sunnuntai 26. elokuuta 2018

Yksi ilta, kaksi keikkaa.

 Sehän oli päivä! Ehkä toisinaan kannattaa keskittyä hoitamaan vain yksi keikka hyvin, eikä kuseksimaan kahta, tai jotenkin nyt ainakin tuntuu ettei noin keskinkertaisia keikkoja ole tullut soitettua ihan hetkeen. Eihän ne nyt kai aivan paskoja olleet, eikä kaikki ollut omissa käsissäni, mutta silti. Ensimmäisenä ajeltiin noisekeikalle, josta kuitenkin selvisi pian, että naapurin valituksista johtuen noisea ei saa juurikaan soittaa, mihin toki itse adaptoiduin ja soittelin kaikenmaailman kolinaa ja jousiräminää sitten vaan, ehkä noin 20 minuuttia tai vähemmänkin, sellainen tilaisuuteen sopivan tuntuinen homma kuitenkin. Sitten roudattiin kaikki takaisin autoon ja lähdettiin ajamaan kohti Lepakkomiestä.

Kipattiin kamat bäkkärille, oletettiin ettei meidän mitään soundcheckejä tarvitse tehdä ja lähdettiin katsomaan Fuck-Ushimaa, johon kerettiin juuri sopivasti. Vaikka miksaajilla oli joku vinksahtanut halu tunkea kaikki musiikki jonkun basari side-chain-kompuran läpi (tarkoittaen sitä että kaikki muu musiikki haukkasi ilmaa aina kun basaria polkaistiin, mikä tietysti tekee kaikesta vähän ärsyttävän kuuloista), niin aivan lavan edessä kuulosti helvetin hyvältä, kun vahvistimet mölysivät riittävän lujalla. Se tuntui olevan juuri sitä mitä tarvitsin tähän iltaan, etenkin sen ensimmäisen pienen pettymyksen jälkeen. Fuck-Ushimasta jää aina hyvä fiilis.

Cut To Fit keikka taas oli alkuun melkoista painajaista. En kuullut yhtään mitään, en koskenutkaan rumpusettiin ennen kuin alettiin soittaa, ja aika äkkiä huomasin, että eihän tuollaista ylös hakkaamista kädet kestä, kapulat jäivät peltien alle jumiin koko ajan ja kaikki tuntui kiukuttavan. En kuitenkaan voinut liikuttaa mitään, kun kaikki tuntui olevan jollain lukoilla kiinni niin, ettievät ne menneet yhtään alaspäin ja mietin, että tämäkin olisi asia joka olisi voinut selvitä soundcheckissä aika nopeasti, ja kaiken olisi voinut säätää kuntoon. Mutta sellaista tämä punkkisekoilu nyt vaan on ja täts it! Hauskaa se alkoi olla puolivälistä eteenpäin, kun sain taas jonkinlaisen otteen elämään, mutta alkupuoli oli kyllä varmasti aika hirveää sekoilua. Siitä huolimatta soitettiin tietämättä jollekin, joka näki Cut To Fitin nyt ensimmäistä kertaa, vaikka on kuunnellut hommia alusta asti. Tuntuu aina hämmentävältä, kun joku sanoo kuunnellensa bändiä lapsesta asti. Se hiljentää ja vaikuttaa. Se on hienoa. Sitä tajuaa, että kymmenen vuotta on jo sellainen aika, että se voi iskeä vaikuttavassa iässä, kasvaa mukana tietyn ajanjakson elämässä. Sellainen on kunnia-asia. Vaikka muuten tekisinkin aivan yhdentekevää paskaa muulle maailmalle, jos vaikuttaa jonkun elämään kriittisessä vaiheessa, se on aivan järjettömän tärkeää ja hienoa. Sitä en vähättele edes omassa työssäni hetkeäkään, koska tiedän miten tärkeitä sellaiset yhtyeet ovat olleet omassa elämässäni.  Keikan jälkeen ajattelin, että jos vaikka vielä joisi kahvin ja lähtisi ajelemaan kotiin, mutta Lepakkomiehessäpä eivät suostuneet keittämään minulle kahvia enää puoli yhdeltä, joten päätettiin vain lähteä menemään. Monesti se on ihan oikea ratkaisu. Oli hienoa myös nähdä ihmisiä, joita ei ole nähnyt oikeastaan muutamaan vuoteen ollenkaan, ilmassa oli mystistä magnetismin tuntua, kuin jonkinlaisena harhatulkitun sattuman kaltaisena todisteena siitä juuri mainostamastani synkronisaatiosta. Oli miten oli, oli ihana nähdä ihmisiä, joita ei liian usein näe enää nykyään.

Äsken tuossa koiran kanssa kävellessä kuuntelin tätä, kuten olen muutaman vuoden aikana tehnyt useanakin syysyönä, kun mieli meinaa vetää taas mustaan syöveriinsä, ja se (sekä sitä seuraava Flood 3) tuovat ajatuksiini jonkinlaista valoa ja toivoa, uskoa siihen, että tässä kaoottisessa, vihamielisessä ja ahdistavassa maailmankaikkeudessa voi olla mahdollista elää elämänsä niinkin, että on siihen tyytyväinen ja hetkittäin jopa onnellinen, vaikka minä en ole siihen oikeastaan ikinä oikein kyennyt. Monet ajattelevat, että "hei, se on vaan omasta ajatusmaailmasta kiinni, piristy vähän, negatiivinen fiilis vetää negatiivistä fiilistä puoleensa", mutta siinä on nähdäkseni joukko ihmisiä, jotka eivät tajua kausaliteetin suuntaa tässä yhteydessä, minkä lisäksi he pitävät tietyn spektrin tunteita pelkästään negatiivisina, koska eivät näe niiden monimuotoisuutta ja kauneutta. Suomeksi syynä on jotensakin ehdollistettuna opittu estetiikan taju, joka estää näkemästä sitä, että negatiivisuus, positiivisuus, hyvä ja paha ovat pelkästään perspektiiviharhoja, joista pääsee eroon vaihtamalla omaa henkistä sijaintiaan niihin nähden. Minä tunnen näin, koska olen ollut rikki jo syntymästäni asti, vaikkei järjetön filosofian tankkaaminen varmasti ole onnellisuuttani lisännyt, se on vahvistanut näkemyksiäni kaiken suhteen. Silti sille kaikelle pitää voida osata nauraa, koska ei meillä ole tätä kaikkea järjettömyyttä vastaan mitään muutakaan. Nauru ja ilo on ihmiskunnan ainut ase kaikkea tätä haudanvakavaa paskaa vastaan. Joten iloitkaa, vaikka ei ole onnellinen, voi iloita pienistä asioista, voi nauraa haudalleen ja nauttia siitä, miten voimattomaksi se kaiken kauheuden tekee, edes hetkeksi. Ei kai tähän yöhön enää muitakaan ajatuksia ole. Hyvää yötä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti