sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Kuohittua äärimmäisyyttä



Koulutehtävänä piti  katsoa tämä dokumentti Yle Areenasta. Siinä sitten aloin ihmetellä, miten tämä eteneekin nopeammin kuin muistin, ja sitten totesin, että siitähän oli leikattu 20 minuuttia pois, koko nuoruuden kuvaus, monien töiden analyysi ja paljon ihan olennaisia onnettomuuksia elämästä. Se oli jotenkin äärimmäisen raivostuttavaa, juuri sellaista taiteen ja tekijän kivaksi kirjoittamista, jota vihaan sisäsyntyisesti aivan helvetisti, koska siitä sitä on saanut kärsiä itsekin omissa hommissaan tässä maailmassa, joka ei ymmärrä kuin yhden puolen itsestään ja sitten ihmettelee kauhuissaan, miten kykenee toisella kädellä kaikkeen siihen julmuuteen, jota koko ajan harjoittaa. Ajateltiinko Ylellä, että taiteesta kiinnostuneet korkeakulttuuri-ihmiset eivät voisi sulattaa kärsimystä määräänsä enempää? Baconin taiteessa ja hahmossa nimenomaan äärimmäisyys on olennaista, joten sen leikkely tuntuu vielä suuremmalta typeryydeltä. Varmasti syyksi kaivellaan sitä, että dokumentin on mahduttava tunnin formaattiin, mutta onpa sitä pitempiäkin dokumentteja näytetty, ja tämä jos mikä yhtenä viime vuoden parhaista dokumenteista on sellainen, joka tulisi esittää kokonaisena. No, tulipa pällisteltyä tuokin, nyt katselen taas tuota oikeaa versiota.



Muissa otsikoissa tänään on ollut lähinnä tämä levy. Tein sen viime yönä ja tämän päivää olen yrittänyt saada aikaan videoteoksen sille, koska ihmiset luultavammin klikkaavat youtubelinkkiä, kuin painavat bandcamp-playeria päälle, niin typerältä kuin se tuntuukin. Tuon albumin innoittajana toimivat ehkä viime aikoina paljon kuuntelemani Mika Vainion tekeleet, lähinnä staattisessa minimalistisuudessaan, sekä Diogenesin elämä ja teot, joita olen lukenut anekdoottien muodossa tässä nyt. Aika äkkiä tuosta askeesista tulee ikävä omaa askeesia, lähtemistä ja vapautta, mutta toki ymmärrän, että sillekin on aikansa ja paikkansa, eikä kaikki koskaan ole niin kultaista, kuin miltä se täältä silloisesta tulevaisuudesta näyttää. Sellainen on ihmismielen sokkelo. Oma etuni on lähinnä se, että minulla on kartta omastani, tiedän miten seinät vaihtuvat ja nousevat vastaan, joten osaan olla yllättymättä oikeastaan mistään.

Tämän jälkeen voisi kyllä lukea jotain perinteisempää proosaa, on tullut tankattua taas filosofiaa jonkin verran, joten pää alka olla taas täynnä melko turhiakin abstraktioita, joista on välillä hyvä tyhjentyä totaalisesti. Pää ei tarvitse enempää kuin sinne mahtuu, ja onnekseni sinne mahtuu suhteellisen vähän kerralla. Ukrainalainen kaveri laittoi viestiä, että Ruostuva Maailma / Palava Mieli kolahti. Jännä, että se voi toimia ilman mitään ymmärrystä kielestä. Noita on vielä 30 kappaletta jäljellä, ehkä myyn ne loput vaan ulkomaalaisille, kun suomalaiset eivät taas osaa arvostaa mitään, mitä omalla pihalla puuhastellaan, eivät ainakaan ennen kuin joku muu antaa sille isompaa arvoa. Taas turhauttavia puolia. Ehkä niitä kasaantuu sen verran, että on vain parempi mennä nukkumaan. Tajusin silti, etten ole ollut aivan vitun ahdistunut koko ajan noin puoleen vuoteen, vaikka päivittäisiä aaltoja pyyhkii rantaan. Luultavasti se on johtunut siitä, että tekemistä on ollut riittävästi, on saanut haastaa itseään ja kykyjään. Nyt alkaa keikat vähentyä ja muutenkin meno rauhoittua, eiköhän se sieltä taas tule sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti