maanantai 13. elokuuta 2018

Purkamista.

Päivä on ollut melko hankala. Olen kuunnellut vain Perttu Häkkisen toimittamia ohjelmia. Vaikka tapahtuman absurdius on selkeästi järkyttänyt mieltäni ja suru on todellinen kaikessa oudossa musertavuudessaan, on hänen perintönsä nimenomaan valon perintö; innostukaa! Tehkää! Tutkikaa ja kyselkää, tutustukaa maailmaan ja ihmisiin, älkää jättäkö kiviä kääntelemättä. Silti toivoo tämän olevan jonkinlainen pila tai hätiköityä uutisointia, osoitus tämän ajan turhan nopeatempoisesta tiedonvälityksestä tai mitä tahansa muuta sellaista, kunhan sen ei tarvitsisi oikeasti olla totta. Kävin juoksemassa vesisateessa ja kun sade hieman hellitti ja pilvet värjäytyivät hetkeksi vaaleanpunaisen purppuraksi harmaan sävyksi joka hohti omalla psykedeelisellä tavallaan, suru korottui jonkinlaiseen katarttiseen tilaan. Mietin, että tämä kesä tulee päässäni loppumaan ikuisesti siihen päivään, jolloin Perttu Häkkinen kuoli. Tuollaiset jäljet ovat syviä ja säilyvät kauan. Siltikin filosofian rakastaja minussa on niin vahva, että terminologiaan keskittyvät lakoniset vitsit täyttävät mieleni ilolla ja valolla tällaisenkin tunteen vallassa, kun kuuntelen ohjelmia. Niistä, jos mistä, paistaa rakkaus lajiin.

Miksi tämä on niin iso juttu? En usko, että koko Suomen kansa välttämättä tajuaa millaisen kulttuuriaarteen juuri menetti. En usko tässä maassa olevan ketään muuta, jonka työ leikkaa tätä kulttuuria spektrin kaikkine muotoineen niin laaja-alaisesti, oli kyse mistä tahansa elämän osa-alueesta tai kulttuurin marginaali-ilmiöstä; suurimmalla osalla toimittajia ei ole kiinnostusta marginaaliin, koska sillä ei tänä aikana saavuteta suurimpia lukijamääriä, ellei juttu ole jollakin tavalla raflaava. Perttu Häkkinen ja Panu Hietaneva taas ovat rakentaneet ohjelmansa sillä tavalla nerokkaasti oman itsensä kautta, että ihminen voi luottaa siihen, että he menevät juuri sinne minne kukaan muu ei ole matkalla. Ja meille valtavirrasta pois päin kulkeville se on suuri lupaus, koska noin 96% kaikesta muusta, siis siitä mitä valtavirralle tarjotaan, ei puhuttele meitä yhtään millään tavoin. Se tuntuu pystyynkuolleelta maailmalta, joka elää samassa omassa riskittömässä maailmassaan, jossa kaikki ovat, kuten Antti Holmakin kolumnissaan totesi, tuttuja. Tuttujen maailma on helvetin tylsä ja turvallinen. Häkkisen radio-ohjelmassa on aina lupaus siitä, että vaikken tietäisi mistä on kyse, tai vaikka en pitäisi aiheesta, ohjelma on silti kuuntelemisen arvoinen ja siitä voi oppia jotain kiinnostavaa ja merkittävää. Siihen ei kovin moni pysty. Toivonkin, että Hietaneva saa jatkaa ohjelman parissa tavalla tai toisella. Koska pelkään, että aivan heti edes Ylellä ei uskalleta ottaa vastaavanlaista riskiä hitaammin kasvavan ohjelman kanssa, sellaisen joka vaatii vapautta ja aikaa hahmottuakseen lopulliseen muotoonsa tekemisen kautta.

Latasin kaikki yli 200 jaksoa talteen yksi kerrallaan siltä varalta, että Ylellä saadaan joskus jotain pöljiä ideoita noiden pimittämisestä tai kapitalisoinnista. Aina kun tuo uutinen osuu jostain silmään, tunnen tahdonvastaisen värähdyksen. En olisi ikinä voinut ajatella tämän tuntuvan näin voimakkaasti. Toisaalta se johtuu ehkä juuri siitä, etten olisi ikinä voinut ajatella tämän tapahtuvan ylipäätään. Kai tätä on pakko johonkin purkaa. Kirjoitan tietoisuudesta ja siinä sivussa kuolemasta. Omistan tuon, mikä ikinä siitä lopulta tuleekin, Häkkisen muistolle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti