tiistai 14. elokuuta 2018

Tällaisena nämä päivät nyt vain rullaavat taas

Tämä on nyt ollut hieman parempi päivä. Näin ystävääni jota näen tavallisimmin kerran vuodessa, kun hän asuu vähän ympäri Eurooppaa. Nytkin oli miellyttävän vaivatonta istua kahvikupin kanssa ja olla vaan. Tuollaista ihmisten kanssa olemista olen taas kaivannut, kun en kauheasti ole kerennyt olla paikallani, ihmisten kanssa, eikä oikein ole ollut hetkeen sellaisia ihmisiäkään joiden läsnäolosta nautin yhtä paljon kuin hänen olemassaolostaan. Siinä on mies paikallaan. Noin muuten piti sitten suhailla taas vähän ympäri maakuntaa, kun meille osoitettu posti oli Launeen leimasta huolimatta viety Hollolaan, ja piti erikseen käydä ajamassa sinne hakemaan puolisoni piilolinssit sieltä R-kioskilta sitten. Paketti oli kyllä sen kokoinen, että sen luulisi mahtuvan myös postiluukusta, mutta mikä minä olen tuomitsemaan.

Aloin kirjoittaa puhtaaksi myös seuraavaa runokokoelmaa Liejusta Nousee Olento, ei minulla tosin ole varaa sitä vielä painaa, joten motivaatio taittaa sitä ei ole toistaiseksi korkea. Lisäksi olen hukannut osan teksteistä, mutta onneksi niitä löytyy luettuna nauhurista, eli pääsen translitteroimaan omia ajatuksiani. Kokoelmana tämä on ehkä hajanaisin, mutta uskon sen myös olevan osaltaan transformatiivinen linkki kahden eri maailman välillä, kasvukipuinen metamorfoosi jossa jätän jonkinlaisen vanhan kuoreni tänne pirin katkuiseen mäkimonttuun ja aloitan uuden elämän vaiheen. Ja tästäkin syystä se on tehtävä loppuun varsin nopeasti, jotta se on sellaisena tuore ja raaka. Ajatuskoneita ja Katoamisia on vielä n. 15 kappaletta kumpaakin. Niitäkin saa ostaa, muutto on kohta edessä ja kohta saa ajella taas edestakaisin ympäri Suomea pahvilaatikoita ajelemassa. Huomenna onkin korkea aika pakata jo edes jotain sitä varten.

Aina välillä ylitse vaan pyyhkäisee sen tietoisuuden aalto, että kaikkeuden status on edelleen se, että se jatkaa matkaansa ilman Häkkistä. Käsittääkseni ennalta nauhoitettuja ohjelmia on vielä tulossa, joten huomenna olen siinä iltapäivästä aika tarkkaan radion ääressä ja korva tarkkana. Tämä on kyllä surkeaa touhua tämä elämä aika ison osan kestostaan. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi muka ajatella. Miten tämä ahdistus voi vähentyä, kun ne vähäisetkin valon pisteet tässä helvetissä niistetään sammuksiin? En tiedä. Ainoa mitä voin ja kykenen tekemään on kirjoittaminen, vaikka sekin vituttaa kun tiedän taas, ettei kukaan julkaise mitään ja tiedän, että tämä maailma menee vaan koko ajan paskempaan, kädenlämpöisempään ja riskittömämpään suuntaan joka on pelkkää fantsua kivaa, suoraan sanottuna aivan paskaa. Vituttaa kaikki ajatukset, jotka millään tavalla liippaavatkaan mediaa tai kustannustoimintaa millekään taiteelliselle työlle..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti