sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Hieno ilta ja hienoa touhua!

Tämä oli yksi täydellisimmistä illoista, joita olen tässä kylässä järjestänyt. Ajattelin tämän viikonlopun toimivan jonkinsorttisena läksiäistouhuna, enkä tiennyt yhtään mitä siltä odottaa, mutta se ylitti kaikki ne vähät odotukset ja pelot mitä minulla oli. Sitä katseli vain Tirran ja Torven valokylttejä ja mietti, että helvetti että minä rakastan tätä kompleksia. Olen saanut kokeilla siellä aivan helvetisti kaikenlaista uutta ja ihmeellistä ja hämmentävää, ja yleisö on aina tullut paikalle, valmiina seikkailuihin, joiden päätepistettä en tiedä itsekään. Se on aivan helvetin hienoa. Nytkin näin ihmisiä, joita näen ehkä kerran vuodessa tai vielä harvemmin, ja siitä tuli hyvä mieli. Kunnon walk down the memory lane, muttei missään turhan nostalgisessa mielessä, vaan sellaisessa nyt elävässä kiitollisuudessa, että tahdon vain kertoa koko maailmalle miten paljon rakastan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet tästä mahdollista, ihmisiä joiden ansiosta ja myötävaikutuksesta olen saavuttanut kaiken tämän vähän mitä olen saavuttanut. Tämä tuntuu uuden alulta, oikeastaan tuntuikin hieman siltä, että keikkani aikana kuolin jossain määrin ja ryömin nahasta ulos uuteen elämääni, jonka alun kauneutta Tanssiva Karhu vielä korosti. Nauroin, että olo on kuin olisin ryöminyt läpi kuoleman ja nyt juoksisin alasti kukkaniityllä, vapaana monista asioista. Kokemus oli kaunis ja miellyttävä. Levyversiot eivät tee tälle yhtyeelle oikeutta, niinkuin ei toki varmaan oikein millekään hyvälle musiikille, mutta livenä se vain oli mielettömän hyvä!

Ennen omaa keikkaa kerkesin käydä juuri katsomassa JK Ihalaisen runot Torvessa, ja vinkkasinkin että aloittelen kohta yläkerrassa, ja hän on tervetullut mikäli niin tahtoo. Tuli kyllä leuhotettua vähän liian takki auki, kun sanoin parille ihmiselle, että "sanot vaan, että Jere käski päästää ilmaiseksi", ihan kuin olisin joku supermegamoguli taas, vaikka olen vaan uuvatti jostain maalta. Mutta toinen niistä oli JK Ihalainen, joka on varmaan suurin yksittäinen syyllinen siihen, että ajattelin olevan jotenkin hyvä idea alkaa kerätä runoja ihan oikeaksi kirjaksi asti. Toinen oli eräs ihminen, jota en tunne kauhean hyvin, mutta joka on mielestäni aina vaikuttanut valoisalta ja hienolta ihmiseltä, sellaiselta joka nyt ansaitsee saada vitosen verran liekaa jossain keikkaillassa. Valoisia ja hienoja ihmisiä ei koskaan ole liikaa, vaikken aina itse osaakaan ehkä olla sellainen. Joka tapauksessa keikka meni hyvin, vaikka aina kun soittaa paikassa jossa ihmiset mölyävät, meinaa jalka hakeutua siihen HM-2 pedaalin päälle, josta saa kontaktimikillä hyvät kirskeet ja melut ulos, houkutus hiljentää koko huone väkisin on kova, mutta lopultakin se on palkitsevampaa, kun sen kykenee tekemään hiljaa. Kun hiljaisuus hiljentää melun, se on voimakas kokemus. Ilokseni olen saanut kokea sen monesti, vaikkakaan en täysin tänään.  Ihmiset tuntuivat kuitenkin ymmärtävän mistä oli kyse, tajunta välittyy ja se on ainoa asia millä on väliä. Ja kun Ihalainen sanoo keikan jälkeen, että heräsi jo ajatus siitä millaista yhteisprojektia voitaisiin alkaa tehdä, niin ei siinä voi oikein muuta sanoa kuin hattua nostaa ja kumartaa maahan asti.

Suomen Tulli oli elävänä kaiken odotuksen arvoinen ja enemmänkin. Se kepeys millä siirrytään totaalisen introvertistä jumituksesta suoraan Kummeli-funkkiin on aika mieletön juttu. Siinä tuli monestikin katsoessa mietittyä, miten järjettömän hieno soitin kitara on, kun pohjimmiltaan se on täsmälleen sama soitin, sama puupalikka ja kielet ja äänet ja kaikki, mutta kukaan ei soita sitä samalla tavalla. Se on hienointa! Jokaisen kitaristin voi laittaa soittamaan saman biisin ja (ainakin toivottavasti) jokainen soittaa sen aivan omalla tavallaan. Tuossakin oli livenä hienoa katsella kahden erilaisen kitaristin läsnäoloa ja kommunikaatiota, se on juuri sitä mistä musiikissa on parhaimmillaan kyse! Kun löytyy vielä ymmärrys draaman kaaresta niin, että keikka lopetetaan Uuteen Maailmaan?-biisiin, voi olla varma, että se soi jokaisella päässä seuraavan tunnin-pari keikan loppumisen jälkeen, joillain pitempäänkin. Oli pakko ajella keikkojen jälkeen ympäri sumuista Lahtea ja kuunnella levyä, miettiä että tässä on luultavasti se "peak"-hetki elämässä, ja tästä kaikki on alamäkeä. Täydellinen hetki ajaa seinään tai hirveen. Kumpaakaan ei tullut vastaan, joten tässä sitä vielä näpytellään. Mitä tahansa elämä tuokaan tullessaan, olen kiitollinen kaikesta tästä, mitä olen saanut kokea kaikkien näiden järjettömän hienojen ihmisten kanssa. Paras elämä jonka voin kuvitella, vaikka se onkin monesti melkoista tervanjuontia. En vain usko, että se voisi olla parempikaan. Tässä vielä Pauli Setälän ottama kuva, joka mielestäni tiivisti keikkani Twin Peaks-fiiliksen hienosti.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti