ei tarvitse esittää. Mutta paikalleen jämähtäminenkin tarkoittaa vain regressiota. Olen yrittänyt uskotella itselleni, että minun ei tarvitse olla tämä enää, ei nyt kun olosuhteet eivät sitä enää vaadi. Mutta entä jos mitään kuorta ei ollutkaan, jos luulin esittäväni itseäni, ja se olikin se rauhoittava valhe johon turvautuminen auttoi minua pitämään järkeni itseni kanssa kaiken aikaa? Minä olen kaikki tietoisuus jonka kykenen havaitsemaan. Minä olen sinä ja me ja nuo. Kaikki mahtuu siihen. Siinä me kaikki olemme yhtä. Ja kun tuhoan itseni, tuhoan meidät kaikki, kunnes taas rakennamme itsemme uudestaan.

Mikäli tahdot tilata Metadadan, siirrä kymmenen euroa ja 5,60 posteja varten tilille

FI88 5336 0120 0261 78
Jere Kilpinen

Laita viestiksi nimi, osoite ja puhelinnumero pakettiautomaattia varten. Voit myös laittaa tiedot aähköpostilla zenfilth@gmail.com, hävitän tiedot kun paketti on lähetetty. Kiitos kaikesta siitä ajasta, jonka tähän surkeaan elämääni annat. Se ei ole itsestäänselvyys.

Kantele-juttuja

Ilmeisesti olisi kannattanut mainostella kantele-tekemisiään internetissä jo aiemminkin, vaikka olen pitänyt sitä sellaisena itsestäänselvänä osana tekemistä. Neva kuitenkin julkaistaan ehkä myöhemmin erään levy-yhtiön toimesta, siihen asti myyn näitä kasettejani, joita on tuossa vielä kolme jäljellä ja dubbailen parit lisää jos nämä menee. Kaikki tähän mennessä myydyt lähtevät ulkomaille. Kantele on hieno soitin, kun sen nimenomaan väärin oivaltaa. Sitä on tullut vastaan vaikka minkälaista kanteleheviviritystä, ja ne ovat lähes poikkeuksetta ihan hirveitä. Kantele yrittää uida kitaramaailmaan ja kuulostaa siistiltä ja raskaalta kitaran konventioiden ehdolla, mikä eiv oisi olla naurettavampi ja typerämpi ajatus. Jos kanteleella tahtoo saada aikaan jotain raskasta ja painostavaa, se täytyy tehdä kanteleen ehdoilla. Tai siis sen soittimen fysiikan ehdoilla, ei sen soittimen tradition ehdoilla. Kyllä siinä tulee aikalailla mystinen romuväinämöisfiilis, kun kolistelee ja rämistelee tuota kirpputorilta 40 eurolla löytynyttä epävireistä (tosin itseni hienovaraisesti korvakuulolta epävireeseen virittämää) kanteletta. Kansi on sieltä täältä kuprulla, mutta se tuo vain lisää perkussiivisia mahdollisuuksia soittamiseen. Tuo on varmasti jokaiselle ammattimuusikolle täysi roska koko soitin, mutta juuri siinä onkin Junkyard Shamanin hienous, että kaivetaan musiikkia ulos sieltä, missä sitä ei enää muiden mielestä ole.


Ensimmäisen kerran taisin käyttää tuota tällä levyllä. Siinä ei muistaakseni ole käytetty efektejä tai vahvistimia, kantele makaa vain asuntoni puulattialla, josta se resonoi hienosti koko huoneeseen, nauhuri taitaa olla vieressä. Melko yksinkertaisia kokeiluja ja tutkimuksia tämän soittimen sisuksiin. Myöhemmin Sound of a Thousand Donkeys Brayingillä käytin looppeja ja efektejä enemmänkin. Samaalla tuon soittimen mahdollisuudet alkoivat aueta, vähän kerrallaan. Ruostuva Maailma/Palava Mieli oli sitten eräänlainen huipentuma sikäli, että käytin sitä kirskuviin äänimaailmoihin, dulcimerin korvaajana, oikeastaan kantele on isoimmassa osassa ja soi lähes jokaisessa biisissä tuolla levyllä. Se on mielenkiintoinen levy sikäli, että jotenkin olen ylpeämpi siitä heti, kun pääsen irti suomalaisuuden kontekstista sen kanssa. Tai siis, soittaessani sitä ulkomaalaisille kykenen olemaan ylpeämpi sen kokeellisuuden ja hulluuden nimenomaan suomalaisesta otteesta; pateettisuus näyttäytyy kauniina ja etäisenä melankoliana, oma raskaus, joka sanoitukseen liittyy kevenee jotensakin etäisemmäksi ja mystisemmäksi, kun kieltä alkaa kuunnella ulkopuolisen korvin, ymmärtämättä sitä. Samoin myös kantele näyttelee ison osansa tuossa kaikessa, se on suomalaisuuden ydin, kansallissoitin, ja jos huippuunsa puunatut ja siistit konserttikanteleet ovat niitä kiiltokuvamaisen kansanmusiikin äänitorvia, on tämä minun romukanteleeni poisheitettyjen raakkuva ja kirskuva ääni, yhteiskunnan pohjamutiin hautautuvien ja itseensä eristyvien ihmisten huuto. Ekspressionismi on näemmä jokseenkin vahvana niin kuva-, kuin äänitaiteessakin.

Nyt, tuon Nevan myötä asiat loksahtelevat paikoilleen. Näen soittimeni ainutlaatuisuuden ja sen arvon. Ja miten pienistä sattumista on kiinni, että ylipäätään sain sen itselleni, olisin varmasti voinut käyttää 40 euroa helvetin paljon fiksumminkin, mutta en varmasti yhtään paremmin. Nyt siinä on mikitys ja se on lähes valmiina keikkoja varten, kunhan vielä vähän ruuvailen kiinnitystä niin, ettei se ole vain jeesusteipillä kiinni. 1.11 soitan Porissa keikan, mutta sinne en välttämättä ota vielä kanteletta mukaan, koska siellä on tarkoitus soittaa hieman rauhallisempi ja ihmisystävällisempi keikka, saksofonia, kitaraa ja romuja, tai jotain muuta sen suuntaista. Nyt vetäydyn kuitenkin itseeni mietiskelemään tätä kantelettani ja sen merkitystä, mitä sillä voi ehkä tehdä seuraavaksi. Olisihan se äärettömän hienoa ottaa tällainen kevyempi setup mukaan ja lähteä kiertelemään maailmalle sen kanssa. En kuitenkaan tarvitse älyttömiä määriä efektejä tähän touhuun, oikeastaan pärjää melkein puolilla perustarpeistaan, mikä on aina hyvä ja inspiroiva asia.

Suohommia.

Käytin perjantai-iltani kolistelemalla kanteleella tällaista suoraan kasetille, josta digitoin sen jälleen tietokoneelle. Pidän helvetisti kaikista nauhan venymisistä ja hidastumisista ja muusta tällä, miksen nauhoita aivan kaikkea noin ylipäätään? Kantelettakin oli mukava soittaa. Tekisi mieli soitella keikkojakin tällaisella setupilla tulevaisuudessa, ehkä lisätä saksofonia ja vielä jotain muita suhinoita sekaan. Mutta jättää kitarat kokonaan pois ehkä keikalla tai parilla. Tai kaikilla jos siltä tuntuu. Nyt vissiin parin viikon päästä soittelen Porissa, siellä voisi kokeilla tämän suuntaista setupia ehkä mielellään. En vain tiedä miten herkkiä nuo kontaktimikit ovat kiertämään jos volumea on enemmän, mutta voihan sitä pitää vahvistinta pienemmällä ja luukuttaa PAsta sitten.

Tänään käytiin myös Isonevan suolla, jossa nauhoitin tähän vielä taustalle tyhjää. Oli siellä muutama lintukin ehkä siellä täällä. Tässä on myös joitain kuvia tuolta suolta, olipa mieltä rauhoittava reissu ja kaunista ilta-auringossa pyöriä. Teki psyykkisesti hyvää. Lapsuus Pertunmaalla on aika pitkälti suolla rämpimistä ja suon silmiin mulahtamista, tuoksut ja juolukanvarret ja kanervat toivat tuoksuineen jotenkin todella vahvoja muistoja, mikä oli hienoa ja yllättävääkin. Ihminen voi kuvitella ettei ole nostalgikko, mutta hajuaisti pettää meistä jokaisen.

Pitäisi saada itsensä taas lukemaan, aina kun pitää lähteä jonnekin, kirjat jäävät ja sitten ne tuppaavat lojumaan ympäri kämppää kuukauden päivät, että seuraava lukusykli sattuu kohdalle. Nyt sain luettua Dazain Ei Enää Ihminen-kirjan, mutta Shohei Ookan Tulia Tasangolla jäi alkumetreille. Pitänee ottaa se kohta käteen ja kyntää alkumetrit läpi, jotta pääsee vauhtiin. Koulutehtävänä on luettavana myös Platonin Pidot, jota en muista ainakaan äkkiseltään lukeneeni. Toisaalta onhan tuo saattanut lipsahtaa tajuntani läpi joskus kymmenisen vuotta sitten, kun tuli tankkailtua kaikenlaista, mutta aivan sama onko lukenut vai ei, jos ei ole mitään muistikuvaa aiheesta kuitenkaan. Ehkä luen sen ensin jaloista kuljeksimasta.

Romua ja melua

Tässä on meluisa albumi, josta on tällä hetkellä olemassa kolme kasettia, lisää tulee kun joudan nauhoittelemaan. Pidän koko albumista, mutta erityisesti kolmannesta biisistä Todellisuuden Jälki, jonka tein pääasiassa soittokelvottomaksi julistetulla perintökitaralla ja kanteleella. Toki koko levy kannattaa kuunnella, se kuulostaa mielestäni tulitaistelulta romumetallitehtaalla, Tetsuon lopputaistelulta tai joltain muulta vastaavalta. Tein sen tänään melkolailla samoilla höyryillä kuin maalasin tuon Flesh Studyn. Muuten nämä nyt ovat eilisen ja tämän päivän aikaansaannoksia melko pitkälti, huomenna menen jatkamaan alinta ehkä vielä ja saa nähdä miten paljon tässä tulee maalattua, kun kolmen viikon kurssista on yksi viikko takana ja näitä on jo nyt tämän verran. Voisin tehdä näyttelyn jo pelkästään tämän kurssin duuneista. Pidän myös siitä, että nämä ovat kaikki paperille, ja kuten joskus ennenkin olen sanonut, pidän paperissa juuri sen alhaisuudesta, siitä miten sitä ei pidetä mediana todelliselle korkeammalle taiteelle, vaan välineenä piirrustelulle ja tuhertelulle. Se tuhoutuu herkästi eikä luultavasti kestä kovinkaan kauaa, ellei sitä käsittele erityisen varoen. Nuo isommat piirrustuksetkin ovat tällä hetkellä melko huonossa kunnossa, telkkarin takana nipussa, jotta isommilta vaurioilta vältyttäisiin. Tarvitsisin riittävän ison tilan näille kaikille töille. Jonkun paikan, joka voisi olla ateljee, studio ja galleria samanaikaisesti. Oman paikan.

Tässä koulussa on kyllä hienointa se, että toisin kuin LAMKissa, jossa joka helvetin tehtävä tehtiin ryhmätyönä ja tiimissä, jossa piti aina mukauttaa omaa tekemistään muiden tahtiin ja intoon ja osaamiseen, täällä saan keskittyä tekemään asiat omalla tavallani, ja minua kannustetaan siihen. Jos tuotan kolme maalausta päivässä, minua kannustetaan tekemään lisää, kaikki jotka tulevat ulos. Tämän kurssin tavoitteellinen piste on yksi maalaus. Kaikki ovat toki tehneet jo useampiakin, mutta se tavallaan poistaa ylimääräisen paineen tuottamiselta, ja voi keskittyä tekemään asioita omaan tahtiinsa. Se on mukavaa. Muiden työskentelytapojen seuraaminen on välillä myös kiinnostavaa, tai teknisen osaamisen (jota itselläni on lopultakin kovin vähän) tutkiminen ja vakoilu.  Yritän imeä itseeni kaiken mahdollisen, kokeilla kaikkea mitä opettajat ehdottavat, tutkia ja kokeilla asioita..Ja se selkeästi kantaa hedelmääkin.  Olen myös päässyt aika äkäisesti irti "omasta" värimaailmastani, jolla tuli maalattua oikeastaan vuoden päivät. Ehkä asuin ympäristö vaikuttaa siihen eniten. Jos näkee pelkkää ruostetta, maalaa pelkkää ruostetta. Romu  on kaunista, mutta sitä on monenlaista. Jotenkin olen ajatellut sisäelimistön romukasoina, kaikenlaisena paskana joka pitää meidät käynnissä, mutta on vain tarpeetonta rompetta siinä vaiheessa kun kone sammutetaan. Tähän liittyen olen miettinyt maalaustakin, jonka saatan aloitella tässä viikonlopun aikana.

Keuhko

Saturnuksen Poika Syö Isänsä Sisältä Käsin

Figure 6: Fuck You

Another Flesh Study

Maalailua

Tänään alkoi maalailuhommat, ja kyllähän ne siitä tuntuivat taas lähtevän, kun ensin tykitti löysät pois alta. Ensimmäisen päivän saldo on neljä taulua, kaksi viimeistä tehty maitokartongille, kun alkoi levyjen pieni koko nyppiä.

Mukavaa touhua, kun sen oikein oivaltaa ja tarjoaa samalla hyvän viitekehyksen toiselle projektille, nimittäin Merzbown koko tuotannon (niissä puitteissa joissa löysin sen) läpikahlaamiselle. En edes arvaa monta levyä tuossa on, mutta vuorokauden aikana olen nyt kuunnellut kohta 12 levyä. Hienoa musiikkia kaikkiaan, etenkin kun ei oikeastaan koskaan tiedä mitä levy pitää sisällään etukäteen, vaikka periaatteessa on turvallista sanoa, että "No noisea tietysti!", mutta kuten joku aika sitten kirjoitin, ei totuus ole niin yksioikoinen.  Merzbow tarjoaa välineet dissosiaatioon ja sen myötä totaaliseen vapautumiseen ja hypnoottiseen irrallisuuteen. Se on hienoa.  Vaikeinta on hillitä itseään ja pitäytyä jonkinlaisessa kronologiassa, vaikken annakkaan sen olla ehdoton ohjenuora.

Mutta on miellyttävä huomata näissä itsella aivan uusissa alkupään levyissä samanlaisia mieltymyksiä, jotka nyt ovat tuntuneet itselle hienoilta, nauhalooppeja ja AM-radiota, puhesampleja, kaikenlaista! Toki joku voisi masentua siitä miten kaikki on jo tehty, mutta se on turhaa, kun ei kukaan tee koskaan mitään samalla tavalla vaikka yrittäisikin. Ja lähtökohtaisesti en koita apinoida ketään missään, koska minulla on ihan riittävästi käyttömateriaalia omissa kuvastoissani ja välineissäni. Ja väittäisin, että kaikessa simppeliydessään audiovisuualisliteraalisti myös melko omaperäinen jälki kaikessa.Toki se koostuu monistakin vaikuttimista, sitä en yritä kieltää mitenkään päin.

Posti taas on aiheuttanut päänvaivaa, tuntuu että pakettien ja kirjeiden hinta nousee joka helvetin käynnillä, mikä on raivostuttavaa. Nyt ei sentään ole enää kuin yksi paketti amerikkaan postittamatta, mutta onhan tuo aivan järjetöntä touhua, että ihmiset maksavat postikuluja melkein enemmän kuin mitä kasetilla tai levyllä oikeasti on hintaa. Ja kaikki vain siksi, että Postin läskit voivat tunkea enemmän rahaa taskuun ja väittää, että käyttöaste olisi muka laskenut ja siksi täytyy taas nostaa hintoja, vaikka todellisuudessa en osaa kuvitella, että miten niin muka olisi käynyt. Jos onkin, se johtuu siitä että posti on hinnoitellut itsensä ulos tästä hommasta. Vituttaa, kun kaikilla valtionfirmoilla tuntuu olevan käynnissä kuppaus, jossa hyvinvointivaltion rahoja tungetaan omiin taskuihin minkä keretään, jotta voidaan jättää uppoava laiva taskut täynnä pätäkkää. Tekee mieli lähinnä kuristaa tuollaiset ihmiset ihan omin kätösin, koska se on raivostuttavinta ja moraalittominta touhua, jota voin äkkiseltään keksiä.  Ehkä on parempi mennä taas rauhoittumaan, kuin jakaa epämääräisiä fantasioitaan tuntemattomille internetissä. Juups.

Sunnuntain rutinakasettipäivitys

Koska minulla oli läjä epämääräisen mittaisia, 23-25 minuuttisia kasetteja, nauhoitin niille noisea periaatteella "kestää minkä kestää ja täts it". Yhden myin jo suunnilleen saman tien kun sain nuo julkaistua, joten kolme on vielä jäljellä, helpoiten niitä voi tilata bandcampin kautta, jos rutina nappaa. Noisen soittaminen on kyllä aina yhtä puhdistavaa ja hauskaa touhua, tuossakaan ei kauheasti kummempaa välineistöä ole, kuin A puolella särö, loopperi ja jousirämistin, B-puolella lisäksi delayta ja nauhalooppeja, mutta suht yksinkertaisella välineistöllä sitä kuitenkin ollaan liikenteessä. Electric Hobolta saa myös Rustfucker-kasetteja, joissa on Kouvolan ja Joensuun keikat, jotka ovat mielestäni erityisen onnistuneita kaikessa kaoottisuudessaan. Olisi kai sunnuntain voinut paskemminkin käyttää.

Ajattelin tähdätä tänään ajoissa nukkumaan, ihan siksi, että viime aikoina olen nukkunut aivan helvetin huonosti ja vaivalloisesti, yritän päästä kitarisaleikkaukseen jotta henki kulkisi vähän paremmin, mutta saa nähdä tehdäänkö niitä aikuisille tuosta noin vaan. Mutta olisipa sille ainakin melko selkeä syy, kun joka aamu tuntee olevansa enemmän kuollut ja vähemmän hengissä. En tiedä johtuuko se tuosta vai juuri kärsimästäni flunssasta, mutta tuntuu kuin keuhkotkin olisivat heikentyneet ja hapenottokyky huonontunut jotenkin tässä viime aikoina. Ehkä se on vaan laiskuutta ja luuloa yhdistyneenä, en kokenut nukkuvani huonostikaan ennen kuin lääkäri kysyi koenko olevani väsyneempi kuin aiemmin ja nukunko huonosti. Toisaalta sen jälkeen vasta saatoin tajuta ajatella koko asiaa, jolloin sen huomaakin helpommin. Huomenna pitää soitella terkkarille verikoetuloksista, en oikein tiedä mitä minusta mitattiin, mutta aika monta pulloa sitä kuitenkin otettiin. Eiköhän tuo selviä.

Muuten oleminen on ollut taas tällaista, helpointa olisi pysyä kaukana abstraktioista, mutta se, saatika helpolla selviäminen, ei ole oikein koskaan ollut oma juttu, joten tässähän sitten kärsitään. Hautausmaan vieressä asuminen ja sen nurkilla norkoilu ovat ihan hyvä harrastus ja kylläpä tuossa tulee katsottua itselleen tuntemattomien ihmisten kiviä ja mietittyä, miten vähän itse merkitsee sitten joskus jollekin, joka ei tuntenut itseäni ollenkaan. Hämmentävää touhua tämä olemassaoloa, pyytämättä annettu, mutta silti itseensä niin tiukasti takertuva, ettei siitä tahdo luopuakaan.

Outo Piiri II

Kun tässä on kotipiirissä nyt ollut tapetilla autismi/aspergerasiat, niin sitä on alkanut tarkastella omaa intensiivistä suhtautumista ihmisiin ja asioihinkin vähän uudessa valossa. Toki tiedostan, että aivan kuten useimmat tämän alueen asiat, itsediagnosointi ei ole minkäänarvoista touhua eikä se suoranaisesti johda mihinkään, mutta lähinnä tämä tuntui sellaiselta pieneltä huomaamiselta, joka laittaa katsomaan omaa elämäänsä vähän vaihtoehtoisella tavalla. En kuitenkaan koe, että tekisin välttämättä diagnoosilla kauheasti, koska olen kehittänyt itselleni ainakin välttävästi toimivat mekanismit ja tavat olla olemassa, joita minkäänlainen diagnoosi ei välttämättä muuttaisi suuntaan tai toiseen. Suomeksi sanottuna siis, en koe että diagnoosi tekisi minulle välttämättä yhtään mitään, mutten myös tahdo halventaa ns. "oikeasti" autistisia juoksemalla hakemaan diagnoosia ja julistautumalla joksikin puhuja-airueksi tämän asian puolesta heti kun löysin pari viitettä siihen, että saatan omata joitain viitteitä autismista omassa käytöksessäni.  Esimerkiksi lapsuuden äkilliset raivopuuskat muita lapsia kohtaan kotona ja koulussa, intensiivisyys (puolisoni naureskelee tässä yhteydessä aina niitä kertoja, kun alan kasuaalisti näyttää yövieraille jotain kolmen tunnin keikkaa/dokumenttia/mitälie, että "Katotaan tää", tajuamatta että kaikki eivät välttämättä jaksa keskittyä sellaiseen), sulkeutuneisuus ja kyvyttömyys ymmärtää ihmisten sosiaalisia pelejä (tai ylipäätään käsittää miksi ne kiinnostavat ihmisiä niin helvetin paljon) ja pakkomielteinen suhtautuminen moniinkin asioihin (esim musiikin tekeminen/kirjoittaminen/piirtäminen/yms touhu). Kai sekin kertoo jotain, että soitan mieluummin lähemmäs kolmetuntisia keikkoja, kuin perinteisiä 45 minuutin settejä, eikä minulla oikeasti tule tuossa ajassa kertaakaan mieleen, että olisi tylsää tai ei keksisi mitä soittaa. Tai että tarvitsisi taukoa.

Tämä tavallaan heräsi valaistuksenomaisena juttuna itselle, kun esittelin luokkakavereilleni videota noista isommista piirrustuksista, ja ne katsoi sitä monttu auki ja mietin että nyt ne varmaan luulee, että olen jonain savant autistina vaan piirrellyt menemään, vaikka en mielestäni todellakaan ole ja ihan vaan määrätietoista duunia tuo on ollut. Sitten kun puhuin tästä puolisolle, niin hän totesi että kyllä minä sen aika äkkiä piirsin ja saatoin kiukutella koko ajan, kun oli pakko päästä piirtämään. Tajusin, ettei minulla ole tuon tekemisestä edes mitään muistikuvaa, että en osannut sanoa yhtään miten olin käyttäytynyt sinä aikana, tai kuinka kauan siihen meni. Toki tekemisiini kuuluu vahvasti totaalinen katoaminen, siihen tekemiseen häviäminen ja minä häivyttäminen. Jos se ei syystä tai toisesta onnistu, saatan yhä saada täysin impulsiivisen ja hallitsemattoman raivokohtauksen, oli syynä sitten joku ihminen joka estää sen, tai niinkin vaikea ja haastava vihollinen, kuin SÄHKÖ. Tekee mieli vain heittää kitara saman tien häiriön suuntaan seurauksia ajattelematta, mutta nykyään hillitsen itseni paremmin. Ymmärsin, että ehkä tavassani toimia on joitain piirteitä, jotka voidaan ajatella kuuluvan vaikkapa Aspergeriin, tai joita olen nähnyt omassa työssänikin nuorten kanssa. Mistä en pitänyt yhtään oli nuorisotyöntekijöiden kyvyttömyys suhtautua asperger-lapsiin, muille lapsille vaan seliteltiin, että no tuo saa kaiken anteeksi, kun se on VÄHÄN ERILAINEN. Olisi ehkä hieman helpompi yrittää lähestyä koko asiaa jonkinlaisen mukaan ottamisen, kuin ulos sulkemisen kautta. Tai ainakin itsestä vaikutti siltä, että ko. lapsi yritti kaikkensa ollakseen samanlainen kuin muut, mutta turhautui jatkuvasti kun ei kyennyt ymmärtämään miksei siitä oikein tullut mitään. Ei sitä ainakaan helpottanut se, että asiasta ei puhuttu avoimesti vaan sanottiin, että tämä asia on pidettävä salassa, ja sitten kierreltiin ja kiemurreltiin muiden lasten edessä, kun he eivät ymmärtäneet tilanteesta sitäkään vähää. Yksi niitä asioita, jotka saivat minut lähtemään alalta.

Enkä siis väitä, että olisin  nyt tästä lähtien automaagisesti autisti, vaan että saatan omata jotain lievempiä piirteitä, jotka ovat ehkä auttaneet samankaltaisuuksien tunnistamisessa muissa ihmisissä ja siten helpottanut vähän sitä suhtautumista ja olemista esim. noiden sosiaali- ja nuorisotöiden kanssa. Jotenkin vaan tuntui jännältä, etten ole koskaan aiemmin tajunnut ajatella, että parin asperger-lapsen meininki olisi aivan hyvin voinut olla omastakin lapsuudesta revittyä, mutta aika ja etäisyys antaa perspektiiviä, vissiin. Kai tämä voi olla aivan turhaakin, enkä tiedä mitä tällä informaatiolla tekisin, mutta ajattelin nyt kuitenkin tulla kertomaan intterin netille, että tällaista asiaa olen tässä pohtinut pari päivää. Tein myös tällaisen audiokollaasin. Vuosia sitten tein nauhan nimeltä Outo Piiri I, joka sisälsi kenttä-äänitteitä, runoja, leikattuja ja liimattuja asioita ja kaikkea paloiteltua ja uudelleen järjesteltyä. Nyt tein tämän hieman samalla mentaliteetillä. Samalla se on jonkinlainen äänimaisema Metadadaa varten, sitä saa minulta 20.10 alkaen kymmenen euron hintaan. Näitä kasetteja saa vitosella. Parhaimmillaan tämä on tietysti tuollaiselta suhisevalta nauhalta kuunneltuna, koska se sisältää paljon nauhalooppeja ja muuta sellaista, mitä olen käyttänyt esimerkiksi livekeikoilla ja muissa jutuissa. Tällaisenaan tämä on läpileikkaus omaan päähäni, siellä on dronea, melua, löydettyjä ääniä, looppeja, hämyistä jazzia, akustista kitaraa, väärinpäin käännettyjä ääniä ja ties mitä. Olen siihen helvetin tyytyväinen.Vielä.

Päivät juoksee kuin villihevoset yli vuorten.

Kyllähän se tämäkin viikko taas pätkähti reippaasti loppupuolelle ennen kuin muka ehti ajatellakaan kirjoittamista sen paremmin. Anatomian opiskelun ja sisäisten luu- ja lihaukkojeni pohdiskelun lisäksi olen tässä myös ajellut jo kertaalleen Lahteen, jossa kävin kuuntelemassa taidetutkimuksesta ja tajuamassa, että koko tämä blogi on oikeastaan ollut melko pitkälti taiteellista tutkimusta prosessikuvausta ja analyysia, todellisuuden tutkimista taiteen välineillä ja noiden tulosten purkamista. Se on ollut jotenkin luontainen kutsumus, ja toisaalta helpottanee myöskin opparin kanssa. Tai en minä kyllä muutenkaan ole uskonut sen kanssa kauheasti hikoilevani. Kunhan kerkiäisi vain tehdä sitä jossain välissä paremmin. Perjantaina menen takaisin Lahteen ja nauhoitetaan Cut To Fitin levy, kun kerta laitoin kaikki valmiiksi. Samoilla höyryillä tullaan Helsinkiin lauantaina, Kalasataman vapaakaupungin tilaan kauppakeskus Rediin soittamaan grindiä. Miksi? Siksi että se kuulosti juuri niin vitun typerältä idealta, jonkun kunnon Siwan kassa-valon alla soitella setti läpi ei kenellekään (koska samana iltana Helsingissä on mm. Godflesh, että eipä tuossa paljoa tule kilpailua).

Rahaakaan siitä ei tule, ja kun helsinkiläiset tuntee niin eiköhän sinne saisi taas puolet backlinesta viedä vähintään Lahdesta. Mutta jos joku tahtoo tulla ostamaan kirjoja tai kasetteja niin se on oiva tilaisuus. Katoamista on kolme ja Ajatuskonetta pari lisää. Olen tässä iltojeni ratoksi dubbaillut vähän juttuja, mutta isoin osa tuntuu menevän sitä mukaa kun kerkeää tehdä, eli kai tässä olisi syytä kerätä jonkinlainen pohja ja tehdä pari painosta kasetteja. Ainakin Electric Hobon Rustfuckeria. Myös Junkyard Shamanin Syyt olisi sellainen jota voisin tehdä enemmänkin. Ja kai tuossa pari muutakin on. Jos jotain tahtoo, niin voi huudella vaikka tässä, teen sitten vähän sen mukaan miten on kasetteja.


Vähän tässä alkaa stressitaso kuitenkin olla sen verta korkealla, etten ihan huvin ja urheilun vuoksi älyttömän montaa reissua ajatellut Lahteen enää tehdä loppuvuonna, vaikka pitääkin käydä siellä Oulun keikan puitteissa ainakin, kun täältä ajaa oikeastaan aivan täsmälleen saman matkan kuin Lahdesta. Suorat tiet tekevät paljon. Aika sama matka tästä on ajaa Ouluun, kuin mitä tuo Joensuun reissuni oli. Ja se oli murhaa yksinään se. Saa nähdä mitä tässä keksii. Yöpaikka pitää ainakin hoitaa, koska päivällä ajelu ei ole enää temppu eikä mikään. Mutta jos nyt en kerkeä ilmoitella elossaolostani mitään, eikä mitään erikseen kuulu, niin minut löytää seiskan nurkilla lauantaina mölyämästä keskellä ostoskeskusta. Nyt menen suihkuun ja nukkumaan.

Sunnuntait

Sunnuntai, pitkästä aikaa sellainen jonka olen paikallani, ja sen kyllä huomaa. Rauhattomuus on ollut vahvasti läsnä kaikessa olemisessa, niin itsellä kuin koirallakin, eikä osaa keskittyä oikein mihinkään minkä aloittaa. Luin sentään Osamu Dazain Ei enää ihminen-kirjan loppuun. Olen etsinyt sitä vuosia, mutta Lahden kirjastossa sitä ei ole ollut. Nyt tosin selvisi, että siksi että kaverini oli ostanut sen poistomyynnistä eurolla. Kankaanpään kirjastosta kuitenkin löytyi, se tuli luettua aikalailla yhtä soittoa läpi. Olin oikeastaan yllättynytkin miten yhteneväinen pohjavire sillä on Katoamisen kanssa, vaikka omani toki karkaa psykedeelisemmille ja psykoottisemmillekin urille, eikä toki ole yhtä hyvin kirjoitettu, mutta eristyksen ja irrallisuuden kuvaus on silti se yleinen sävy. Olen viimeaikoina miettinyt tuota kirjahommaa paljonkin, siitä voisi karsia jonkin verran kampetta poiskin, lähinnä sitä suvantoa jonka ajattelin rikkovan nimenomaan sitä odotusta siitä, että nyt pitäisi jo tapahtua jotain, mutta itsetarkoituksellisena keskisormena se vaan vesittää jännitettä hieman. Sitä ei vain ollut kovinkaan suurta hajua siitä mitä kirjan kirjoittaminen on, tai minkä pituinen "oikea romaani" kuuluu olla, kun on tehnyt lähinnä eripituisia novelleja ja runoja. Oikeastaan aivan sama dilemma, joka musiikin kanssa oli, kun alkoi siirtyä grindcoresta tavallisempiin mittoihin.

Kaipa se tästä taas. Huomenna alkaa rypistys anatomiaa, tiistaina pitää käydä Lahdessa opiskelemassa. Jos joku tahtoo Katoamista tai Ajatuskonetta, niin voin ottaa mukaan ja nähdä jossain epämääräisessä lokaatiossa. Molempia taitaa olla neljä kappaletta jäljellä. Metadadakin menee painoon ensi viikolla, mikäli kaikki menee niinkuin pitää. Sitten kerron siitä enemmän. Ja teen ehkä lisää videoita tai jotain muuta. Juuri nyt turhauttaa, että aivan vitun sama mitä tekee, se ei tunnu tavoittavan taas ketään eikä mitään, ja siitä syystä tekee mieli pistää kaikki vitun internetit solmuun, kun ne eivät tee sitä ainoata tehtävää, joka niillä on. Mitä helvettiä minä niillä teen. Tarvitsen vain bandcampin, jotta voi työntää musiikkia ulos. Ei sitä kai sieltäkään kukaan tilastojen valossa kuuntele, ainakaan mitään biisiä loppuun asti, joten vittuako minä teen mitään ihmisille, jotka eivät ota sitä vastaan. Leikkaan itseni irti ja pakenen metsään. Välillä tuntuu, että olisin aivan valmista kamaa johonkin lataamoon, ihan vaan olemaan ja kuolaamaan, mutta en kai osaisi sitäkään, muut ihmiset alkaisivat raivostuttaa ja tahtoisin jonkun piilopirtin jossa olla ja kuolata. Äidilläni sentään tuntuu menevän taas vaihteeksi paremmin, mikä on hyvä, koska hän on ansainnut kaiken hyvän tässä maailmassa ihan jo siksi, että on joutunut minut kasvattamaan ja kärsimään kaikkea tätä ylimääräistä huolta.

Nyt on ollut projekteina lähinnä opinnäytetyö ja walkmanin korjaaminen, jotta saisin keikoille taas kasettiloopit pyörimään. Sain värkin jo melkein korjattua ihan itse, mutta jostain syystä se ei kuitenkaan jaksa vedellä nauhoja mikä on vähän outoa. Mutta kunhan tässä nyt iltani ratoksi vielä väkertelen, niin eiköhän sekin kuntoon tule. Onpahan jotain tekemistä käsille.

Opinnäytetyö polkaistu käyntiin, kaiken muun ohella.

Näköjään sitä ei kerkeä kertoa kuulumisiaankaan kuin paristi viikossa, vaikka periaatteessa onkin lähellä ja tavoitettavissa koko ajan. Koulu on vain niin kuormittavaa kaiken uuden asian kanssa, että sen jälkeen vaan tulee kotiin ja tuijottaa hiljaa tyhjyyteen tunnin-pari, ennen kuin kykenee tekemään mitään. Anatomia alkoi, ja se on paitsi helvetin kiinnostavaa ja inspiroivaa, myös yllättävän vapauttavaa, koska siinä ei tarvitse piirtää havaintokuvaa, vaan nimenomaan kompositiota, joka kutkuttelee aivojani aina kauniilla tavalla. Opettajamme on pieni unkarilainen täti, joka oli kuulema haukkunut edellisen ryhmän aivan kasaan, mutta joka ainakin mielestäni on kyllä ollut ryhmällemme aivan kohtuullinen ja kaikenlisäksi hauskakin. Tai sitten se on vain omasta asenteesta kiinni. Oli hymy herkässä, kun hän totesi murtuneella suomenkielellään, että "joku voi ajatella miksi minun täytyy opetella jotain anatomiaa kun pärjäsin ihan hyvin ilman sitä tähän asti... No et pärjännyt!" Opetus on hyvää ja vaikka tahti on melko hurja, tuntuu siltä että joka päivä oppii ja kehittyy aivan valtavasti ihan jo hiilellä piirtämisessä, vaikka se vielä melko tukkoista touhua onkin. Mutta ilokseni olen saanut myös huomata, että suhteet ovat minulla melko sisäsyntyisesti hallussa. Jalat meinaavat jäädä välillä vähän lyhyiksi, kun yrittää vangita perspektiivistä lyhennystä, mutta muuten mittaaminen tulee melko sisäsyntyisesti, vaikka luulin, että anatomia olisi nimenomaan se heikko kohta. Mutta huomaa, että jo kolme päivää tätä on henkisesti tuntunut viikolta, ja on aikalailla aivan saatanan finaalissa.  Mietin myös, että olisi kiinnostavaa harrastaa kuolleen mallin piirtämistä, kun saisi viikkoja rauhassa keskittyä piirtämään ensin asentoa, sitten lihaksistoa ja lopulta luustoa. Ei olisi ongelmaa asennon pitämisessä ja siinä kerkiäisi samalla funtsia juttuja.

On tässä sentään saanut jotain aikaankin. Aloin tehdä opinnäytetyötä, tajuamatta oikeastaan, että olin alkanut tehdä opinnäytetyötä. Kuten selitin (tai sitten en) alkuperäinen suunnitelma oli tutkia mahdollisuuksia toteuttaa sarjakuva ilman sanoja. Se voi toimia, mutta ei siinä yhteydessä, jossa minä aioin tehdä sarjakuvan kommunikaatiossa hajoavasta ja sirpaloituvasta mielestä. Kommunikaatio edellyttää jonkinlaista kieltä. Yritin myös luoda keinotekoista symbolijärjestelmää ja kieltä, mutta siitä tuli juuri sitä, keinotekoista ja turhauttavaa. Huomaamattani Metadadaan alkoi hiipiä jotakin, joka oli kollaasinomaista, visuaalista runoutta, eri kirjoista leikeltyjä lauseita, joita viskoin puolisatunnaiseen järjestykseen ja rakentelin kokonaisuuksia. Tätä metodia (toki Burroughsilta apinoitua, vaikkakaan en edes yritä väittää tässä olevan mitään kovin satunnaista, koska kaikki faktorit ovat liian hallinnassa) hyödyntäen alkoi sitten syntyä muutakin. Minulla oli vielä liian tarkka käsitys siitä, mitä tahdoin tuon opinnäytetyön muka olevan, ja juuri se esti minua tekemästä sitä ollenkaan. Tuntui siltä kuin olisin jumissa. Kun sitten aloin tehdä näitä omaksi ilokseni, huomasin ja tajusin, että koko hommahan alkoi hahmottua itsestään. Olin ainoa asia, joka seisoi sen edessä, koska ajatukseni olivat liian kiinni siitä, että teoksen pitäisi käsitellä tietoisuuden hajoamista nimenomaan kommunikaation informaatiotulvassa. Samaan aikaan mieleni käy kuitenkin läpi jonkinlaista hajoamista luontaisen antisosiaalisuutensa, uusiin ryhmiin sopeutumisen ja paikan muutoksen kanssa. Tämä hajoaminen, eristyminen, katoaminen, tämä on se prosessi jota minun pitäisi kuvata alunperinkin, koska se on juuri se prosessi jota olen tutkinut itsessäni niin monelta eri puolelta muutenkin. Joten sain työlleni fokuksen ja suunnan ja median. Lueskelen tätä varten Tarastin Johdatus semiotiikkaan-kirjaa ja pohdin vahvasti kieltä ja sen informatiivisuutta ajatusten välittäjänä. Kuinka järjetöntä on pitää sitä tietoisuuden välittäjänä, kun suurin osa informaatiosta on ylimääräistä jätettä, täytesanoja, turhaa pulputusta joka ei vie mitään eteenpäin. Tässä ovat ensimmäiset sivut, jotka olen nyt saanut valmiiksi.

 

 Metadadakin on nyt painofirman vastuulla, uskoisin saavani niitä käteen lähiviikkoina, joten rahansa voi kaivella taskusta jo valmiiksi ja puristaa niitä rystyset valkeina sinne asti. Hinta on perus 10 euroa.

Viikko käyntiin taas.

Viikonloppu sujahti taas ohi, tällä kertaa ei onneksi ihan vaan auton ratissa vaan maaseudun rauhassa, kuituhamppufarmilla sadonkorjuuhommissa. Se oli mukavaa puuhaa, maalaispennulle sopivaa kumppareissa lampsimista ja käytännön tekemistä, jossa myös...krhm... "urbaanista menneisyydestä" oli hyötyä ainakin niitettävän kasvin tunnistamisessa. Oli myös mukava katsella miten innoissaan koira pomppi tasajalkaa pellolla tavalla, jota luulin esiintyvän vain piirretyissä, mutta näemmä tuo pikkupallero osaa harrastaa sitä oikeastikin. Nyt se makaa taas tietysti tyynyvuoren keskellä lämpimässä, onnellisena ja väsyneenä. Totesin joku päivä, että kun Diogenes käski ihmisen elää kuin koira, hänellä ei varmasti ollut ihan tuo mielessä.

Mutta tuollaistahan se koiran elämä melko pitkälle taitaa nykyään olla kaikilla muilla, paitsi metsästyskoirilla. Sitäkin tuli tuossa mietittyä, miten paljon maalaiselämä ainakin oman muistin kuvaan pyörii tappamisen ympärillä. Kun taloudessa oli kaikenmaailman haulikkoa ja kivääriä ja metsästyskoiraa ja väkeä, tuntui kuin koko elämän tarkoitus olisi vain tappaa jotain, suunnilleen ihan mitä tahansa. Tai niin meillä ainakin puhuttiin. Koska oltiin tappamassa hirviä, koska "ryssiä", koska supikoiria ja koska pihaan sattuneita vieraita, jotka tietysti olivat kaikki varkaita kunnes toisin todistetaan. Toki taloutemme saattoi vain olla helvetin sairas ja vinksahtanut ympäristö, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että aika helvetin iso osa maalaisyhteisöistä tavalla tai toisella on. Passiivisaggressiivisuus ja hymyn taakse kätketty raivo tuntuvat olevan melko syvällä kaikissa tuollaisissa porukoissa, ja ainakin luulen omaavani herkkyyden tunnistaa sellainen kaukaa. Toki voi olla, että projisoin vain omaa tottumustani muihin, mikä on aivan hyvin mahdollista. Varmaan melko todennäköistäkin. Eihän kaikki paikat voi olla tuollaisia. Henkisesti sairaan ihmisen dominoimia ja totalitaristisia systeemeitä. Onneksi se on kaikki takana nyt.

Tultuamme kotiin kävimme Herkkupaussilla, joka on Kankaanpään vastine Meerin grillille. Kasvisburgerit ja aurajuustoranskalaiset, teki tehtävänsä niin, että kohta voin vain pötkähtää nukkumaan ja herätä luultavasti aamulla miettien, että on yhä vähän täysi olo. Mutta helvetin mukava se on joskus olla vatsa täynnäkin ainaisen kärsimisen sijaan. Kyllä sitä taas kerkeää ja joutaa harrastamaan läpi elämänsä. Nyt voisin taas kuitenkin pohtia nukkumista ja unen maihin valmistautumista. Viimeyönä näin unta, että minulla oli sello ja kaivoin siitä vitosia ja oktaaveja ja riitasointuja ulos. Jos jollakulla on minulle sello, otan sen vastaan ja lupaan käyttää sitä musiikin tekemisessä aktiivisesti ja arvokkaasti.

Tässä on vielä Juho Maurisen loistava levy, jonka ostin aikalailla samoin tein, koska sellaisella stressillä ja hartaudella on tätä tehnyt, että ansaitsee sen täysin. Tässä on jotenkin juuri niin täydellistä tasapainottelua kontrastilla, että koin, että minun ei tarvitse tehdä nyt levyä "normaalia musiikkia", koska Juho teki sen niin hyvin, että se ilmaisee kaikki nekin tunnot, joita itse olisin muka tahtonut välittää. Joten voin kuunnella tätä ja jatkaa omalla tielläni syvemmälle alas. Kuunnelkaa tekin. Hieno levy, etenkin Matka Alas Pimeyteen on täydellinen biisi.