keskiviikko 29. elokuuta 2018

Wittgensteinia ja epäonnistumista

Uusi koulu tietää yhtä parhaista asioista, mitä voi kuvitella: uutta kirjastoa. Lainasin iltapuhteiksi mm. Wittgensteinin Tractatuksen, jonka luinkin samoin tein, ja vaikka isoilta osin se tuntuikin turhauttavalta kommentaarilta Russellin ja Whiteheadin Principia Matemathicaa koskien (jota ymmärrettävästä syystä en ole lukenut), antoivat etenkin viides kohta ja kaksi viimeistä kohtaa selkeän oikeutuksen sille, miksi tuon jälkeen jäi maailmalle melko pitkälti sen suuntainen olo, että filosofia on pelattu läpi, olkoonkin ettei kukaan huutavalle Wittgensteinille olisi saanut vastaväitteitä kuuluviinkaan.  Mitä tuohon Principia Matemathicaan tulee, ymmärrän, ettei se ole niin monimutkainen, kuin miltä se maallikolle äkkiseltään näyttää, koska olen lukenut yllättävänkin paljon sitä sivuavaa kirjallisuutta, ja ymmärrän tämän olevan vähän kuin miksauspöytä; maallikolle näyttää, että siinä on monta sataa nappulaa, mutta asiaan vihkiytynyt tietää, että siinä on vain samat nappulat 8-, 16-, 24-, tai 32 kertaa. Samoin ymmärrän noiden hiiren kakkaroiden kuvaavan lähinnä samoja asioita ja niiden välisiä merkityssuhteita ja loogisia toteamuksia, mutta aivan kuten vaikkapa C#n tai minkä tahansa muunkin koodikielen kanssa, mikäli et tunne kieltä ja sen mahdollisuuksia, kaikki näyttäytyy sinulle suunnilleen samanlaisena, kuin tuo sivu itselleni.

Se missä Wittgensteinin vahvuus tässä mielestäni on on juuri siinä, että hän osaa jakaa maailman riittävän mustavalkoiseen (esimerkkinsä mukaan kirjaimellisestikin) tilaan, jossa pystytään sanomaan, että sitä koskevat lauseet ovat aina väistämättä joko tosia tai epätosia, mutta lopussa ottaa mukaan myös  tietoisuuden siitä, että tämä maailma käsittää myös muuta, kuin meidän kielellisen ja loogisen avaruutemme sisäisen maailman, sen mystisen ja transsendentin maailman, joka ilmenee sanattomana kokemuksena. Hän tosin päättää kaiken töksäytykseensä "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tälle tosin löytyy peruste edeltävistä kohdista, joissa hän toteaa mm. että ikuinen elämä ei ratkaisisi elämän mysteeriä, vaan jatkaisi arvoitusta ad infinitum, mikä on mielestäni melkolailla spot on. Kuolema ei kuulu elämänkokemuksiin (paitsi niissä harvoissa tapauksissa, joissa ihminen on ollut kliinisesti kuolleena ja jäänyt eloon), joten ihminen elää ikuisesti omassa referenssikentässään. Toki Wittgensteinin yksipuolisessa toteamisessa olisi varaa jonkinlaisille aukoillekin, mutta siitä mistä hän puhuu, hän puhuu varmuudella jonka kiistäminen on hankalaa ja ehkä tarpeetontakin. Lähinnä huomio kiinnittyy siihen mistä hän ei puhu, eli pitkälti sanallisen ja loogisen avaruuden ulkopuolelle jäävä maailma, joka on pitkälti se, jossa esimerkiksi itse operoin, vaikka pyrinkin ankeasti epäonnistuen sitä jatkuvasti sanallistamaan. Se ei tarkoita, etteikö voisi yrittää, koska epäonnistumiset ja virheet ovat väistämättä niitä tapahtumia, joiden kautta ihminen kompastuu myös todellisiin oivalluksiin ja uuteen informaatioon.

Tästä ajatuksesta puhui myös Linda Liukas tässä haastattelussa, jota kuuntelen koiran kanssa kävellessäni. Suosittelen tätä lämpimästi jokaiselle, koska Linda on paitsi ilmeisen älykäs ja valoisa ihminen, joka kykenee tarkkanäköisesti katsomaan itseään ja elämäänsä, myös nähdäkseni suomalainen kansallisaarre, josta meidän tulisi olla järjettömän ylpeitä, jos jostakin. Haastattelija kysyi, eikö hän pelkää epäonnistumista, mutta älykkäänä ihmisenä Linda osaa nähdä epäonnistumisen arvon; et ikinä tiedä mikä harharetki osoittautuu jälkeenpäin merkittävimmäksi. Sitä miettii aina välillä itseään ja omaa, loputtomalta tuntuvaa epäonnistumistensa sarjaa, hyvin lyhyeksi jäänyttä uraa sosiaalipuolella, sitä että aloitti kaikki soittohommat vasta täysi-ikäisenä, eikä niistäkään osaa tehdä sellaista, jolla voisi sanoa "menestyvänsä", edes äidin mieliksi. Kuinka monta hylkäyskirjettä sitä onkaan tullut kerättyä kirjoista, näyttelyistä, levy-yhtiöistä (tosin lähinnä alkuaikoina), kaikesta mahdollisesta. Näissä hylkäyksissä yhteistä on ollut se, että niissäkin projekteissa joissa on ollut muita ihmisiä, hylkäys on lähes poikkeuksetta tapahtunut juuri niiden elementtien kautta, jotka minä olen tuonut mukaan. Sitä en jaksa tosin surkutella, koska tiedän, että tämä aika ei vain ole valmis tähän kaikkeen, mutta se sukupolvi, joka kasvaa löytäen nämä hommat jostain internetistä tulee olemaan alttiimpi sille kriittisessä vaiheessa, ja joskus jotain niistä tyypeistä käy tämä ajan ulkopuolelle unohtunut reliikki sääliksi, ja minä olen jo liian vanha ja väsynyt vastustelemaan, ja sitten hierotaan jonkunlainen kompromissidiili ja olen Pave Maijasena Vain Elämään kuudennellakymmenennellä tuotantokaudella itkemässä ja nuoret cyberräppärit esittävät muka tienneensä mitään tuotannostani ennen kuvausten alkua ja meillä kaikilla on niin mukavaa, että oksettaa. Ehkä tämä on se syy, että saan olla rauhassa? Hyvä niin. Mieluummin myyn nämä 50 kirjaa niille samoille 50 tyypille. Katoamisestakin alkaa pikkuhiljaa putoilla kommentteja, jotka ovat yllättävän positiivisia. Juuri, kun mietin tuon lopun 15 kappaleen polttamista.

Nyt sentään on käsillä mahdollisuus epäonnistua vielä kuvataiteilijana, tänään otin hyvän startin elävänmallin piirrustuksessa. Se sentään tuntuu sujuvan edes vähän paremmin, kuin koskaan ajattelin, siihen nähden etten vielä puoli vuotta sitten ollut koskaan piirtänyt elävää mallia. Havaintopiirtäminen ja havaintopsykologia taitanevat monella tapaa olla tämän syksyn asioita, toivotan ne tervetulleiksi iloisin mielin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti