perjantai 14. syyskuuta 2018

Desibeli.netin juttu, sekä Miyamoto Musashi soiton- ja elämänhallinnan opettajana

Desibeli.net kirjoitti viimeaikaisista levyistäni kritiikintapaisen, joka pelasti eilisiltani.  Juuri tätä ennen ajattelin, etten enää ikinä lähetä yhtään levyä yhtään minnekään, kun postitus maksaa aivan saatanasti, eikä kukaan noteeraa niitä mitenkään kuitenkaan. Tämä kuitenkin taas palautti jotenkin tolkkuihini, että onhan sillä nyt jokin järki ja tarkoitus syytää noita levyjä ulkomaailmaankin päin. Onhan tuo mielettömän hieno kirjoitus! Sekin on mielestäni taiteessani merkittävää, että se inspiroi lähtemään vapaammille urille, sen sijaan että tyydyttäisiin toteamaan, että "no tämmönen soittotaidoltaan keskinkertainen ukkeli tossa rämpyttää kitaroita ja nyt se kolistelee jotain vissiin tai en tiijä". Se, että se synnyttää halun kuvailla ja kertoa siitä mitä kuulee on hienoa. Se on seurausta nimenomaan abstraktiudesta, kun normaalin musiikin käsitteistö ei välttämättä enää pysy kasassa tai riitä siihen mitä kuullaan, on pakko kaivaa vertailukohtia muualta. Ja se minua juuri kiinnostaa myös tässä äänten rakenteen rikkomisessa ja niiden merkitysten muuttamisessa. Kun yksittäiset ja arkisetkin äänet hukkuvat osaksi sumuista maisemaa, mielikuvitus alkaa kuvittaa niitä uudestaan ja kehittää niille uusia lähteitä, ja se on kiinnostavaa. Eihän tämä nyt mitään musiikkia massoille ole muutenkaan, mutta kyllä tässä yhteydessä toki vähän pistelee tuttujen kommentit, jotka ovat sen suuntaisia, että "pitääpä kuunnella nyt kun oli sen verran hyvä teksti." Sitä on kuitenkin itse aika vahvasti kaatanut koko elämänsä ja tietoisuutensa tähän ja vähän niinkuin näille tutuille kyllä tehnyt selväksi, että tässä ollaan nyt jännän äärellä. Miksi ihmiset tarvitsevat sen, että joku muu kiinnostuu asiasta, ennen kuin se kiinnostaa itseä? Tuollainen laumasieluisuus on itselle ollut aina vähän mysteeri, kun tonkii kaikkea undergroundista itseään kiinnostavaa vähän koko ajan, mutta toki ymmärrän kriitikon tehtävän nimenomaan kuraattorina. Sehän tuon tekstin tehtäväkin on, että ihmiset säästävät aikaansa ja löytävät jonkun muun esiin nostamia valintoja. Desibeli.netin tapauksessa kyse on vielä mediasta, jota kautta olen löytänyt paljonkin mielenkiintoista musiikkia arvosteluja tonkimalla.

Viime yönä kaivoin hyllystä myös taas Miyamoto Musashin Go Rin No Shon, joka on suomennettu pökkelösti Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys. Viiden kehän kirja olisi mielestäni huomattavasti parempi, mutta ei sitten. Saman tien vyöryi ylitse oikeastaan puolet tästä eletystä elämästä, miten Eiji Yoshikawan kirjan lukeminen oikeastaan muovasi ja muutti koko elämäni. Matematiikan opettaja teki yläasteella ehkä yhden taktisimmista näkemistäni peliliikkeistä, kun tyrkkäsi sen minulle silloin. Olin tuolloin oikeastaan kai vähän paradoksaalisestikin hiljainen häirikkö. Jos aihe kiinnosti minua, keskityin, jos en osannut, sain tehtäväni valmiiksi muita nopeammin (kuten oli tavallista esimerkiksi kielissä ja muissa kiinnostavissa aineissa) aloin häiritä muita. Olin myös aggressiivinen ja karkea, kovakourainen tajuamattani, kömpelö ja kaikinpuolin taipuvainen pyrkimään harhauttamaan ihmiset luulemaan itseäni jotenkin kovaksi jätkäksi tai kompensoimaan sitä, että todellisuudessa olin vain hiljainen nörtti, joka olisi tahtonut olla helvetin kaukana kaikista ihmisistä, mutta olosuhteiden pakosta oli omaksunut roolin, jossa ei ollut mitään omaa.

Tappelin purkaakseni turhautunutta energiaa, mutta ainakin nähdäkseni pyrin myös jonkinlaiseen oikeudenmukaisuuteen, tai lähinnä suutuin epäoikeudenmukaisuudesta. Ei voi sanoa, että se olisi ollut pyrkimystä hyvyyteen, vaan ennemmin suuttumusta pahuudesta, mikäli noin karkeita termejä tahtoo käyttää. Tahdoin kentän olevan aina mahdollisimman tasainen, jotta vastapuolet olisivat keskenään edes jokseenkin samalla viivalla. Se lapsuudesta asti mukana kulkenut, tietysti suomalaisessa kontekstissa naurettavakin bushidon mukainen ajatus kunniasta siinä kai oli. Se sama käsitys sai minut miettimään itseni murhaamista teini-ikäisenä. Tästä syystä myös tuo opettajani teko oli äärimmäisen ovela, koska se puhui minulle omaa kieltäni. Siitä mikä oli häpeällistä, mikä oli moraalisesti oikeaa toimintaa ja mikä oli tavoiteltavaa elämässä. Jos joku tuossa kirjassa on merkittävää, niin juuri sen transformaation kuvaaminen, joka tapahtuu, kun äkkipikaisesta, hallitsemattomasta raivopäästä nuorukaisesta leivotaan kirjoilla ja kurilla sankari, itsenäinen oman tien kulkija. Se kolahti, ja päätin tuolloin kouluttaa itseni samoin. Luin kaiken mitä löysin, tankkasin itseeni koko länsimaisen ja vähän itämaisenkin sivistyksen historian muutamien vuosien aikana ja tutustuin paremmin myös Musashin itsensä elämään. Kun yksi ihminen paitsi uudistaa koko tavan jolla japanilaista perinteistä miekkailua voi lähestyä, mutta opiskelee myös maalausta, runoutta, kirjallisuutta, maanviljelystä, käsitöitä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, on siinä väistämättä jotain kiinnostavaa. Musashi painottaa sitä, ettei fyysinen voima tai ajatustyö yksinään ole mitään, vaan täytyy olla olemassa koko olemuksella, sopeutua kaikkeen ja kehittyä koko ajan kaikessa mitä tekee. Taistella koko hengellä, jokaikisellä olemuksen osalla. Se oli itselle ehkä vaikuttavinta. Siitä tuli myös maali. Elä elämä, joka on vielä monipuolisempi, voimakkaampi ja suurempi. Onko se sitä, se ei välttämättä ole relevanttia, mutta ELÄ se, sillä on ainoastaan merkitystä. Mitä tahansa teet, tee se täydellä sydämellä ja koko olemuksesi voimalla tai jätä tekemättä. Ja siitä tullaan takaisin musiikkiin.

Eräs ystäväni totesi treeneissä kerran olevansa minulle vähän kateellinen siitä, miten olen soittaessani aina auki kaikelle. Nähdäkseni ongelma on siinä, että ihmiset ajattelevat liikaa. Mitä enemmän ajattelet mitä soitat, sitä vähemmän keskityt soittamiseen ja sitä enemmän olet ajatustesi vietävissä. Sillä aikaa filtteröit jo ison osan kaikesta siitä, mitä sinun kuuluisi soittaa pois.  Kun soittaa koko olemuksellaan, ei ole mitään ylimääräistä. Ei ole muuta tietoisuutta, kuin musiikki. Itseasiassa sekin on väärin, koska ei ole tietoisuutta. Olen pelkkää musiikkia, korkeintaankin pulpahtaen hetkittäin takaisin tietoisuuteen haukkaamaan happea ja sitten takaisin tyhjyyteen. Se on kaiken tekemiseni perusta. Jos en tavoita sitä tilaa, saatan tavallisesti yhä raivostua, yleensä vielä olosuhteille joille en mahda mitään, mutta nykyisellään osaan jo hillitä itseni täysin, toisin kuin joskus nuorempana, jolloin saatoin lapsellisesti syytellä muita ja koittaa sysätä vastuuta omasta lunastuksestani muille. Kun tätä on tehnyt enemmän, on oppinut myös ymmärtämään sen luonnettakin paremmin. Ei se voi aina tapahtua, joskus täytyy myös olla epätasapainossa. Se on kuitenkin onnekseni harvinaisempaa, vaikka olosuhteet keikoillani ovatkin monesti kaikkinensa tekemistä itseään vastaan. 

Tästä tullaan toiseen tärkeään Musashin tarinasta oppimaani pointtiin. Yoshikawan kirja loppuu taisteluun, jossa Musashi voittaa taitavimman ja parhaimman vastustajansa, Sasaki Kojiro Ganryun saarella, aseenaan pelkkä veneen airosta veistetty miekka. Ajatuksena on, että aloittelija voi yhtä hyvin käyttää puista miekkaa, koska hän ei vielä tiedä eroa puisen tai oikean miekan välillä. Mestari voi yhtä hyvin käyttää puista miekkaa, koska hänelle ei ole väliä, onko kädessä puinen vai oikea miekka. Muusikot, jos ketkä, ovat kovia syyttelemään välineitään ja katselemaan kateellisena naapurin vehkeitä. Kaikkea pitää koko ajan hommata, että soittotaito etenisi muka seuraavalle tasolle. Siinä mielessä olen kiertänyt ja väistänyt koko tuon maailman juuri tuon zeniläisen ajatuksen kanssa, että kun tekee hengestä ja voimasta, välineet muuttuvat merkityksettömiksi. Minulle voi työntää minkä tahansa ritsan käteen, ja minä teen sen minkä sillä voi tehdä. Kallein kitarani maksoi uutena 400 euroa, mikä vielä tässä touhussa on aika helvetin halpa, mutta silti itselleni se on jo sitä qourmet osastoa. Kaikki loput ovatkin sitten lähinnä puumiekkoja, joilla pärjään nähdäkseni aivan yhtä hyvin. Olennaista on päästä irti kaikista odotuksista, mielihaluista, harhoista joita itselleen rakentaa kaikista muista mahdollisuuksista tai vaihtoehdoista. Niillä ei ole mitään merkitystä. Ainoa millä on, on se mitä teet juuri NYT. Voin soittaa vaikka saman keikan, samoine teemoineen ja aihioineen tuhat kertaa putkeen, eikä se ole yhdelläkään kerralla täsmälleen samanlainen. Se vapauttaa siitä ajatuksesta, että pitäisi "osata" jotain, tai kyetä toistamaan se samanlaisena. Miksi? Mitä tarkoitusta varten? Saatan toisinaan keikoilla soittaa pohjaksi jonkin sellaisen jutun, josta olen joskus tehnyt musiikkia. Se on siemen, joka versoo aina erilailla, erilaisessa maaperässä, erilaisessa valossa ja ravinnossa. Siitä ei koskaan kasva samaa kukkaa. Ja juuri se tässä touhussa on niin kaunista ja hienoa. Muu maailma voi tehdä sitä kuten on tehnyt tähänkin asti, minä teen sitä kuten tahdon, ja onnekseni saan tehdä sitä, koska se ei ole minulle minkäänlainen itsestäänselvyys. Mutta voi olla joillekin absurdia, että tärkein soiton opettaja on tosiasiassa melkein 400 vuotta vanha miekkailun opettaja. En tiedä johtuuko se jo lähtökohtaisesti jotenkin ristiinkytketystä mielestä, mutta erilaiset synteesit ja sovellukset, analogiat ja allegoriat erilaisten asioiden välillä nyt sattuvat olemaan pitkälti kaiken tekemiseni perusta.

2 kommenttia:

  1. Älä tee mitään turhaa - Musashi kirjoitti. Siinäkin on vinha perä...

    VastaaPoista
  2. Hairahduin tässä sivupoluille miettimään turhuuden subjektiivisuutta. Esmes hallituksen mielestä mun pitäisi varmaan lopettaa kaikki tämä turha haihattelu ja mennä töihin, omasta mielestä ihmisten pitäisi lopettaa turha ulkoisten hyödykkeiden, hyväksynnän ja statuksen jahtaaminen ja silti molemmat ei tee mielestään mitään turhaa. Toisaalta pappa taas naureskeli vanhoja savolaisia viisauksia siitä, että ei pidä tehdä seisaalteen mitään minkä voi tehdä istualteen, eikä istualteen mitään minkä voi tehdä maatenkin. Siinä on ehkä jonkinlainen itu, tee asiat hyvin niin vähillä liikkeillä ja energiankulutuksella kuin mahdollista. Jätä kaikki turhat vaiheet/liikkeet/rönsyt tekemättä. Hmm..

    VastaaPoista