Synteettinen Satori ja Metadadaa

Nämä ovat asioita, jotka syntyivät pääasiassa eilen tehdessäni äänimaailmaa tuota alempaa videota varten, mutta esimerkiksi kolmas syntyi jo Syyt-albumin sivutuotteena ja neljännen tein tänään, ettei tarvitsisi lopettaa niin kovin ikävään nuottiin. Yksittäinhän näistä ei skippailemalla saa välttämättä mitään irti, mutta jos kärsii koko touhun läpi, niin uskon että viimeinen biisi näyttäytyy hieman erilaisena kuin yksinään kuunneltuna. Kyseistä efektiä kutsutaan kontrastiksi ja se on monesti kompositiossakin aika tärkeä elementti, jonka päälle kaikki eivät tunnu tajuavan. Mutta luotan siihen, että tässä yhteydessä siitä on jauhettu jo riittävästi näiden vuosien aikana.

Alempana on sitten video, jota tein eilisen päin. Metadadaa varten tein tämän ja mietin, että voisihan sen opparin tästäkin tehdä, ja tehdä vaikka muutaman runovideon lisää vielä. Jos se tekee touhusta jotenkin oikeutetumpaa. Onhan ne aika hyvä lisä tavalliseen runokirjaan ja antavat mahdollisuuden syventää sitä maailmaa noin niinkuin ylipäätään. Joku kommentoi, että lukijasta tulee muumit mieleen, siinä on käytetty ihan microsoft edgen puhesyntetisaattoria, mikä toimii oikeastaan yllättävänkin hyvin.

Kaikenlaista taas joo

Tänään piirreltiin perspektiiviasioita koulussa koko päivä, ja vaikken pidä yrityksistä kuvata ulkoista todellisuutta niinkuin ihmiset monesti ajattelevat, että sitä pitäisi kuvata, niin ainakin olen tullut vähän paremmaksi siinä hommassa. Hiilellä siis suherreltiin menemään koko päivä ja vielä pari muutakin päivää. Olen kuulema sen verran nopea tuossakin hommassa, että pitää tehdä muutamakin ellen hidasta tahtia, eli luultavasti yritän hinkata edes yhden asian niin lähelle kuvitteellista täydellisyyttä, kuin vain voin.

Tänään sain päähäni tehdä Metadadalle jonkinlaisen videon, ja sen sainkin aikaan, latailee tällä hetkellä internetiin ja on nähtävissä luultavasti huomenna. Mietin vain, minkä helvetin takia en ilmoittanut tätä opinnäytetyökseni, kun kuitenkin tein sitä suhteettomalla intohimolla oikeastaan koko kesän aina kun kerkesin harjoitteluilta ja muilta töiltä. Sitä varten soittelin myös vähän syntetisaattorimusiikkia, ja vaikka tarve oli minuutille, sitä tuli nyt alkuun tuollainen puolituntia, varmaan huomenna soittelen vähän lisää ja voisin tehdä siitä vaikka levynkin. Mukava soitella soitinta, joka ei niin paljoa perustu nuoteille, vaan nimenomaan äänen tekstuureille ja muodoille, se on vapauttavaa touhua! Hauskaa, jopa!



Muistin tämänkin levyn olemassaolon taas pitkästä aikaa, ja vaikka olen antanut sen pois ja youtubesta löytyy käppäisiä listoja väärällä biisijärjestyksellä (mikä on itselleni maailman raivostuttavin asia ja sellaisten tekijät tulisi heivata hiuksista vittuun koko planeetalta), lienee paras ostaa se uudestaan. Hieno levy, muuten Solstafirin tuotanto menee itseltäni ihan inasen ohi, mutta tämä levy osuu hermoon täydellisesti, kansitaiteitaan myöten. Täydellinen tuplalevy. Tänään tuli ennakkokuunneltavaksi myös Mirrors For Psychic Warfaren I See What I Became, jonka luukuttelin lävitse ja pistin digitaalista flaccia samantien ennakkotilaukseen. Onneksi julkaisupäivä on huomenna, eli ei tarvitse kauaa odottaa. Tämä levy on juuri sitä mitä olen toivonut jo kauan. Oikeastaan vähän tätä olen toivonut vaikka Neurosikselta nyt, uskallusta mennä taas jonnekin uuteen ja katsoa mitä sieltä löytyy. Tässä Scott Kelly saakin ehkä toteuttaa itseään vähän kokeellisemmin, kun ei tarvitse miellyttää kuin yhtä muuta tyyppiä lisäksi, ja Sanford Parkerin taustat ovatkin aivan järjettömän kovaa kamaa.

Tänä yönä tuntuu, että maailma on aivan hyvä tällaisena kuin on. Siis subjektiivisella tasolla, isommassa skaalassahan aivan kaikki menee päin vittua. Äiti soitti tänään ja sanoi, että voisin alkaa tehdä jotain ohjelmaa hyvistä uutisista kun telkkarista ja radiosta tulee pelkkää paskaa, että jos vaikka ehdottaisin sitä sinne televisioon ja saisin läpi. Totesin äidille, että televisiosta tulee paskaa juuri siksi, että niin iso osa kansasta HALUAA sitä paskaa, se myy ja se tietty kansanosa tahtoo aktiivisesti pitää asiat paskana, ja sellaiselle kansalle minulla ei ole mitään asiaa. Tänäänkin tutustuin yhteen luokkalaiseeni paremmin, ja sellaisille ihmisille minä tahdon olla kaikelle mahdolliseksi avuksi ja iloksi tässä maailmassa. Teille. Kaikille niille, jotka suhtautuvat maailmaan intohimolla ja rakkaudella, ihmisiin ja kaikkiin kuolevaisiin olentoihin myötätunnolla ja epäoikeudenmukaisuuteen ja tyhmyyteen valkohehkuisella raivolla. Tässä maailmassa ei ole enää tilaa tyhmille ihmisille. Meitä on yli seitsemän miljardia. Parempi alkaa katsella muutakin, kuin omaa napaa.

Metadada

Jonnekinhan tässä välissä tuntui karkaavan taas yksi päivä, ajattelin, kunnes muistin tehneeni eilen 13 tuntia kirjan taittoa yhdellä ruokatauolla noin niinkuin sairaspäivän kunniaksi. Se oli sen arvoista, sillä nyt minulla on taas painoa vaille valmiina seuraava runokirja, Metadada. Jos ensiksi keksin, että pistorasiasta saa sähköiskuja ja Ajatuskoneen lopuksi höyrystin itseni pilveen, on Metadada jokseenkin looginen jatkuma kognitiivisten toimintojeni metatasojen läpi ja myös kohti tulevaisuutta, josta voin aistia jo jonkinlaisen tuulahduksen semiotiikan tasojen kutkuttelusta. Jos pidän näiden runokirjojen tekemisessä jostain niin siitä, että ne näyttävät minulle aina suunnan eteenpäin, kertaakaan ei tarvitse miettiä mihin suuntaan tämä touhu on kehittymässä, koska se pyörähtää aina seuraavalle akselille ja eteenpäin. Siksi tämä on kutkuttelevaa jo sikäli, että toisaalta tahdon päästä tekemään seuraavaakin teosta, joka mahdollisesti on opinnäytetyökin sitten. Saa nähdä miten käy, vai käykö mitenkään.

Metadada on kuitenkin seuraava epistola. Rahoituskin on ehkä jotenkin päin suunnitteilla ilman mitään lainoja, mutta jos joku tahtoo ostaa nuo loput kirjat edellisiä, niin se toki auttaa ja helpottaa, koska tässä on menneisyyden Jeren ääliömäisiä puhelinruokaostoksia maksettavana n. 80 euron edestä. Tämä maailma on nimittäin sillä tavalla saatanan typerä, ettet voi ostaa ruokaa velaksi kaupasta, mutta pizzerioista kyllä voit, ja sitten sitä tulee rahattomana helposti tilailtua puhelimella ruokaa sen sijaan, että lähtisi penkomaan roskiksia, koska ne on kuitenkin nykyään kaikki lukkojen takana ja joku läskipää tulee kovistelemaan jos meinaat mennä sinne kaivelemaan. Kankaanpäässä on onneksi hyvä leipäkirkkosysteemi, joka pitää varmaan kaikki kunnan opiskelijat ruoissa. Saarnatkin on tasoa, "no olis tosi kiva jos JOKU TÄÄLLÄ edes uskoisi tai saisi kipinän, mutta tässä nyt on tätä leipää". Ja sitten saa katsella miten ihmisistä tulee eläimiä jotka tunkevat, tonkivat ja omivat kuin maailmanlopun edellä.

Nyt se Metadada. Kirja johon asti en koskaan pääse. Koska aina tulee jokin häiriön omainen ajatus eteen estämään sen. Aina jotain tulee tiellä, tai harhauttaa viime hetkellä pois asiasta. Tavallaan tämäkin on yksi harhautus, koska minun pitäisi nyt keskittyä suunnittelemaan opparia, eikä tehdä lisää runokirjoja, mutta sen ei tunnu olevan väliä, koska en voi estää näitä tulemasta uloskaan. Tänään tein myös meksikolaiselle vaihto-opiskelijalle yhdet kappaleet I'll Grow My Hair Thick & Long So I Don't Need A Rope When I Decide To Go ja A Man Who Eats Fire-lärpäkkeitä, ja tuli siitä sellainen olo, että vaikka siellä on pöljiäkin juttuja, niin voisihan sitä omankin elämänsä joskus kirjoittaa ihan pitemmäksi proosaksi asti. Jos Katoaminen on täynnä sekavaa ja karikatyyristä porukkaa, niin se johtuu siitä että tuntuu lähinnä siltä, kuin olisin koko ikäni katsellut jotain ihmeen elokuvaa, jossa kaikki hahmot tuntuvat olevan niin käsittämättömiä, ettei kukaan uskoisi sellaisia oikeassa maailmassa olevankaan. Ja sepä todellisuuden absurdi luonto yleensä onkin, että mitä todenmukaisemmin yrität totuuden kertoa, sitä vähemmän uskottoava se on.

Elossa ollaan.

Ei ole taas kauheammin kerennyt kirjoitella, kun kaikki aika on mennyt lähinnä autossa istuessa ja edestakaisin suhaillessa, mutta kyllä tässä taas asiat etenevät. Nyt on avaimet palautettu ja siirrän kirjat Kankaanpäähän, vaikka Lahdessa pitääkin vielä oletettavasti käydä silloin tällöin pyörimässä opparihommissa. Se on kuitenkin jo ajatuksen tasolla hyvässä mallissa, eikä siitä ole sen isompaa stressiä. Nyt pitää tankkailla lähinnä lähdemateriaalia, Dadan historiaa ja semiotiikkaa, niin hyvä tulee. Treidailin Sarvilevyistä Hans Richterin Dada - Art and Anti-Art teoksen kasetteihin ja levyihin, mikä on nähdäkseni aika hyvä diili. Sikäli myös mielenkiintoinen teos aiheesta, että se on sisäpiiriläisten materiaaleista koostettu, eikä puisevasti taidehistorioitsijan ulkopuolista tulkintaa jostakin sellaisesta, jossa hän itse ei ollut mukana. Semiotiikasta pitäisi löytää jotain mikä tavallaan käsittelisi kielen perusrakenteita ja sen filosofiaa, miten kommunikaatio rakentuu ylipäätään, koska ajatuksenani oli kokeilla tehdä sarjakuva, jossa rakennan kielen tilalle täysin oman visuaalisen koodiston, tavallaan minimimäärä symboleita välittämään ajatuksia. Toki se tarkoittaa sitä, että ilman avainta tai ymmärrystä koodi on vain epämääräistä dadaa, mutta..... mitä sitten? Kenelle tahansa kieltä osaamattomalle vieras kieli on aina samanlaista dadaa, mutta kun hahmottaa säännönmukaisuudet, jotka monissa kielissä ovat samat tai johdettavissa yhteisestä juuresta, asiat alkavat hahmottua. Mutta tämä on niin sanottu tutkittava osuus opinnäytetyöstä. Mikäli se ei toimi yhtään, palaan häntä koipien välissä kirjoittamaan teoksen täyteen, koska lopultakaan tekstin tuottaminen ei ole mikään ongelma, kuten varmaan on käynyt selväksi kaikesta tästäkin. Sarjakuva itsessään käsittelee kognition kehitystä viestimien kehittyessä, mitä enemmän on kanavia, sitä enemmän on melua, ja mitä enemmän on melua, sitä enemmän on vieraita ajatuksia, mitä enemmän on vieraita ajatuksia, sitä enemmän on "ihminen" ja sitä vähemmän on "minä".

Noin muuten aika on mennyt lähinnä sairastaessa, mutta eipä se vielä ole petiin kaatanut kuin hetkellisesti. Eräässä unessa tai houreessa näin, miten kuolema on mustasiipinen gorilla nimeltä Travis. Että jos kuoleman nimi ja muoto ihmetytti, niin se on minulle unessa näytetty. Samassa unessa kaikki sukulaiset ja ystävät burnailivat minua tästä "taiteilijanurastani", ja oli hyvä herätä seuraavaan päivään muistaen yhä, etten minä ole yhtään mitään ja kaikki tästä riippuu lähinnä muista ihmisistä. Se on ihan terve ajatus pitää mielessä.

Nyt alan kirjoittaa puhtaaksi ja kasailla seuraavaa runokirjaa kasaan. Katoamisia on vielä 4 kappaletta, Ajatuskonetta 7, että jos ne kiinnostavat oikeasti, niin nyt alkaa olla aika ostaa omansa pois tai on kohta liian myöhäistä. Seuraavan runokokoelman nimeksi tulee Metadada, ja se on jaettu muutamaan erilliseen osioon, kuvia tulee taas jotenkin tolkullisesti. Sivuja saattanee tulla yli sata, ehkä. Pitäisi löytää joku pulju, jossa sen painaminen olisi mahdollisimman halpaa, toki laatu edellä mennään. Ostin myös uuden printterin ja ajattelin, että voisin duunailla jotain pienempiä juttuja himassa, mutta näemmä ne täytyy tehdä enemmän kopiointina masterfilestä, kun tämä ei jotenkin tunnu tajuavan bookletprinttiä nyt. Miksei maailmassa ole yhtään tulostinta, joka toimisi niinkuin pitää?

Meditaatioita

Tämän albumin soitin meditaationa Musashin Dokkōdōlle, joka on toiminut ohjenuoranani kaikessa, ja nyt kun kertasin sitä, huomasin miten syvälle se on juurtunut itseeni nuorella iällä, kun en edes tajunnut miten paljon sieltä on pöllitty kaikkea. Kun miekat vaihtaa kitaroihin, se pätee myös soittamiseen äärettömän hyvin. Ainoa kohta mihin teen myönnytyksen on kohta 13, koska intialaisen ruoan perässä saa juosta, vaikka muuten ruoalla ei ole juurikaan väliä. Soitin nämä tässä olohuoneessa, yhdeltä istumalta. Harjoittelin myös näitä mustepiirrustushommia, tässä myös nämä, sekä tänään piirtelemäni kuva Saturnuksen Poika Syö Isänsä Sisältä Päin.

Saturnuksen Poika Syö Isänsä Sisältä Päin

Desibeli.netin juttu, sekä Miyamoto Musashi soiton- ja elämänhallinnan opettajana

Desibeli.net kirjoitti viimeaikaisista levyistäni kritiikintapaisen, joka pelasti eilisiltani.  Juuri tätä ennen ajattelin, etten enää ikinä lähetä yhtään levyä yhtään minnekään, kun postitus maksaa aivan saatanasti, eikä kukaan noteeraa niitä mitenkään kuitenkaan. Tämä kuitenkin taas palautti jotenkin tolkkuihini, että onhan sillä nyt jokin järki ja tarkoitus syytää noita levyjä ulkomaailmaankin päin. Onhan tuo mielettömän hieno kirjoitus! Sekin on mielestäni taiteessani merkittävää, että se inspiroi lähtemään vapaammille urille, sen sijaan että tyydyttäisiin toteamaan, että "no tämmönen soittotaidoltaan keskinkertainen ukkeli tossa rämpyttää kitaroita ja nyt se kolistelee jotain vissiin tai en tiijä". Se, että se synnyttää halun kuvailla ja kertoa siitä mitä kuulee on hienoa. Se on seurausta nimenomaan abstraktiudesta, kun normaalin musiikin käsitteistö ei välttämättä enää pysy kasassa tai riitä siihen mitä kuullaan, on pakko kaivaa vertailukohtia muualta. Ja se minua juuri kiinnostaa myös tässä äänten rakenteen rikkomisessa ja niiden merkitysten muuttamisessa. Kun yksittäiset ja arkisetkin äänet hukkuvat osaksi sumuista maisemaa, mielikuvitus alkaa kuvittaa niitä uudestaan ja kehittää niille uusia lähteitä, ja se on kiinnostavaa. Eihän tämä nyt mitään musiikkia massoille ole muutenkaan, mutta kyllä tässä yhteydessä toki vähän pistelee tuttujen kommentit, jotka ovat sen suuntaisia, että "pitääpä kuunnella nyt kun oli sen verran hyvä teksti." Sitä on kuitenkin itse aika vahvasti kaatanut koko elämänsä ja tietoisuutensa tähän ja vähän niinkuin näille tutuille kyllä tehnyt selväksi, että tässä ollaan nyt jännän äärellä. Miksi ihmiset tarvitsevat sen, että joku muu kiinnostuu asiasta, ennen kuin se kiinnostaa itseä? Tuollainen laumasieluisuus on itselle ollut aina vähän mysteeri, kun tonkii kaikkea undergroundista itseään kiinnostavaa vähän koko ajan, mutta toki ymmärrän kriitikon tehtävän nimenomaan kuraattorina. Sehän tuon tekstin tehtäväkin on, että ihmiset säästävät aikaansa ja löytävät jonkun muun esiin nostamia valintoja. Desibeli.netin tapauksessa kyse on vielä mediasta, jota kautta olen löytänyt paljonkin mielenkiintoista musiikkia arvosteluja tonkimalla.

Viime yönä kaivoin hyllystä myös taas Miyamoto Musashin Go Rin No Shon, joka on suomennettu pökkelösti Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys. Viiden kehän kirja olisi mielestäni huomattavasti parempi, mutta ei sitten. Saman tien vyöryi ylitse oikeastaan puolet tästä eletystä elämästä, miten Eiji Yoshikawan kirjan lukeminen oikeastaan muovasi ja muutti koko elämäni. Matematiikan opettaja teki yläasteella ehkä yhden taktisimmista näkemistäni peliliikkeistä, kun tyrkkäsi sen minulle silloin. Olin tuolloin oikeastaan kai vähän paradoksaalisestikin hiljainen häirikkö. Jos aihe kiinnosti minua, keskityin, jos en osannut, sain tehtäväni valmiiksi muita nopeammin (kuten oli tavallista esimerkiksi kielissä ja muissa kiinnostavissa aineissa) aloin häiritä muita. Olin myös aggressiivinen ja karkea, kovakourainen tajuamattani, kömpelö ja kaikinpuolin taipuvainen pyrkimään harhauttamaan ihmiset luulemaan itseäni jotenkin kovaksi jätkäksi tai kompensoimaan sitä, että todellisuudessa olin vain hiljainen nörtti, joka olisi tahtonut olla helvetin kaukana kaikista ihmisistä, mutta olosuhteiden pakosta oli omaksunut roolin, jossa ei ollut mitään omaa.

Tappelin purkaakseni turhautunutta energiaa, mutta ainakin nähdäkseni pyrin myös jonkinlaiseen oikeudenmukaisuuteen, tai lähinnä suutuin epäoikeudenmukaisuudesta. Ei voi sanoa, että se olisi ollut pyrkimystä hyvyyteen, vaan ennemmin suuttumusta pahuudesta, mikäli noin karkeita termejä tahtoo käyttää. Tahdoin kentän olevan aina mahdollisimman tasainen, jotta vastapuolet olisivat keskenään edes jokseenkin samalla viivalla. Se lapsuudesta asti mukana kulkenut, tietysti suomalaisessa kontekstissa naurettavakin bushidon mukainen ajatus kunniasta siinä kai oli. Se sama käsitys sai minut miettimään itseni murhaamista teini-ikäisenä. Tästä syystä myös tuo opettajani teko oli äärimmäisen ovela, koska se puhui minulle omaa kieltäni. Siitä mikä oli häpeällistä, mikä oli moraalisesti oikeaa toimintaa ja mikä oli tavoiteltavaa elämässä. Jos joku tuossa kirjassa on merkittävää, niin juuri sen transformaation kuvaaminen, joka tapahtuu, kun äkkipikaisesta, hallitsemattomasta raivopäästä nuorukaisesta leivotaan kirjoilla ja kurilla sankari, itsenäinen oman tien kulkija. Se kolahti, ja päätin tuolloin kouluttaa itseni samoin. Luin kaiken mitä löysin, tankkasin itseeni koko länsimaisen ja vähän itämaisenkin sivistyksen historian muutamien vuosien aikana ja tutustuin paremmin myös Musashin itsensä elämään. Kun yksi ihminen paitsi uudistaa koko tavan jolla japanilaista perinteistä miekkailua voi lähestyä, mutta opiskelee myös maalausta, runoutta, kirjallisuutta, maanviljelystä, käsitöitä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä, on siinä väistämättä jotain kiinnostavaa. Musashi painottaa sitä, ettei fyysinen voima tai ajatustyö yksinään ole mitään, vaan täytyy olla olemassa koko olemuksella, sopeutua kaikkeen ja kehittyä koko ajan kaikessa mitä tekee. Taistella koko hengellä, jokaikisellä olemuksen osalla. Se oli itselle ehkä vaikuttavinta. Siitä tuli myös maali. Elä elämä, joka on vielä monipuolisempi, voimakkaampi ja suurempi. Onko se sitä, se ei välttämättä ole relevanttia, mutta ELÄ se, sillä on ainoastaan merkitystä. Mitä tahansa teet, tee se täydellä sydämellä ja koko olemuksesi voimalla tai jätä tekemättä. Ja siitä tullaan takaisin musiikkiin.

Eräs ystäväni totesi treeneissä kerran olevansa minulle vähän kateellinen siitä, miten olen soittaessani aina auki kaikelle. Nähdäkseni ongelma on siinä, että ihmiset ajattelevat liikaa. Mitä enemmän ajattelet mitä soitat, sitä vähemmän keskityt soittamiseen ja sitä enemmän olet ajatustesi vietävissä. Sillä aikaa filtteröit jo ison osan kaikesta siitä, mitä sinun kuuluisi soittaa pois.  Kun soittaa koko olemuksellaan, ei ole mitään ylimääräistä. Ei ole muuta tietoisuutta, kuin musiikki. Itseasiassa sekin on väärin, koska ei ole tietoisuutta. Olen pelkkää musiikkia, korkeintaankin pulpahtaen hetkittäin takaisin tietoisuuteen haukkaamaan happea ja sitten takaisin tyhjyyteen. Se on kaiken tekemiseni perusta. Jos en tavoita sitä tilaa, saatan tavallisesti yhä raivostua, yleensä vielä olosuhteille joille en mahda mitään, mutta nykyisellään osaan jo hillitä itseni täysin, toisin kuin joskus nuorempana, jolloin saatoin lapsellisesti syytellä muita ja koittaa sysätä vastuuta omasta lunastuksestani muille. Kun tätä on tehnyt enemmän, on oppinut myös ymmärtämään sen luonnettakin paremmin. Ei se voi aina tapahtua, joskus täytyy myös olla epätasapainossa. Se on kuitenkin onnekseni harvinaisempaa, vaikka olosuhteet keikoillani ovatkin monesti kaikkinensa tekemistä itseään vastaan. 

Tästä tullaan toiseen tärkeään Musashin tarinasta oppimaani pointtiin. Yoshikawan kirja loppuu taisteluun, jossa Musashi voittaa taitavimman ja parhaimman vastustajansa, Sasaki Kojiro Ganryun saarella, aseenaan pelkkä veneen airosta veistetty miekka. Ajatuksena on, että aloittelija voi yhtä hyvin käyttää puista miekkaa, koska hän ei vielä tiedä eroa puisen tai oikean miekan välillä. Mestari voi yhtä hyvin käyttää puista miekkaa, koska hänelle ei ole väliä, onko kädessä puinen vai oikea miekka. Muusikot, jos ketkä, ovat kovia syyttelemään välineitään ja katselemaan kateellisena naapurin vehkeitä. Kaikkea pitää koko ajan hommata, että soittotaito etenisi muka seuraavalle tasolle. Siinä mielessä olen kiertänyt ja väistänyt koko tuon maailman juuri tuon zeniläisen ajatuksen kanssa, että kun tekee hengestä ja voimasta, välineet muuttuvat merkityksettömiksi. Minulle voi työntää minkä tahansa ritsan käteen, ja minä teen sen minkä sillä voi tehdä. Kallein kitarani maksoi uutena 400 euroa, mikä vielä tässä touhussa on aika helvetin halpa, mutta silti itselleni se on jo sitä qourmet osastoa. Kaikki loput ovatkin sitten lähinnä puumiekkoja, joilla pärjään nähdäkseni aivan yhtä hyvin. Olennaista on päästä irti kaikista odotuksista, mielihaluista, harhoista joita itselleen rakentaa kaikista muista mahdollisuuksista tai vaihtoehdoista. Niillä ei ole mitään merkitystä. Ainoa millä on, on se mitä teet juuri NYT. Voin soittaa vaikka saman keikan, samoine teemoineen ja aihioineen tuhat kertaa putkeen, eikä se ole yhdelläkään kerralla täsmälleen samanlainen. Se vapauttaa siitä ajatuksesta, että pitäisi "osata" jotain, tai kyetä toistamaan se samanlaisena. Miksi? Mitä tarkoitusta varten? Saatan toisinaan keikoilla soittaa pohjaksi jonkin sellaisen jutun, josta olen joskus tehnyt musiikkia. Se on siemen, joka versoo aina erilailla, erilaisessa maaperässä, erilaisessa valossa ja ravinnossa. Siitä ei koskaan kasva samaa kukkaa. Ja juuri se tässä touhussa on niin kaunista ja hienoa. Muu maailma voi tehdä sitä kuten on tehnyt tähänkin asti, minä teen sitä kuten tahdon, ja onnekseni saan tehdä sitä, koska se ei ole minulle minkäänlainen itsestäänselvyys. Mutta voi olla joillekin absurdia, että tärkein soiton opettaja on tosiasiassa melkein 400 vuotta vanha miekkailun opettaja. En tiedä johtuuko se jo lähtökohtaisesti jotenkin ristiinkytketystä mielestä, mutta erilaiset synteesit ja sovellukset, analogiat ja allegoriat erilaisten asioiden välillä nyt sattuvat olemaan pitkälti kaiken tekemiseni perusta.

Käki - Amplified Silence

Tässä on albumi, jonka kävimme nauhoittamassa helmikuussa. Sen jälkeen olin pari päivää aivan tyhjä kaikista positiivisista tunteista ja olin varma, että kaikki vihaavat minua. Cédrikillä oli kuulema täsmälleen sama olo. Kun myöhemmin kuulimme lopputuloksen, se oli täysin sen arvoinen. Koitin löytää tälle julkaisijaa, mutta aika paljon vähemmän yllättäen kukaan ei vastannut mitään, joten haistakoon paskan. Olisimme tehneet tästä tuplalevyn, ja jos tälle nyt on enemmän menekkiä, varmaan teemmekin, mutta toistaiseksi, jos se on meidän rahoistamme kiinni, se ei tapahdu. Lähinnä siksi, että tässä välissä koko Käki on kasvanut ulos jo tästäkin äänestä, syvemmälle jonnekin abstraktioiden, kohinoiden ja suhinoiden maailmaan, joten ei suoranaisesti ole intoa tehdä levyjä, joita ei saa myytyä. Eli jälleen kerran, mikäli näyttää siltä, että sille olisi kysyntää, sen voi tehdä. Muussa tapauksessa mennään eteenpäin.

Levyn nauhoitti ja miksasi Martta Laine ja masteroi Eetu Toikka. Lopputulos on mielestäni järjettömän hieno, se miten hiljaa asiat voivat parhaimmillaan soida on suurin syy siihenkin miksi levy sai nimensä. Pidän tästä yhä paljon. Mielenkiintoista on se, että tavallaan mielenkiintoisin ja tärkein osio siitä vaihtelee lähes koko ajan. Ensi kuulemalta pidin kaiken alusta. Koko albumin kuultuani ajattelin lopun olevan hieno, juuri sellainen äänipilvi jollaiseksi sen tahdoinkin, se on ainoa kohta jossa on päällekkäisiä äänityksiä parin lauluraidan ja soittamani toisen kitaran verran. Tuo toinen kitara on lähinnä kiertoa ja kaikua. Sittemmin nimenomaan Screeching Antennasin dadailusta on tullut itselleni hienointa, sitä mikä on lähimpänä sitä mitä Käki parhaimmillaan on.

Tässä tämä on. Nauttikaa, lopettakaa kaikki ylimääräinen ja käyttäkää sata minuuttia hyvin.

Bianca Del Riosta jonnekin aivan muualle.

Eilen käytiin Helsingissä katsomassa Bianca Del Rioa. Niille, jotka eivät kyseistä artistia tunne, kyseessä on drag queen, joka vihaa kaikkea tasapuolisesti ja kiertää ympäri maailmaa levittämässä tuota katkeran vihansa gospelia stand up-kiertueiden muodossa. Esitys oli mielestäni nerokas, paitsi siksi, että se oli hauska, myös siksi, että se oli osoitettu juuri oikealle yleisölle. Kun Helsingissä melko pitkälti tiedostavan ja arvomaailmaltaan ehkä kuitenkin vasemmalle päin kallellaan olevan yleisön edessä faggotit, läskien haukkumiset ja oikeastaan kaikki muukin kuviteltavissa oleva, nykyajan ankeilla ja suoraan internetistä laiskasti opituilla käännöksillä "slurrit" (voi luoja, että vihaan tuollaista laiskaa kielenkäyttöä, jostain "herjasta" puhumattakaan) lentelevät keski-ikäisen, mekkoon pukeutuneen homomiehen suusta, on pakko ajatella suhdettaan sanoihin, kieleen, sen käyttöön ja kaikkeen muuhunkin nähden. Kuten itse olen aina sanonut, sanat itsessään ovat täysin merkityksettömiä ja tyhjiä ilman kontekstia, mistä johtuen koen turhauttavana sen, miten paljon ihmiset jaksavat niistä tapella ylipäätään. Tästä syystä Bianca on tärkeä ja merkityksellinen, koska hänen rakkautensa on vihaa, ja sitä riittää koko maailmalle ja itselle, kaikille tasapuolisesti ja ketään syrjimättä. Hänen esityksensä edetessä ihmiset selkeästi rentoutuivat alun tiukkapipoisuuden jälkeen, ja kun ihmiset antautuivat, huomasivat muidenkin sallivan heidän nauraa tällaisille asioille, koko ilmapiiri tuntui muuttuvan totaalisesti. Puolisonikin totesi keikan jälkeen miten hassua on, että noin vihaisesta setistä jäi silti niin lämmin olo. Se juuri on kaiken ydin.

Monet ihmiset ottavat itsensä, elämänsä ja ongelmansa liian vakavasti. Ei sillä, etteikö ihmisillä olisi muka ongelmia ja kaikenlaista syrjintää ja muuta toisten ihmisten aiheuttamaa paskaa ja kärsimystä elämässään, sitä en yritä vähätellä yhtään ja sen vähentämiseksi taistelen kaikin mahdollisin keinoin, jotka tämä länsimaisen sortajan nenä ja iho ja sukupuolielin ovat itselleni antaneet. Keskeinen ajatus on vain se, että oli se miten paskaa hyvänsä, sille voi aina edes yrittää nauraa. Oli se miten paskaa hyvänsä, sitä ei kuitenkaan tarvitse kestää ikuisesti. Me kaikki kuolemme joskus ja sadan vuoden päästä kukaan ei muista siitä enää mitään, ellei se ole toinen maailmansota tai jokin siihen verrattava katastrofaalinen mullistus. Pääasiassa elämämme koostuu kuitenkin monesti oman päämme sisäisistä peloista ja ahdistuksista; siitä kuvasta jonka rakennamme päässämme siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat siitä mitä me todella olemme siellä päämme sisällä. Ja monesti se ei vastaa kovinkaan hyvin sitä todellisuutta, joka ympäröivien ihmisten mielissä todella on. Toki tässä kentässä nousee muutamia ihmisiä, niitä todellisia auktoriteetteja, jotka kykenevät tuottamaan sanoinkuvaamatonta kärsimystä erittäin pienillä eleillä ja teoilla. Mainittavasti tällaisista auktoriteeteistä suurimmat ovat tietenkin omat vanhemmat.

Ihmiselämä on subjektiivinen kokemus. Se on lähinnä kärsimystä. Kaikki kärsimys on mitattavissa vain subjektiivisesti, tai empatian ja samastumisen kautta. Minä olen kokenut ehkä ravisuttavimmat empatian aaltoni juuri kaiken sen kohtelun edessä, jota olen todistanut kaikkien seksuaalivähemmistöjen kohdalla, miten paljon täysin turhaa paskaa ihmiset saavat kestää sellaisten asioiden vuoksi, joihin eivät itse voi vaikuttaa, sellaisten ihmisten toimesta, jotka voisivat vaikuttaa omaan typeryyteensä, mutta aktiivisesti kieltäytyvät tekemästä niin. Kun joku perussuomalaisten uuvatti sanoi, että hedelmöityshoidot ja adoptio-oikeus pitäisi ottaa sateenkaariperheiltä pois, varasin saman tien ajan sukusolujen luovutukseen, ja kävinkin luovuttamassa niitä muistaakseni 7-8 kertaa. Siitä riittää kyllä niille lakisääteiselle viidelle perheelle, jotka niitä Suomen väkiluvun puitteissa saavat käyttää, ja riittäisi varmaan vaikka koko Suomen kansoittamiseen niiden viitearvojen perusteella, mitä todistus näytti, mutta se nyt olisi aika ahdistava ajatus. Tärkeintä oli kuitenkin, että minun solujani saavat käyttää hedelmöityshoidoissa kaikki, jotka lapsia tahtovat, seksuaaliseen suuntautumiseen, kehitysvammaan tai mihinkään muuhunkaan katsomatta. Eihän se mikään valtava askel ole minkäänlaiselle tasa-arvolle, mutta jos se tekee yhdestäkin perheestä ehjän ja onnellisen, se on mielestäni jo ollut tuhatkertaisesti sen pienen vaivan arvoista, mikä tuosta nyt ylipäätään koitui.

Kärsimys on subjektiivista, mutta siihen voi suhtautua monella tavalla. Siitä voi oppia, sen voi assimiloida osaksi itseään ja arpeuttaa, tai saman haavan voi repiä auki yhä uudelleen ja uudelleen ja voivotella kun se ei ota parantuakseen. Meillä kaikilla on velvollisuus pyrkiä vähentämään muiden elävien olentojen kärsimystä, koska emme itsekään toivo kenenkään muun kasvattavan omaa kärsimystämmekään. Kärsimys ei ehkä vähene nauramalla, mutta sen vaikutus lieventyy, kun ottaa tilanteeseensa etäisyyttä ja tarkastelee sitä eri perspektiivistä. Tavallisimmin silloin sen absurdius (ja oli miten oli, ihmiselämä on AINA absurdia!) näyttäytyy itsellemme tavalla, jossa voidaan todeta tilanteen naurettavuus ja monesti typeryyskin. Naurakaa kaikelle, ennen kaikkea itsellenne, koska mikään ei ole niin naurettavaa, kuin se mytty traumoja ja haavoja, jota te pidätte universumin tärkeimpänä kulkevana kappaleena. Me olemme kaikki tässä samassa paatissa, jokainen subjektiivisten harhojemme vankina. Mitä enemmän annatte sille painoa, sitä nopeammin paatti uppoaa.

Kuohittua äärimmäisyyttä

Koulutehtävänä piti  katsoa tämä dokumentti Yle Areenasta. Siinä sitten aloin ihmetellä, miten tämä eteneekin nopeammin kuin muistin, ja sitten totesin, että siitähän oli leikattu 20 minuuttia pois, koko nuoruuden kuvaus, monien töiden analyysi ja paljon ihan olennaisia onnettomuuksia elämästä. Se oli jotenkin äärimmäisen raivostuttavaa, juuri sellaista taiteen ja tekijän kivaksi kirjoittamista, jota vihaan sisäsyntyisesti aivan helvetisti, koska siitä sitä on saanut kärsiä itsekin omissa hommissaan tässä maailmassa, joka ei ymmärrä kuin yhden puolen itsestään ja sitten ihmettelee kauhuissaan, miten kykenee toisella kädellä kaikkeen siihen julmuuteen, jota koko ajan harjoittaa. Ajateltiinko Ylellä, että taiteesta kiinnostuneet korkeakulttuuri-ihmiset eivät voisi sulattaa kärsimystä määräänsä enempää? Baconin taiteessa ja hahmossa nimenomaan äärimmäisyys on olennaista, joten sen leikkely tuntuu vielä suuremmalta typeryydeltä. Varmasti syyksi kaivellaan sitä, että dokumentin on mahduttava tunnin formaattiin, mutta onpa sitä pitempiäkin dokumentteja näytetty, ja tämä jos mikä yhtenä viime vuoden parhaista dokumenteista on sellainen, joka tulisi esittää kokonaisena. No, tulipa pällisteltyä tuokin, nyt katselen taas tuota oikeaa versiota.



Muissa otsikoissa tänään on ollut lähinnä tämä levy. Tein sen viime yönä ja tämän päivää olen yrittänyt saada aikaan videoteoksen sille, koska ihmiset luultavammin klikkaavat youtubelinkkiä, kuin painavat bandcamp-playeria päälle, niin typerältä kuin se tuntuukin. Tuon albumin innoittajana toimivat ehkä viime aikoina paljon kuuntelemani Mika Vainion tekeleet, lähinnä staattisessa minimalistisuudessaan, sekä Diogenesin elämä ja teot, joita olen lukenut anekdoottien muodossa tässä nyt. Aika äkkiä tuosta askeesista tulee ikävä omaa askeesia, lähtemistä ja vapautta, mutta toki ymmärrän, että sillekin on aikansa ja paikkansa, eikä kaikki koskaan ole niin kultaista, kuin miltä se täältä silloisesta tulevaisuudesta näyttää. Sellainen on ihmismielen sokkelo. Oma etuni on lähinnä se, että minulla on kartta omastani, tiedän miten seinät vaihtuvat ja nousevat vastaan, joten osaan olla yllättymättä oikeastaan mistään.

Tämän jälkeen voisi kyllä lukea jotain perinteisempää proosaa, on tullut tankattua taas filosofiaa jonkin verran, joten pää alka olla taas täynnä melko turhiakin abstraktioita, joista on välillä hyvä tyhjentyä totaalisesti. Pää ei tarvitse enempää kuin sinne mahtuu, ja onnekseni sinne mahtuu suhteellisen vähän kerralla. Ukrainalainen kaveri laittoi viestiä, että Ruostuva Maailma / Palava Mieli kolahti. Jännä, että se voi toimia ilman mitään ymmärrystä kielestä. Noita on vielä 30 kappaletta jäljellä, ehkä myyn ne loput vaan ulkomaalaisille, kun suomalaiset eivät taas osaa arvostaa mitään, mitä omalla pihalla puuhastellaan, eivät ainakaan ennen kuin joku muu antaa sille isompaa arvoa. Taas turhauttavia puolia. Ehkä niitä kasaantuu sen verran, että on vain parempi mennä nukkumaan. Tajusin silti, etten ole ollut aivan vitun ahdistunut koko ajan noin puoleen vuoteen, vaikka päivittäisiä aaltoja pyyhkii rantaan. Luultavasti se on johtunut siitä, että tekemistä on ollut riittävästi, on saanut haastaa itseään ja kykyjään. Nyt alkaa keikat vähentyä ja muutenkin meno rauhoittua, eiköhän se sieltä taas tule sitten.

Asioita tapahtuu

Nyt alkaa olla kaikenlaista häppeninkiä ilmassa. Helsinki Psych Festille tulee kolmentoista pienen savikasvon sarja osaksi yhteisnäyttelyä, minkä lisäksi tammikuussa menee yksi veistos toiseenkin yhteisnäyttelyyn Helsinkiin. Näemmä auttaa, että aloittaa taiteen opiskelun, asiat tapahtuvat kuin taikaiskusta.  Ajattelin myös hakea keväälle omaa näyttelyä kokonaisuudella nimeltä Ruoste, puolet teoksista ajattelint tehdä vasta tässä syksyn mittaan kunhan joudan, ja lisäksi noita oksidisävyisiä maalauksia. Ehkä jotain äänitaidettakin. Nyt tekisi mieli tehdä noisea, mutta kaipa sitä pitää taas ennemmin suunnitella nukkumaanmenoa. Huomenna voi sitten kolista ja rämistä päiväsaikaan. Tällaisen tein kuitenkin tässä iltani kuluksi, musteita ja akryyliä paperille.

Tarkoitus olisi tässä veistosten ja muiden kanssakin suuntautua nyt jotenkin enemmän tälle romu-ruoste-preparoidut soivat veistokset linjalle, osa noista soittimista nyt näyttää valmiiksi jo sen verran hämmentäviltä, että kai niitä voisi pyöritellä näyttelyissä erikseenkin. Huomenna käyn kierrätyskeskuksessa katsomassa, josko löytäisin toisen kirjoituskoneen (koska tuo oma lähtee veistokseksi näyttelyhommiin) josta voisin tehdä "analogisen rumpukoneen". Käytännössä vain katkoa ja preparoida varsia ja kontaktimikittää koko värkin. Aina parempi, jos mikit saa sisään niin, että voi iskeä vain plugin kylkeen ja potikan mikille. Ajattelin myös katsella josko löytäisin pieniä kaiuttimia, joita voisi laittaa kiinni asioihin niin, että saa mölyäviä asioita tehtyä. Pitänee opetella peruspiirien kolvailua, sain Cédrikiltä juuri ennen muuttoa kolvinkin, eli tämä hommahan on melkein taputeltu!



Tänään tehtiin saviveistoksia Pan Sonicia (tai Mika Vainiota, en ole aivan varma kumpaa sorttia se oli, mutta monet tunnistettavat elementit siitä löytyi) kuunnellen ja sen seurauksena on tullut taas pyöriteltyä Gravitonia ja tätä tässä illan ratoksi. Hienoa musiikkia ja tekee saman tien mieli hakea Microbrute Lahdesta, että pääsee vähän kokeilemaan mitä kaikkea siitä saa irti. Toistaiseksi se on maannut naapuritreeniksellä Mitäksistä lähtien, kun ei taas ole muka kerennyt mitään ja seliseli. Nyt alkaa olla illat aikaa tutkia.

Levykauppa on auki.

Väänsin tuossa joutessani taas vähän levyjä, Junkyard Shamanin albumeita Empty, Flesh Consciousness, Noise Eater ja Silence, Then Pause saa nyt CDrnä myös, viisi euroa kappaleelta. Keikoilta voi ostaa, tai ensi viikolla olen tulossa Helsinkiin päin jos kiinnostaa. Kirjojakin on vielä, mutta hupenevat koko ajan. Eli kannattaa pistää jotain köntsätilausta tulemaan, jos kaikki kiinnostaa ja mitään ei ole, tai niin edespäin. Kuvat alla:

Kaikki levyt löytyy tietysti myös bandcampista, että sikäli niistä ei ole mikään pakko minulle maksaa. Mieluummin kuuntelette niitä itekseen jossain tähtitaivaiden alla ja tajuatte elämästä jotain sellaista, mitä minä en koskaan tajunnut. Jos voin olla soundtrackina sellaiselle, se on jo suurempi kunnia kuin mikään. Nyt meinaa haista vähän locktite päässä, pitänee ainakin pestä kädet kunnolla. Näitä tehdessä ja kuunnellessa tuli vahvasti sellainen olo, että olen ylpeä siitä mitä olen tehnyt. Vaikka monet tuntemani muusikot pitävät sitä vain hirveänä paskana ja sekopään räpeltämisenä, aalto on kääntynyt jo ajat sitten. Tiedän, että se toimii. Se tekee sen mikä sen pitää tehdä. Rauhoittaa vaikka baarin verran ihmisiä nousuhumalassa. Se on sellainen temppu, joka vaatii jo itsessään aika saatanasti. Koska ihmiset rakastavat mölyämistä ja huutamista, ainakin sen kokemuksen perusteella, joka minulla niistä on. Myös yhä useammin ihmiset tulevat kertomaan siitä, miten hyvin se toimii. Vaikka se onkin lähtökohtaisesti turhaa, koska tiedän täsmälleen mitä fiiliksiä se ihmisissä herättää (jotkut esimerkiksi pahoittelevat, että ajautuivat lähes unenomaiseen transsiin, ja yritän rohkaista, että se on vain hyvä juttu!), on silti ihan mukavaa että ihmiset purkavat tuntojaan joutuessaan kohtaamaan jotain tällä tavoin vierasta. Sitä voi auttaa heitä myös pääsemään jonkinlaiseen johtopäätöksiin kokemastaan.

Keikkoja voisi soitella lisääkin, nämä ovat olleet nyt mieleisiä hommia ja tekee mieli hypnotisoida koko maailma. Nyt menen kuitenkin ihan itse hypnoosiin tuijottelemaan neliskanttista näyttöä hetkeksi ennen omia hypnooseja. Hyvää yötä.

Kehitystä.

Sitä jopa tuntee välillä oppivansa jotain. Vaikka elävän mallin piirtäminen ei ole vahvin alani, ovat nämä musteduunit mielestäni ihan hyvää fiilistelyä aiheen ympäriltä. Niitä on vielä paljon lisääkin, mutta kai nämä ovat parhaat niistä. Mielestäni tämä touhu olisi välttämätöntä kaikille animaattoreille, niinkuin varmaan onkin, koska siinä oppii aika paljon liikkeen tajua, kun eri kulmasta suhertelee näitä. Tahdoin tuon bambupiirtimen välittömästi omaksi, mutten saanut, ja tuosta taidekaupastakin ne olivat loppu, kun meidän ryhmälle ostettiin kaikki viimeiset. Ensi viikolla sitten. Vihdoinkin löytyi sellainen mustepiirrin, joka tuntuu niin luonnolliselta, ettei tussi ole lisäksi välttämätön. Nyt koitin piirtää ihan mustekynällä vielä illasta, mutta tuon rinnalla se kävi vain ärsyttämään.

Viime viikonlopun hienous alkaa pikkuhiljaa laskeutua ylleni. Tuntuu kuin se olisi ollut yksi elämäni parhaista viikonlopuista, niin absurdia kuin jollekin voi olla, ettei tarvitse lähteä sitä paikkaa kauemmas, jossa on ollut sunnilleen joka viikko kymmenen vuoden ajan. Ihmiset tekevät paljon. Se oli kaikin puolin hienoa. Jälkeenpäin keikkaa kuunnellessa huvittaa miten nousuhumalainen baari hiljentyy 20 minuutissa, mutta harmiksi sitä ei alun hälyn ja aivan liian selkeän kännisössötyksen vuoksi voi laittaa mihinkään. Oli silti hyvä keikka, ja toivon mukaan saan soittaa kohta, aiemmin kuin arvaattekaan, toisenkin melko sopivassa seurassa. Mutten uskalla huudella, kun vituiksi menee kuitenkin.

Kankaanpää on miellyttävä paikka. Kävelymatkat on lyhyitä, kaikki tekeminen täytyy olla itseohjautunutta ja omatoimista koska mitään ohjelmaa ei ole. Kunhan löydän sopivan paikan, alan soitella täälläkin. Karaokepaikat eivät ehkä ota minua iltojaan pilaamaan. Mutta jonnekin. Nyt alan laitella Tampereenkin suuntaan viestiä. Olen lähellä, joten matkat olisi kerrankin helppoja. Aika ottaa uudet kotikulmat haltuun.

Hieno ilta ja hienoa touhua!

Tämä oli yksi täydellisimmistä illoista, joita olen tässä kylässä järjestänyt. Ajattelin tämän viikonlopun toimivan jonkinsorttisena läksiäistouhuna, enkä tiennyt yhtään mitä siltä odottaa, mutta se ylitti kaikki ne vähät odotukset ja pelot mitä minulla oli. Sitä katseli vain Tirran ja Torven valokylttejä ja mietti, että helvetti että minä rakastan tätä kompleksia. Olen saanut kokeilla siellä aivan helvetisti kaikenlaista uutta ja ihmeellistä ja hämmentävää, ja yleisö on aina tullut paikalle, valmiina seikkailuihin, joiden päätepistettä en tiedä itsekään. Se on aivan helvetin hienoa. Nytkin näin ihmisiä, joita näen ehkä kerran vuodessa tai vielä harvemmin, ja siitä tuli hyvä mieli. Kunnon walk down the memory lane, muttei missään turhan nostalgisessa mielessä, vaan sellaisessa nyt elävässä kiitollisuudessa, että tahdon vain kertoa koko maailmalle miten paljon rakastan kaikkia niitä, jotka ovat tehneet tästä mahdollista, ihmisiä joiden ansiosta ja myötävaikutuksesta olen saavuttanut kaiken tämän vähän mitä olen saavuttanut. Tämä tuntuu uuden alulta, oikeastaan tuntuikin hieman siltä, että keikkani aikana kuolin jossain määrin ja ryömin nahasta ulos uuteen elämääni, jonka alun kauneutta Tanssiva Karhu vielä korosti. Nauroin, että olo on kuin olisin ryöminyt läpi kuoleman ja nyt juoksisin alasti kukkaniityllä, vapaana monista asioista. Kokemus oli kaunis ja miellyttävä. Levyversiot eivät tee tälle yhtyeelle oikeutta, niinkuin ei toki varmaan oikein millekään hyvälle musiikille, mutta livenä se vain oli mielettömän hyvä!

Ennen omaa keikkaa kerkesin käydä juuri katsomassa JK Ihalaisen runot Torvessa, ja vinkkasinkin että aloittelen kohta yläkerrassa, ja hän on tervetullut mikäli niin tahtoo. Tuli kyllä leuhotettua vähän liian takki auki, kun sanoin parille ihmiselle, että "sanot vaan, että Jere käski päästää ilmaiseksi", ihan kuin olisin joku supermegamoguli taas, vaikka olen vaan uuvatti jostain maalta. Mutta toinen niistä oli JK Ihalainen, joka on varmaan suurin yksittäinen syyllinen siihen, että ajattelin olevan jotenkin hyvä idea alkaa kerätä runoja ihan oikeaksi kirjaksi asti. Toinen oli eräs ihminen, jota en tunne kauhean hyvin, mutta joka on mielestäni aina vaikuttanut valoisalta ja hienolta ihmiseltä, sellaiselta joka nyt ansaitsee saada vitosen verran liekaa jossain keikkaillassa. Valoisia ja hienoja ihmisiä ei koskaan ole liikaa, vaikken aina itse osaakaan ehkä olla sellainen. Joka tapauksessa keikka meni hyvin, vaikka aina kun soittaa paikassa jossa ihmiset mölyävät, meinaa jalka hakeutua siihen HM-2 pedaalin päälle, josta saa kontaktimikillä hyvät kirskeet ja melut ulos, houkutus hiljentää koko huone väkisin on kova, mutta lopultakin se on palkitsevampaa, kun sen kykenee tekemään hiljaa. Kun hiljaisuus hiljentää melun, se on voimakas kokemus. Ilokseni olen saanut kokea sen monesti, vaikkakaan en täysin tänään.  Ihmiset tuntuivat kuitenkin ymmärtävän mistä oli kyse, tajunta välittyy ja se on ainoa asia millä on väliä. Ja kun Ihalainen sanoo keikan jälkeen, että heräsi jo ajatus siitä millaista yhteisprojektia voitaisiin alkaa tehdä, niin ei siinä voi oikein muuta sanoa kuin hattua nostaa ja kumartaa maahan asti.

Suomen Tulli oli elävänä kaiken odotuksen arvoinen ja enemmänkin. Se kepeys millä siirrytään totaalisen introvertistä jumituksesta suoraan Kummeli-funkkiin on aika mieletön juttu. Siinä tuli monestikin katsoessa mietittyä, miten järjettömän hieno soitin kitara on, kun pohjimmiltaan se on täsmälleen sama soitin, sama puupalikka ja kielet ja äänet ja kaikki, mutta kukaan ei soita sitä samalla tavalla. Se on hienointa! Jokaisen kitaristin voi laittaa soittamaan saman biisin ja (ainakin toivottavasti) jokainen soittaa sen aivan omalla tavallaan. Tuossakin oli livenä hienoa katsella kahden erilaisen kitaristin läsnäoloa ja kommunikaatiota, se on juuri sitä mistä musiikissa on parhaimmillaan kyse! Kun löytyy vielä ymmärrys draaman kaaresta niin, että keikka lopetetaan Uuteen Maailmaan?-biisiin, voi olla varma, että se soi jokaisella päässä seuraavan tunnin-pari keikan loppumisen jälkeen, joillain pitempäänkin. Oli pakko ajella keikkojen jälkeen ympäri sumuista Lahtea ja kuunnella levyä, miettiä että tässä on luultavasti se "peak"-hetki elämässä, ja tästä kaikki on alamäkeä. Täydellinen hetki ajaa seinään tai hirveen. Kumpaakaan ei tullut vastaan, joten tässä sitä vielä näpytellään. Mitä tahansa elämä tuokaan tullessaan, olen kiitollinen kaikesta tästä, mitä olen saanut kokea kaikkien näiden järjettömän hienojen ihmisten kanssa. Paras elämä jonka voin kuvitella, vaikka se onkin monesti melkoista tervanjuontia. En vain usko, että se voisi olla parempikaan. Tässä vielä Pauli Setälän ottama kuva, joka mielestäni tiivisti keikkani Twin Peaks-fiiliksen hienosti.

Keikkahommia takana ja edessä. Elämä on aika semi ok juuri nyt.

Soitettiin helvetin hyvä Cut To Fit-keikka. Vihdoinkin tuntuu siltä, että tajusin mitä hemmettiä nuo rummut oikein meinaa, ja vaikka sitä nyt tulee varmaan aina vähän räpellettyä, kun tekee kahta asiaa yhtä aikaa, niin alkaa se jo sujua niin, että kehtaa sanoa tekevänsä sitä. Siis sitä. Rumpujen soittoa ja huutamista, molempia vielä yhtä aikaa. Aluksi on ollut vaikeuksia laskea irti ja löytää se lunastus, jota nuo touhut vaatii, mutta nyt pääsi todella irti. Osaa biisit riittävän hyvin siihen, ettei niitä tarvitse kauheasti miettiä, ja vaikkei raajat aina ihan tottelisikaan, riittää että bluffaa riittävästi noin 20 minuutin ajan. Kyllä ne linnut sen siitä sitten... Keikan jälkeen tulin tähän Lahden kämppään ja totesin, että hirveä vitun sekamelskahan täällä on. Se tarkoittaa sitä, että huomenna heivaan kaikki vanhat piirrustukset ja ylimääräiset asiat menemään ja pakkaan lopun irtaimiston täältä matkaan. Sunnuntaina sitten toivon, että pääsen ajelemaan kuorman kanssa takaisin himaan niin, että tänne jää vain isot asiat, joista on päästävä eroon, ja siivoustarvikkeet.

Huomenna kuitenkin edessä vielä ilta, jota olen odottanut; Suomen Tulli soittaa vihdoin Lahdessa. Aina välillä olen koittanut saada tämän järjestymään, mutta tiellä on ollut aina jotain. Huomenna ei ole. Mukanaan tulee myös Tanssiva Karhu, ja soitan itsekin jonkinlaisen suhinakeikan. Siitä tulee hyvä, otan saksofonia ja vähän kaikenlaista mukaan. Lupasin jo soittaa kitaraa sähköhammasharjallakin, eli kai se on lupaukset pidettävä.  Soitan sitä vaikka varpaillani kunhan saan soittaa. Jazzmasteria tosin en varpailla räplää. Pitää tarkistaa kyllä sen soittokunto taas, kun on hetken aikaa vaan maannut treenikämpällä, kun noisehommat ovat vetäneet enemmän. Tästä keikasta minulla on jo jonkinlainen konseptuaalinen käry, mikä meinaa sitä, että se saattaa mennä niin, tai se saattaa ottaa heti mielenkiintoisemman käänteen ja eksyä jonnekin aivan muualle. Tärkeintä on vain olla avoin musiikille, koska tavallisimmin hankaluudet keikassa johtuvat tasan siitä, että taistelet itse väistämätöntä vastaan. Laske irti vaan.

Huomenna siis tuota. Sunnuntaina sitten takaisin Kankaanpäähän ja takaisin piirtelemään mustesuheroita. Vaikka elävä malli ei ole mitään vahvimpia puoliani oikein mitenkään päin, tuntuu tämä siltä, että kehityn koko ajan tässäkin hommassa. Todistusaineistoa vaikkapa tässä.