keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Bianca Del Riosta jonnekin aivan muualle.

Eilen käytiin Helsingissä katsomassa Bianca Del Rioa. Niille, jotka eivät kyseistä artistia tunne, kyseessä on drag queen, joka vihaa kaikkea tasapuolisesti ja kiertää ympäri maailmaa levittämässä tuota katkeran vihansa gospelia stand up-kiertueiden muodossa. Esitys oli mielestäni nerokas, paitsi siksi, että se oli hauska, myös siksi, että se oli osoitettu juuri oikealle yleisölle. Kun Helsingissä melko pitkälti tiedostavan ja arvomaailmaltaan ehkä kuitenkin vasemmalle päin kallellaan olevan yleisön edessä faggotit, läskien haukkumiset ja oikeastaan kaikki muukin kuviteltavissa oleva, nykyajan ankeilla ja suoraan internetistä laiskasti opituilla käännöksillä "slurrit" (voi luoja, että vihaan tuollaista laiskaa kielenkäyttöä, jostain "herjasta" puhumattakaan) lentelevät keski-ikäisen, mekkoon pukeutuneen homomiehen suusta, on pakko ajatella suhdettaan sanoihin, kieleen, sen käyttöön ja kaikkeen muuhunkin nähden. Kuten itse olen aina sanonut, sanat itsessään ovat täysin merkityksettömiä ja tyhjiä ilman kontekstia, mistä johtuen koen turhauttavana sen, miten paljon ihmiset jaksavat niistä tapella ylipäätään. Tästä syystä Bianca on tärkeä ja merkityksellinen, koska hänen rakkautensa on vihaa, ja sitä riittää koko maailmalle ja itselle, kaikille tasapuolisesti ja ketään syrjimättä. Hänen esityksensä edetessä ihmiset selkeästi rentoutuivat alun tiukkapipoisuuden jälkeen, ja kun ihmiset antautuivat, huomasivat muidenkin sallivan heidän nauraa tällaisille asioille, koko ilmapiiri tuntui muuttuvan totaalisesti. Puolisonikin totesi keikan jälkeen miten hassua on, että noin vihaisesta setistä jäi silti niin lämmin olo. Se juuri on kaiken ydin.

Monet ihmiset ottavat itsensä, elämänsä ja ongelmansa liian vakavasti. Ei sillä, etteikö ihmisillä olisi muka ongelmia ja kaikenlaista syrjintää ja muuta toisten ihmisten aiheuttamaa paskaa ja kärsimystä elämässään, sitä en yritä vähätellä yhtään ja sen vähentämiseksi taistelen kaikin mahdollisin keinoin, jotka tämä länsimaisen sortajan nenä ja iho ja sukupuolielin ovat itselleni antaneet. Keskeinen ajatus on vain se, että oli se miten paskaa hyvänsä, sille voi aina edes yrittää nauraa. Oli se miten paskaa hyvänsä, sitä ei kuitenkaan tarvitse kestää ikuisesti. Me kaikki kuolemme joskus ja sadan vuoden päästä kukaan ei muista siitä enää mitään, ellei se ole toinen maailmansota tai jokin siihen verrattava katastrofaalinen mullistus. Pääasiassa elämämme koostuu kuitenkin monesti oman päämme sisäisistä peloista ja ahdistuksista; siitä kuvasta jonka rakennamme päässämme siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat siitä mitä me todella olemme siellä päämme sisällä. Ja monesti se ei vastaa kovinkaan hyvin sitä todellisuutta, joka ympäröivien ihmisten mielissä todella on. Toki tässä kentässä nousee muutamia ihmisiä, niitä todellisia auktoriteetteja, jotka kykenevät tuottamaan sanoinkuvaamatonta kärsimystä erittäin pienillä eleillä ja teoilla. Mainittavasti tällaisista auktoriteeteistä suurimmat ovat tietenkin omat vanhemmat.

Ihmiselämä on subjektiivinen kokemus. Se on lähinnä kärsimystä. Kaikki kärsimys on mitattavissa vain subjektiivisesti, tai empatian ja samastumisen kautta. Minä olen kokenut ehkä ravisuttavimmat empatian aaltoni juuri kaiken sen kohtelun edessä, jota olen todistanut kaikkien seksuaalivähemmistöjen kohdalla, miten paljon täysin turhaa paskaa ihmiset saavat kestää sellaisten asioiden vuoksi, joihin eivät itse voi vaikuttaa, sellaisten ihmisten toimesta, jotka voisivat vaikuttaa omaan typeryyteensä, mutta aktiivisesti kieltäytyvät tekemästä niin. Kun joku perussuomalaisten uuvatti sanoi, että hedelmöityshoidot ja adoptio-oikeus pitäisi ottaa sateenkaariperheiltä pois, varasin saman tien ajan sukusolujen luovutukseen, ja kävinkin luovuttamassa niitä muistaakseni 7-8 kertaa. Siitä riittää kyllä niille lakisääteiselle viidelle perheelle, jotka niitä Suomen väkiluvun puitteissa saavat käyttää, ja riittäisi varmaan vaikka koko Suomen kansoittamiseen niiden viitearvojen perusteella, mitä todistus näytti, mutta se nyt olisi aika ahdistava ajatus. Tärkeintä oli kuitenkin, että minun solujani saavat käyttää hedelmöityshoidoissa kaikki, jotka lapsia tahtovat, seksuaaliseen suuntautumiseen, kehitysvammaan tai mihinkään muuhunkaan katsomatta. Eihän se mikään valtava askel ole minkäänlaiselle tasa-arvolle, mutta jos se tekee yhdestäkin perheestä ehjän ja onnellisen, se on mielestäni jo ollut tuhatkertaisesti sen pienen vaivan arvoista, mikä tuosta nyt ylipäätään koitui.

Kärsimys on subjektiivista, mutta siihen voi suhtautua monella tavalla. Siitä voi oppia, sen voi assimiloida osaksi itseään ja arpeuttaa, tai saman haavan voi repiä auki yhä uudelleen ja uudelleen ja voivotella kun se ei ota parantuakseen. Meillä kaikilla on velvollisuus pyrkiä vähentämään muiden elävien olentojen kärsimystä, koska emme itsekään toivo kenenkään muun kasvattavan omaa kärsimystämmekään. Kärsimys ei ehkä vähene nauramalla, mutta sen vaikutus lieventyy, kun ottaa tilanteeseensa etäisyyttä ja tarkastelee sitä eri perspektiivistä. Tavallisimmin silloin sen absurdius (ja oli miten oli, ihmiselämä on AINA absurdia!) näyttäytyy itsellemme tavalla, jossa voidaan todeta tilanteen naurettavuus ja monesti typeryyskin. Naurakaa kaikelle, ennen kaikkea itsellenne, koska mikään ei ole niin naurettavaa, kuin se mytty traumoja ja haavoja, jota te pidätte universumin tärkeimpänä kulkevana kappaleena. Me olemme kaikki tässä samassa paatissa, jokainen subjektiivisten harhojemme vankina. Mitä enemmän annatte sille painoa, sitä nopeammin paatti uppoaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti