perjantai 24. elokuuta 2018

Musiikkijuttuja taas vaihteeksi. Musalife best kind of life.



Tässä on noista albumeista toinen, tunnin verran hämärää kolinaa ja ilman kitaraa soitettuja äänimaailmoja. Rakastan kaikkea ilman soittimia soittamista, koska se pakottaa ajattelemaan koko musiikkia uudella tavalla. Se pakottaa hylkäämään sellaisia ennakko-oletuksia ja odotuksia, joita esimerkiksi kitaravetoisessa musiikissa yleensä on. Toisaalta kun tässä taas kolistelee menemään enemmän, alkaa pikkuhiljaa myös tehdä mieli katsoa miten tätä kaikkea voisi soveltaa myös perinteisemmän musiikin kontekstissa. Mutta sellainen albumi on projekti, joka saa rauhassa ottaa oman aikansa, koska ei ole mitään hinkua tehdä paskaa. Huomenna kolistelen kuitenkin tällaisia juttuja tai kitaramelua Helsingissä, Roihuvuoren noisefestarissa Cafe Rion terassilla, tai sisällä, tai missä nuo nyt soitetaankaan. Jossain siellä kuitenkin.

Tänään olen taas päätynyt keskusteluihin siitä, miten muka vihaan Cheekiä, kun mesosin internetissä siitä miten ilotulitteet ovat mielestäni muinaisjäänne, joka tänä ilmastotilanteen aikana joutaisi jo romukoppaan, etenkin kun visuaalisesti paljon hienompia ja vaikuttavampia elementtejä voidaan toteuttaa huomattavasti ilmastoystävällisemmin. Cheekiin tai musiikkiinsa en ottanut kantaa, koska toisin kuin joku voisi ehkä kuvitella, ei se itseäni juurikaan häiritse. Aivan sama minulle, ja mikäli joku siitä saa jotain irti, niin sehän on vaan hyvä. En ole ihan sujut kaiken sen naisten halventamisen ja junttiuden kanssa, joita noissa radiobiiseissä on, mutta en ole ihan sujut monen muunkaan asian kanssa ja toisin kuin valtaväestö, osaan antaa asian olla. Musiikki on täysin subjektiivinen kokemus, enkä usko että kovin moni saa välttämättä Merzbown Hyakki Echosta samaa irti kuin minä, mutta niin sitä vain tuli tänään levy haettua kaupasta, kun sen olin jo joskus tilannut. Samalla tuli hankittua vinyylinä Witchfinder Hynnisen March 15-levy, joka on myös riipivyydessään mielenkiintoinen matka ainakin lohjalaiseen mielenmaisemaan jos ei muuhun. Lohjalla menneisyydessäni aikaa viettäneenä voin todeta, että kuvaavaa menoa. Sieltä jäi lähinnä mieleen se, että kaikki kasvattivat pilveä ja joka kämpässä, tulotasoon tai muuhun statukseen katsomatta, oli kattokruunu.
 


Tässä iltani ratoksi huomasin myös, että eräs maailman parhaista yhtyeistä, eli Sly & The Family Drone pistää livelevyn pihalle, joten tilasin sen internetmuusikkorahoillani. Vielä joskus tuon tämänkin bändin Suomeen, mutta tässä on nyt ensin muuta järkkäiltävää. Saa nähdä mitä tuosta kuviosta tulee ja paljonko pitää taas ottaa velkaa sen onnistumiseen. Ja saako keikkapaikkoja innostumaan tästä hommasta ylipäätään. Katsotaan sitä sitten. Nyt voisin ensin skarppailla näiden omien hommien kanssa. Huomenna on menopäivä. Koira saanee jäädä itsekseen nauttimaan Cheekin ilotulituksista. Rentoutusmusiikit täysille ja toivotaan parasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti